Miksi sinua kiusattiin? Tiesitkö "syyn"?

Sen todellakin tahtoisin joskus saada tietää. Ajattelin ongelman olevan lähinnä ulkonäössäni. Kouluaikoinani en koskaan ajatellut olevani kiusattu. Koin olevani lähinnä erilainen ja huonompi kuin muut.

Esikoulussa muistan olleeni reipas, puhelias ja innokas esiintymään. Minut jopa valittiin edustamaan päiväkotiamme johonkin tapahtumaan päiväkodinjohtajan kanssa. Ala-asteella kuitenkin muutuin hiljaiseksi ja ujoksi. Samalle luokalle tuli tuttavaperheemme tyttö, jonka tunsin syntymästä asti. Leikimme yhdessä, kun vanhemmamme tapasivat, mutten muista hänen koskaan olleen mikään todellinen ystävä minulle. Muita luokkalaisiani en tuntenut etukäteen. Tuntemani tyttö sai nopeasti kavereita luokan tytöistä. Heistä tuli parhaan kaverinsa kanssa nopeasti luokan suosituimmat tytöt. Yleensä kaikki luokallamme halusivat leikkiä näiden tyttöjen kanssa, mutta minä sain nopeasti huomata, ettei minua otettu mukaan. Kerran muistan kulkeneeni välitunnilla tyttöporukan mukana ja tytöt jutustelivat keskenään. Kun osallistuin keskusteluun, suositut tytöt totesivat minulle "kenelle puhut?" ja naureskelivat sille, kuinka höpötin itsekseni. En selvästi puhunut heille ainakaan, koska he eivät missään vaiheessa antaneet minulle lupaa liittyä porukkaan. Joskus kerroin opettajalle siitä, että olin luokan ainut tyttö, joka ei päässyt mukaan välituntileikkiin. Opettaja otti asian puheeksi, mutta tämän jälkeen toiset pilkkasivat minua kantelemisesta. Noina aikoina sanoin myös äidille, että olen välituntisin yksinäinen. Äidin neuvo oli olla välittämättä, koska kaikki ovat välillä yksin, hänkin oli. Aloin häpeämään sitä, että olin yksinäinen enkä kehdannut ottaa asiaa esille.

Ala-asteen loppupuolelta muistan, kuinka tytöt olivat koonneet listan luokkamme tytöistä kauneusjärjestyksessä. Viimeisenä oli kiusattu tyttö, joka tuli luokallemme kolmannella toisesta koulusta ja oli hiukan pyöreä. Toiseksi viimeisenä olin minä. 10-11-vuotiaina luokkani suositut tytöt aloittivat alkoholi- ja tupakkakokeilut. Heillä oli myös aina samanlaiset, nuorisotyylin mukaiset vaatteet ja meikit. Itse pukeuduin äitini ostamiin vaatteisiin, joille tytöt vähän naureskelivat.

Yläasteella nämä tytöt eivät enää pahemmin välittäneet minusta. Olin tottunut olemaan itsekseni. Kuitenkin eräs rinnakkaisluokkalainen poika, jota en tuntenut otti minut silmätikukseen. Tuo kiusaaminen ei ollut pahempaa kuin nimittelyä, poika irvaili käytävillä ulkonäölleni, pukeutumiselleni, kävelylleni ja milloin millekkin.

Nykyään toinen tytöistä on kaupan kassalla. Toinen on lähihoitaja, muttei ole tainnut vielä ehtiä työelämään, koska sai toisen lapsensa 20-vuotiaana. Minua pilkannut poika on rekkakuski. Itse opiskelen diplomi-insinööriksi.

Vasta viimeisen vuoden aikana olen alkanut pohtia, mitä jos en ole sen kummemman näköinen kuin muutkaan. Jos olenkin loppujen lopuksi ihan normaalin näköinen. Ala-asteena pilkan kohteena oli esimerkiksi "räkärännini" enkä nähnyt juuri mitään positiivista ulkonäössäni. Nykyinen poikaystäväni kehuu minua paljon ja on todella rakastava. Edelleenkään minulla ei ole ystäviä, paitsi yksi ystävä, joka ei kuitenkaan hyväksy seurusteluani. Poikaystäväni on siis paras ja ainoa ystäväni, hänen lisäkseen vietän aikaa lähinnä sukulaisten kanssa kotikaupungissa vieraillessa. Olen alkanut pohtia, jos tuntemattomat ihmiset eivät kohdatessaan nääkkään minua yksinäisenä, epäsuosittuna ja rumana vaan ihan tavallisen oloisena ihmisenä. Jos voisin vielä vaikka löytää ystävän, jos rohkaisisin mieleni?

[quote author="Vierailija" time="15.05.2014 klo 21:07"]

Ja todistaa tasan sen, että psykologeilla on itsensä kanssa ongelmia.

[quote author="Vierailija" time="28.04.2014 klo 14:30"]

Olin aina luokan lyhin, vielä kuudennella luokallakin taisin olla 146 cm pitkä. En omistanut tissejä enkä edes topattuja rintaliivejä. Olin myös syvällisistä asioista kiinnostunut tyttö, joka oli taitava ja menestyvä koulussa. Tietenkin olin silloin hikari ja nörtti ja ties mitä.

Minua kiusasivat luokan suosituimmat tytöt, "hyvistä perheistä" tulevat prinsessat, jotka ne hymytyttöpalkinnotkin saivat.

Tuohon toiseen ketjuun viitaten, yksi on lentoemäntä, eronnut miehestään ja lapsia.

Toinen on lukenut kauppatieteitä ja on töissä jossakin Prismassa yms. Jäänyt kiinni työpaikkakiusaamisesta.

Kolmas kiusaaja sai vahinkolapsen 17-vuotiaana, on nyt jossakin tarjoilijana tms.

+ Minä olen psykologi.

[/quote]

[/quote]Tai sen, että psykologilla on tarvittavaa herkkyyttä

Olin mitoissa 90-60-90 ja olen luonteeltani hiljainen pohdiskelija. Se oli liikaa jatkokoulutuksen naisille. En kuulunut mihinkään klikkiin enkä ollut kiinnostunut nokkimisjärjestyksestä.

Ykkösellä olin kiusattu koska olin olemassa, eli syytä ei ollut. Kiusaamiseen osallistui lähes koko luokka ja tunsin koko ajan olevani vainottu. Kuten joku muukin täällä, minäkään en tuntenut olevani kiusattu vaan huonompi ihminen kuin muut. Ajattelin kiusaamiseni olevan ihan oikeutettua ja luonnollinen juttu mutta tietysti olin surullinen. 2-luokalla mut jätettiin rauhaan ja minusta alettiin jopa pitää. Seuraavat kaksi vuotta meni hyvin ja olin jopa  suosittu.

Nelosluokan talvella sitten puolustin kiusattua tyttöä ja heti napsahti; pojat aloittivat 6 vuoden kiusaamiskierteen ja jättivät toisen tytön rauhaan. Masennuin. Eristäydyin kavereistani ja ne joista en eristäytynyt, hylkäsivät mut itse koska olin tullut tylsäksi. Viidennellä luokalla sairastuin anoreksiaan ja kutosella luokallani oli enää yksi jonka kanssa uskalsin aloittaa keskustelun. En enää ajatellut olevani arvottomampi kuin kiusaajani mutta aloin pitää itseäni rumana ja koska kiusaajat olivat poikia, pidin itseäni kelvottomana naisena. Lukiossa sitten lopettivat ja olen päässyt hyvin yli tapahtuneesta mutta jotain jälkiäkin jäi: olen edelleen hirveän ujo ja epävarma ja näen laihan vartaloni lihavana. En ole koskaan ihastunut keneenkään eikä enää kiinnostakaan. Mitään säätöä miesten kanssa ei koskaan ole ollut enkä tunne minkäänlaista vetoa mukaviakaan miehiä kohtaan. Ajattelen usein, olenko aseksuaali ja johtuukohan se kiusaamisesta. Lapsia olisi mukava saada mutta en halua seksiäkään. Lisäksi, jos kuulen esim. Miesten naurua, uskon heti että he nauravat mulle.

Olin ruma, tyhmä ja läski. Joka päivä, kesälomia myöten eskarista peruskoulun päättäjäisiin. Huvittavinta on, että en oikeasti ollut mitään nuista. Läski en todellakaan ollut, en vain ole siro koskaan ollutkaan. Koko koulu vastaan minä. En koskaan luopunut mielipiteistäni vaikka kuinka oltaisiin tönitty tai huudeltu. Imin vain kaiken itseeni ja se näkyy vihana, katkeruutena ja suruna vielä 10 vuoden jälkeenkin.

kiusaaminen alkoi kun olin uusi tyttö luokalla, sitten tuli uudempi joka käänsi koko koulun minua vastaan. Hän muutti pari vuotta myöhemmin pois, meidän perhe myös. Tämä sama likka tulee uuteen kouluuni kun olen juuri saanut ensimmäisen kaverini. Opettaja laittaa tytön samalle luokalle kanssani. Koko koulu kääntyy minua vastaan. Ylä-aste alkaa. Tyttö tulee minun luokalleni, kaikki jatkavat samaan malliin. Kiitos koululaitos, rehtori ja kiusaajien vanhemmat kun saitte kaiken "yrittämisen" jälkeen uskomaan itseni maailman mitättömimmäksi ihmiseksi joka ei ansainnut edes yhtä päivää olla onnellinen.

[quote author="Vierailija" time="28.04.2014 klo 14:17"]

No joo, eihän kiusaamiseen ole kiusatulla "syytä". Mutta miksi ja miten sinua kiusattiin, olivatko kiusaaja poikia vai tyttöjä jne.?

[/quote]

Sekä että. Syitä oli paljon

- huono lauluääni

- meillä oli kotona sekaista, kun vanhempani olivat niin kiireisiä ja äiti muutenkin suurpiirteinen. Siinä 10 vuodesta ylöspäin aloin pitää siivouksesta huolta ja teini-iässä tein lähes kaikki kotityöt sisätyöt, koska ne olivat muuten tekemättä. Isä lähinnä tiskasi joskus, äiti ei tehnyt paljon mitään muuta kuin leipoi ja laittoi joskus ruokaa. Veljet hoitivat pihatyöt. 

- olin pienikokoinen ja ujo

- huono liikunnassa, erityisesti peleissä heikkouteni vuoksi. Juoksussa kuitenkin hyvä, mikä aiheutti hyvien liikkujien parissa lisää kiusaamista, tyttöjä tässä tapauksessa

- ylivoimaisesti luokan paras matikassa, mikä taas aiheutti kateutta, kun olin noissa taitoaineissa niin huono

Ala-asteella kiusaajissa oli poikia ehkä vähemmän kuin tyttöjä, mutta yläasteella tytöt lopettivat, mutta poikien kiusaaminen räjähti käsistä. Mulla oli kiusaaminen ehkä helpompi kestää, sillä kaikki kiusaajat olivat yhtä lukuunottamatta todella tyhmiä ja aattelin, että linnakundeja noista kuitenkin tulee. No yhdestä tuli, kaksi on kuollut ja lopuista tuli tavallisia duunareita ja perheenisiä. Siitä yhdestä, joka koulussa oli vähän muita fiksumpi mutta hengaili noiden tyhmempien kanssa, tuli insinööri (kuten myös minusta, luojan kiitos eri koulusta) ja hän kpää vielä aikuisenakin, nuo duunarit ovat nykyään ihan ok ihmisiä. 

Ala-asteikäisenä en ymmärtänyt, miksi minua kiusataan, mutta aikuisena oon sitten keksinyt syitä tilanteelle.

Mun kohdalla kiusaaminen alkoi pikkuhiljaa, kun luokallemme tuli uusi tyttö. Tämä tyttö alkoi sekoittaa luokan ystävyyskuvioita (ennen hänen tuloaan oikeastaan kaikki tytöt olivat enemmän tai vähemmän kavereita keskenään) ja perusti jonkinlaisten suosittujen tyttöjen klikin. Mäkin menetin parhaan ystäväni tähän klikkiin. Luulen, että jouduin silmätikuksi siitä syystä, että pidin toiseten jalustalle nostamista naurettavana. Musta se, että nämä tytöt saivat tehdä asioita ensin ja määritellä säännöt kaikessa, oli täysin järjenvastaista. Tämä uusi tyttö ja hänen klikkinsä oli kuitenkin vahvempi voima kuin minä, joten näillä säännöillä mentiin kuudennelle luokalle asti.

Klikin perustanut tyttö ei suinkaan ollut huonosta perheestä, ongelmanuori tai huono koulussa. Opettajien mielestä hän oli varmasti oikea mallilapsi - en tiedä, vaikea arvioida, miltä hänen käytönksensä näytti ulospäin. Itse taas olin keskiverto-oppilas, vaikka olen aina ollut kiinnostunut oppimisesta ja tiedonhankinnasta. Luulen, että ikätasoani laajempi yleissivistys (kiitos kotikasvatuksen) oli yksi asia, joka myös löi kiilaa minun ja tämän klikin väliin. Myönnän, että omanikäiseni lapset tuntuivat joskus vähän hölmöiltä, mutta ymmärsin olla näyttämättä asiaa. Joskus hätäpäissään tuon klikin tytöt kyselivät kuitenkin minulta erilaisia asioita, koska tiesivät, että yleistietoni ovat paljon laajemmat kuin muilla.

Olin kuudennelle luokalle asti hylkiö, kunnes saimme uuden opettajan. Hän lopetti tilanteen hyvin helposti, yksinkertaisesti kertomalla klikin tytöille, että koko homma on aivan naurettava. Muut luokallani hyväksyivät muuttuneen tilanteen, mutta klikin johtajalle se taisi olla vaikeaa. 

Kirjoittamani perusteella voisi varmasti kuvitella, että olin itse jotenkin epäsosiaalinen nörtti, mutta se ei pidä lainkaan paikkaansa. Olen aina ollut hyvin sosiaalinen ja mun on edelleen todella helppo tutustua uusiin ihmisiin. Yläasteella sain todella paljon kavereita. Se tuntui hienolta, koska olin kuitenkin kokenut itseni lähes koko ala-asteen ajan hylkiöksi. Yläasteellakin mua kiusattiin, mutta en jaksanut kauheasti välittää, koska se kohdistui lähinnä ulkoisiin asioihin (olin koulun ainoa punkkari). Myös eräs luokkamme poika kiusasi minua, mm. samasta syystä kuin monia tässäkin ketjussa on kiusattu: mulla oli pienet tissit (huomautan kuitenkin, että elettiin 90-lukua ja löysien paitojen aikaa, joten oikeasti se tissien koko ei ollut ihan helposti nähtävissä ja mullakin oli ihan normaalit b-kupin tissit. Tämä luokkamme poika oli kuitenkin aivan järkyttävä mulkero, hän kiusasi rutiininomaisesti ketä tahansa.). Tämä kiusaaminen tuntui kuitenkin ihan erilaiselta, mulla oli kavereita ja ihan omat kuviot, nuo kiusaajat olivat maailmassani ihan ulkopuolisia. Ala-asteen kiusaaminen oli paljon voimakkaampaa, koska yhteisö oli paljon pienempi ja kiusaaminen vaikutti niin totaalisesti asemaani koko luokan, ja oikeastaan koko koulun silmissä.

Karsastus ja voimakkaat silmälasit.

Kiusaajat olivat aina tyttöjä. Poikien kanssa tulin toimeen. 

Nyt on ikää 46v ja elämä on ollut ihan hyvää. Silti arastelen vieläkin ihmisiä , kun tuo kiusaaminen jätti sellaisen olon, että olen jotenkin epäkelpo nainen.

Minua kiusattiin koska olin pojista pienin ja viisain. Normi hommaa. Piti olla "hyvä kaveri", jos ei ollut niin sitten ammuttiin nuppineuloilla pohkeisiin ja selkään tai sitten vedettiin käsistä taaksepäin puun takaa niin että rintalihakset soi; joka päivä. Ja se oli vasta se fyysinen kiusaaminen, henkinen kiusaaminen siihen vielä päälle: jokapäiväinen kuulustelu kaveruudesta.  70-luvulla koulussa ei tunnettu käsitettä "koulukiusaaminen". Piti vaan selvitä päivästä toiseen. Ihme ettei tämän hullummaksi ole tullut. :)

[quote author="Vierailija" time="28.04.2014 klo 16:24"]

Avaudutaan ihan alusta asti

Päiväkodissa joku erilainen nuori aka läski tuli joskus aamuisin eteisen naulakoille kun ketään muita ei ollut lähettyvillä ja sitten se kaato mut maahan ja ei päästäny mua meneen ja sitten kun huusi apua niin se puhu paskaa tädeille että mä muka aloitin ja semmosta, no onneksi tää kyseinen tyyppi lopetti tämän jossain vaiheessa. Sitten siellä oli joku prinsessa joka aina yritti keksiä jonkun syntipukin vituix menneistä asioista ja yhessä tapauksessa se hiillosti mua ilman todisteita mut ei siitä mitään tullu. Oli kuitenkin elämässä parasta aikaa.

Ala-asteella alussa ei kiusattu mutta sitten nelosluokalla yksi "kaveri" oli niin saatanan kateellinen kun mulla oli kaikkea pleikkaria ja semmosta kivaa samalla kun se ei saanu ees pelata himassaan jotain miniclip tappo pelejä (tuli muka huonoja vaikutteita sen vanhempien mielestä). Se alko valehtelemaan puuhistaan (minä tyhmä uskoin) ja puhumaan paskaa musta kaikille ja kerto meiän keskinäisiä salaisuuksia muille ja sitten koulussa siirteli ja piilotteli mun tavaroita ja sai siihen mukaan mun pikkuveljen ja muita luokan idiootteja. Tiivistettynä: Syrjintää, vittuilua, joskus hakattiin ja kaikkea paskan puhumista ym. lupauksien pettämistä. Oli muuten harvinaisen paskaa väkeä mun luokalla esim. "wnb kovis" nörttejä, "wnb kovis" nössöjä(mukaanlukien minä), wnb fruittareita, junnu-urheilijoita "kovat jäbät", muijat oli pääasiassa lissuja tai jotain ns. normaaleja. Taisi olla yksi ihan selvä narsistikin joukossa niin oli kyllä tosi perseestä olla koulussa.

Asiaa ei parantanu se että olin niin saatanan heikolla itsetunnolla varustettu enkä osannut arvioida sitä että puhuuko tuo nyt paskaa vai mitä ja siksi mua kusetettiin helposti ja varmaan saivat aika hyvät naurut niistä vedätyksistä. Olin siis aika hyväuskoinen ja tyhmä. En myöskään välittänyt ulkonäöstäni ja näytin aika hönöltä välillä.

Ylä-asteella olin ihan hukassa ja masentunut enkä luottanut keneenkään ja olin edelleen hyväuskoinen idiootti ja kaiken lisäksi en edelleenkään kiinnittänyt huomiota ulkonäköön (olin ihan rimpula ja vanhoissa rumissa vaatteissa). Semmosten ihme häiriintyneiden kanssa jouduin samaan luokkaan ja itseasiassa koko koulu oli täynnä häiriintyneitä ja muutenkin ihan vitun tyhmää porukkaa tekisi mieli sanoa että vammasia.

Yläkoulu oli tiivistettynä: nimittelyä, perään huutelua (vapaa-ajallakin), joskus joku purki energiaansa muhun hakkaamalla, joku ongelmalapsi luokan pelle varasti mun pyörän (bustasin koulun pihalla), ihan ihmeellistä vittuilua ja kiusantekoa ja mua edelleen kusetettiin herkästi. Vasta ysiluokan lopussa aloin ymmärtämään asioita ja miksi mua kiusattiin aina niin herkästi ym. Tosi paskaa oli. Jos jotain mulkkua veti turpaan niin sitten koko koulu tiesi asiasta 10min sisällä ja naapurikunnissa tiedettiin jo saman päivän aikana mitä oli tapahtunut aika rankasti väritettynä tosin. Ihme provosointia koko ajan ja sitten itketään ja haukutaan hulluksi ym. jos jotain tekee asialle.

Amis oli mun ykkösvalinta ja sinne mä päädyin. Luokalla oli tuntemattomia suurinpiirtein kaikki. Luokalla on aika tyhmää ja välillä tosi rasittavaa porukkaa mutta onneksi niille voi vittuilla (ei ne aina tajua). Eka vuosi oli ihan perseestä kun yksi kateellinen kusipää junttiluuseri otti mut silmätikukseen ja auko mulle päätä jatkuvasti kaikesta (aivan kaikesta) ja sitten jotkut muutkin pellet avautu mulle välillä. Eniten rasitti kun olivat niin tyhmiä, ja aina joku pätemässä jostain ja jotain vitun hauskoja jäyniä tekivät. Aloitin "kehonrakennuksen" kun oli pakko saada massaa lisää jotenkin ja onneksi aloitin, nykyään jaksaa tehdä paremmin fyysistä hommaa. Olisin varmaan kuollut stressiin jos kesäloma ei olisi alkanut.

Toisen vuoden alku oli paskaa kanssa ja vasta työssäoppimisjakson jälkeen alkoi olla mukavaa kun apinat keskitty työhönsä ja olin tutustunut hieman paremmin muihin ja olin itsevarmempi kun olin vuoden ajan keskittynyt ulkonäköni parantamiseen ja sosiaalisen kanssakäymiseen. Nykyään on ihan ok fiilis.

Se eräs mulkku kiusaa nykyään toisen luokan oppilaita koska ne on sille helpompia uhreja ja niitä uhreja on enemmän.

Mitä tästä opin? Ainakin sen että tässä paskamaassa ei saa erottua joukosta ilman seurauksia ja omia asioitaan ei pidä kertoa muille.

Miksi helvetissä edes avauduin tänne? Se olkoon niitä elämän suurimpia mysteereitä.

[/quote]

Ainakin sä oot niin hyvä kirjoittamaan, että huh.

Kannattaisi vinkata varmaan jollekin toimittajalle tms. Mä luin tätä ääneen joitain osia mun miehelle (joka ei tod koskaan käy missään keskustelupalstalla) ja sekin sanoi, että aika hyvä kirjoittaja.

Vaikka sisältö on tietenkin surullista ja rankkaa tarinaa, niin tästä kertomuksesta kuulee niin sen sun oman "äänen". Ihan kuin istuisit vastapäätä ja kertoisit sen.

Ja miksi avauduit tänne? No ainakin yksi lukija (mä) vaikutuin tästä.

En tiedä miksi kiusaamista koskeva avaukseni poistettiin, niin yritän sitten herätellä tätä vanhaa...

Erityisesti kiinnostaisi kuulla miksi pojat kiusasivat epäsuosittuina pidettyjä tyttöjä?

Yläasteella kiusattiin, koska en vaan kiinnittänyt minkäänlaista huomiota ulkonäkööni. En siis oikeastaan ihmettele yhtään, että jouduin kiusatuksi.

Ylä- ja ala-asteen ajoilla kiusattiin lukihäiriön vuoksi. Tiedän sen, kun minulta aina kyseltiin ”Mitäs änkyttäjä”. Olin ja olen edelleenkin ylipainoinen enkä mistään kauneimmasta päästä oleva tyyppi.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä miksi kiusaamista koskeva avaukseni poistettiin, niin yritän sitten herätellä tätä vanhaa...

Erityisesti kiinnostaisi kuulla miksi pojat kiusasivat epäsuosittuina pidettyjä tyttöjä?

Varmaan samasta syystä kun tytöt kiusaavat, se voi olla valtapeliä, sadistista viihdettä, pahan olon purkua toiseen, mitä nyt milloinkin. Voi kevyt kiusaaminen olla sitä ihastustakin, kun ei muuten osaa asiaa ilmaista. Harmi ettei koulu pysty estämään kiusaamista paremmin.

Jos sinulle on jäänyt pelko miehiä kohtaan tästä kiusaamisesta johtuen, toivon että voisit huomata ettei kaikki miehet todella ole uhkaavia ja pelottavia, vaan myös enimmäkseen ystävällisiä ja kilttejä. Typeriä tekevistä lapsista voi kasvaa fiksuja aikuisia.

Liian hiljainen ääni. Yritäpä siinä sitten puolustautua.

Varmaan muitakin syitä oli, mutta tuo oli se pääsyy, josta aina huomauteltiin.

Lähinnä siksi etten ollut kovis muiden poikien silmissä. En polttanut tupakkaa välitunneilla tai kokoontunut viikonloppuisin puistoon kaljoittelemaan muiden mukana. En myöskään pelannut lätkää tai futista seurassa, kuten kovimmat kingit. En pukeutunut psycho cowboy -hiphopparihousuihin ja ylisuureen huppariin.

Siinä ihan riittämiin aihetta kiusata yläasteella. Olin vain liian tavallinen poika.

Mulle huomauteltiin koulussa kaikesta. Milloin oli hiukset väärin, milloin vaatteet. Olin laiha ja "lauta" niin siitä huomauteltiin. Sain paljon huomautteluja ja sitten mulle on jälkikäteen osoitettu etten ole mitään ja mua ei ole ollut edes olemassa kenellekkään.  Pahiten jouduin kuitenkin kiusatuksi harrastukseni parissa jossa kaikki mitä tein, sanoin ja pukeuduin oli väärin.

Syyt: ollin erittäin rikkinäisestä kodista ja minulla on erittäin traumaattinen lapsuus. Ehkä ujohko ja arka. Ystävällinen ja hyväntahtoinen sekä luotettava. En ruma enkä kaunis. En tehnyt itsestäni numeroa mutta en nyt istunut missään nurkassakaan. Samoin en ole koskaan ollut riippuvainen muista ihmisistä eli olen vahva ja pystyn olemaan myös yksin. 

Loppuviimeksi on täysi arvoitus miksi minua on koko elämäni ajan kiusattu? 

Olin ruma ja kömpelö lapsi köyhästä perheestä. Sekä tytöt että pojat kiusasivat. Pojat fyysisesti (myös ne "kiltit" pojat), tytöt sitten kierommin, ensin teeskentelemällä olevansa kaveria ja sitten kertoivat kaikki asiani eteenpäin ja yhdessä nauroivat niille. Kaikki minussa oli väärin, vaatteet, hiukset, mielipiteet. Näin jälkikäteen ajateltuna olen ihmeissäni että olen yhä elossa, koska se yhdeksän vuoden päivittäinen helvetti sai minut äärimmäisen itsetuhoiseksi ja toivomaan kuolemaa. Muutin pois heti kun pystyin, hain mielenteydellistä apua ja vuosien työn jälkeen elämä vihdoin voitti. Joitakin vuosia sitten sain kauttarantain kutsun luokkakokoukseen "muistelemaan yhteisiä peruskouluaikoja". En mennyt.

Koska kehityin muita hitaammin henkisesti. Syytin toisia, ja luokkaannuin kaikesta mikä ei mennyt mieleni mukaan. Kantelin aina opettajalle näistä "vääryyksistä" ja yritin vaatia että muut toimisivat minun ajatukseni mukaan. Olin pitkälle aikuisikään vielä samanlainen, mutta sitten uusi tyttöystävä aukaisi silmiäni, ja sen jälkeen ei ole ollut paluuta. Katkeruus jäi, ja nykyään näen jo sen miksi olin aika mahdoton koulukaveri. Aina äänessä ja joka paikassa mukana ja menossa, mutta muut saivat pelätä milloin taas koen mielestäni epäoikeudenmukaisuutta, ja menen kantelemaan opettajalle. En ihmettele ettei monikaan halunnut olla kaveriani koulussa. Siviilielämässä ystäviä on ollut aina, en tiedä miksi tuo koulu oli niin hankalaa.

Neurologinen erilaisuus ja fyysinen, etenevä sairaus. Yksinäisyys. Kiusaaja erittäin sairas sadistinen narsisti, joka sai nautintoa vaikean tilanteeni pilkkaamisesta. Keski-ikäinen, aikuinen ja työssäkäyvä ihminen.