Paha sosiaalinen fobia

Hei ap! Tsemppiä sinulle kovasti, et ole yksin. Minulla on samanlaista, mutta jonkin verran lievempänä. Minä olen välillä käyttänyt punastumisen apuna peittävää meikkivoidetta, koen että en silloin niin helota punaisena. Olen myös yrittänyt ajatella sen punaisuuden ikäänkuin persoonallisuuteni osana, että punastuminen ilmentää innostumistani, esim jos esiinnyn.

Olen ollut työelämän puolesta todella "kovissa paikoissa", isoissa kansainvälisissä konferensseissa jne. Ja kyllä siellä monenlaista puhujaa löytyy, monet hikoilevat kuin pienet possut, kerran yksi pyörtyikin kesken esityksen ja jonkinlaisia paniikkikohtauksia olen todistanut myös. Eli voisin sanoa että on erittäin inhimillistä ja ei kukaan järkevä ihminen tuollaista pahalla katso.

Itsellä propralista on ollut iso apu. Ja isompiin esityksiin otan myös rauhoittavia, enkä häpeä yhtään. Olen voimakkaasti tunteva ihminen ja minusta se on täysin ok asia.

En oikein näe ongelmaa jännittämisessä kansainvälisessä konfferenssissa verrattuna siihen, että toinen ei uskalla mennä kauppaan eikä pysty pitämään ystävyyssuhteita yllä. 

Sinne kansainväliseen kongressiin kun ei ole mikään pakko mennä paitsi ehkä kunnianhimon takia.

Ihan mielenkiinnosta, onko teillä foobikoilla kuitenkin mies?

[quote author="Vierailija" time="05.01.2014 klo 18:08"]

Ihan mielenkiinnosta, onko teillä foobikoilla kuitenkin mies?

[/quote]

Mulla ainakin on. Ja lapsia. Perheen kanssa en tietenkään koe sosiaalista fobiaa, en siis pelkää perheenjäseniä. Mieheni on onneksi myös tällainen yksinäinen susi. Kamalin paikka olisi, jos meillä olisi täysin eri elämänarvot: mies olisi supliikki seuramies ja haluaisi kyläillä ja tavata muita ihmisiä ja minä haluaisin vain mennä heiltä piiloon. Se ei toimisi. En voisi elää kenenkään kovin ulospäin suuntautuneen ihmisen kanssa ja sellainen taas ei varmaan voisi elää minun kanssa.

Mä pidän esitelmiä ihan rutiinisti kansainvälisissä kokouksissa, mutta Aleksilla en pysty kävelemään ilman että kärsin unettomuudesta sitä ennen. Oma jännittämiseni liittyy siis tuttuihin ihmisiin, en pidä siitä että minua tarkkaillaan. Tuntemattomilla ei ole niin väliä.

Lisäksi mulla on myös tuo, etten pysty soittamaan puhelimella, enkä mielelläni vastaa siihen. Monta asiaa on jäänyt hoitamatta ajoissa ja tilaisuuksia menetetty.

Tänään jätin pizzan tilaamatta himaan sen vuoksi, etten vain pystynyt kohtaamaan vierasta ihmistä, pizzalähettiä ovella.

minulle kaikista pahinta on, että esim kauppakesuksessa joku tulee tarjoamaan jotain käsivoidenäytettä tai kauppaamaan jotain nettipakettia. Nostan käteni pystyyn, katson pois ja kävelen eteenpäin. Jos joutuisin pysähtymään tällaisen kaupittelijan vuoksi, saisin varmaan hyperventilaatiokohtauksen.

Kuinka monella ei ole miestä fobian vuoksi? Mikä on suurin este?

Onko tällainen fobia aina sellaista, mitä ei kehtaa tunnustaa? Mietin vain, että jos huomaan läheiselläni olevan ehkä sitä, onko aina kardinaalimoka ottaa asia puheeksi?

Minulle vaikeinta on kävellä terassien tai jossain hengaavien tai seisoskelevien ihmisten ohi. Pelkään katsotuksi tulemista enemmän kuin kontaktia, jossa olen kuitenkin osana enkä vain objektina.

[quote author="Vierailija" time="05.01.2014 klo 19:12"]

Onko tällainen fobia aina sellaista, mitä ei kehtaa tunnustaa? Mietin vain, että jos huomaan läheiselläni olevan ehkä sitä, onko aina kardinaalimoka ottaa asia puheeksi?

[/quote]

Tarkoitan jos fobian oireilu tulee jollain lailla minun ja oireilevan välejä haittaamaan ja arvelen syyksi fobian. En tietenkään tunne tarvetta ruotia aihetta jos se ei liity minun tekemisiini. Esim: huomasin että sulla on esiintymiskammo, kertoisitko siitä jotain. Ei :D

#19 tässä vielä. Kävin lääkärillä ja olipa mutkan takana saada resepti Propralille. Olin jo pelkästä lääkärille menon jännityksestä ja asian puheeksi ottamisesta punainen ja läikikäs. Lääkäri alkoi ensin hoitaa minua ihottumapotilaana ja kyseli että onkohan minulla vaihdevuodet alkaneet. Olen reilu kolmekymppinen....

Kun sain hänelle väännettyä, että tämä on vain jännityksestä ym. johtuvaa punastusta niin ihan tosissaan ekana ehdotti kylmiä ja kuumia suihkuja hoitokeinoksi. Ajattelin jo että lähden samantien pois jos tämä kerran tällaista pelleilyä on. Ilmeisesti tälläinen jännittäminen ja punastuminen oli hänelle ihan uutta, koska hän alkoi netistä lukemaan jotain artikkeleja asiasta. Loppujen lopuksen sain kuitenkin reseptin. Nyt sitten vaan kokeilemaan ja toivottavasti saan apua niistä. 

Kannattaisi myös selvittää hormonien osuutta asiaan. Kilpirauhasen vajaatoiminta voi ainakin pahentaa oireilua, olen lukenut. Ja itselläni oli noita oireita, vaikkakaan ei ihan sairaudeksi luokiteltavissa olevan verran, mutta kuitenkin ja ne helpottivat huomattavasti kilpirauhashoidon myötä. 

[quote author="Vierailija" time="04.01.2014 klo 07:49"]

Olen kärsinyt siitä jo iät ja ajat, ja viime aikoina jännittäminen on pahentunut entisestään. En voi mennä edes kauppaan ilman ahdistusta. En halua kohdata tuttuja, koska he kyselevät kuulumisiani. Mitä minä heille voisin kertoa? Että minulla ei ole mitään kerrottavaa? Että elämäni on surkeaa ja haluan kuolla?

En pärjää missään töissä, koska en osaa olla ihmisten kanssa enkä varsinkaan ihmisten huomion kohteena. Kun joudun sellaiseen tilanteeseen, alan vapista enkä saa sanaa suustani. Pelkään ihmisten huomaavan, että jännitän. Tunnen olevani niin ruma ja vastenmielinen, etten halua kohdata ketään. Punastuminen on pahinta, se tekee minusta niin ruman. En haluaisi muiden näkevän rumuuttani. Mutta se tulee aina ilmi, ja joka kerta kokemus on yhtä nöyryyttävä. Ihmiset huomauttelevat ja kysyvät: mikä sulle tuli? Miks sää oot niin punanen? En minä tiedä! Älkää huomautelko siitä!

Olen pudonnut työelämän kelkasta pois. Kaikkialla toitotetaan, että syrjäytyminen on omaa syytä. No niinhän se varmaan onkin. Mutta en minä pyytänyt tätä ominaisuutta itselleni.

 [/quote]Kuule. Lopeta välittäminen. Ihan vaan yksinkertaisesti.

Mä olin kanssa tosi kiree ja arka ja mitä kaikkea ja nolostelin punastumisiani. No sitten sain ihosairauden kasvoihini. Naamani on ilman meikkiä punakka ja näppyinen. Näytän rumalta. Mutta mitä sitten? Kyllästyin peittelemään itseäni ja häpeämään itseäni, menen joka paikkaan meikittä ja vähät välitän siitä miltä näytän. Katsos kun minulla ja sinulla on oikeus olla täällä just sellaisina kuin olemme. Riippumatta siitä olemmeko ihmisten mielestä kauniita ja onnistuneita tai emme. Tsemppiä!

Olen yli kolmikymppinen kolmen kouluikäisen lapsen äiti. Kärsin myös sosiaalisesta fobiasta ja masennuksesta. Olen kuntoutustuella. Kävin viime kesänä läpi psykoosin. Eniten säälin lapsia joiden äiti on täysin eristäytynyt ulkomaailmasta. En käy kaupassa, mies hoitaa sen. Ahdistavaa olla kolmivitosena täysin aloituskuopissa. Terapiaa olen hakenut ja toivon myönteistä päätöstä. Ei ole ystäviä eikä enää edes hyvän päivän tuttuja. Pelkään jo nyt miten selviän lasten kasvaessa. Haasteita varmasti tulee. Jo tämä vähävaraisuus laittaa lapsemme huonompaan asemaan kavereihin nähden puhumattakaan äidistä, joka pelkää ihmisiä.

Minulla auttaa lääkkeet, nimittäin pahamaineiset bentsot. Masennuslääkkeistä tai terapiasta ei sen sijaan ollut mitään apua. Mutta nyt jo 2 vuotta hyvää, täyttä elämää syöden joka päivä Rivatril-merkkistä bentsoa. Minkäänlaisia sivuvaikutuksia en ole lääkkeellä huomannut.

Mulla on samanlaista ongelmaa. Parilla eri psykologilla olen käynyt juttelemassa, mutta tilanne ei ilmeisesti ole ollut riittävän paha, että hoitoa olisi varsinaisesti edes aloitettu tavoitteellisesti.

Kun on pakko, hoidan kyllä enimmän osan asioistani ja joskus jopa olen yhteydessä muutamiin kavereihini. Mies myös hoitaa nykyisin joitakin asioita puolestani.

Työllistyminen ja töissä oleminen on minulle vaikeaa, olen vaihtanut alaa useampia kertoja. Pääasiassa työllistyn asiakaspalvelutehtäviin, jotka koen todella vaikeiksi. Muissakin hommissa ongelmia syntyy siitä, että minun on vaikea olla yhteydessä vähänkään tuntemattomampiin työkavereihin.

Näillä mennään, katsotaan mihin riittää.

Mulla on samanlaista ongelmaa. Parilla eri psykologilla olen käynyt juttelemassa, mutta tilanne ei ilmeisesti ole ollut riittävän paha, että hoitoa olisi varsinaisesti edes aloitettu tavoitteellisesti.

Kun on pakko, hoidan kyllä enimmän osan asioistani ja joskus jopa olen yhteydessä muutamiin kavereihini. Mies myös hoitaa nykyisin joitakin asioita puolestani.

Työllistyminen ja töissä oleminen on minulle vaikeaa, olen vaihtanut alaa useampia kertoja. Pääasiassa työllistyn asiakaspalvelutehtäviin, jotka koen todella vaikeiksi. Muissakin hommissa ongelmia syntyy siitä, että minun on vaikea olla yhteydessä vähänkään tuntemattomampiin työkavereihin.

Näillä mennään, katsotaan mihin riittää.

Up

[quote author="Vierailija" time="10.01.2014 klo 21:21"]

Täällä on omien sanojensa mukaan vaikean sosiaalisen fobian omaavia ja siitä huolimatta aina löytyy mies/ja lapset. Ihmettelen syvästi miten se on onnistunut. Luulis että olis mahdotonta tavata muita ja alottaa seurustelu, jos ei pysty edes kasvokkain toisen ihmisen kanssa jutteleen. [/quote]

No äläpä ihmettele enää. Silloin nuorena oli niin hirveän kova tarve löytää poikakaveri ja sitoutua, sitä teiniangsti aikaa, kyllä te tiedätte... silloin väkisin rikkoi oman itsensä kehän ja se poikakaveri oli pakko saada. Vaikka kuinka pelotti, niin oli mentävä discoon ja kartsalle, rakkautta etsimään. Niin minullekin kävi. Ja siitä saakka olemme olleet yhdessä. Mutta olen ihan varma, että jos olisin ehtinyt esim yli 2-kymppiseksi, niin olisin jäänyt erakko-sinkuksi, silloin se kovimmin eteen päin ajava hormooni-murkkuikä oli jo ohi enkä olisi enää pystynyt treffeille.

Mutta kyllä meidänkin ekat treffit poikakaverin kanssa olivat tuskaa =). Istuimme autossa monta tuntia sanomatta sanaakaan toisillemme. Tuijotimme vain kumpikin tuulilasista eteen ja poltimme tupakkaa. Vaan siitä se sitten lähti.

Sama. Fobia on pahentunut vuosi vuodelta, enkä enää uskalla mennä oikein minnekään. Ajattelen, että ihmiset tuijottavat. Hyperventiloin marketissa. Saattaa iskeä aivan yht'äkkiä. Lääkkeet eivät auta. 

On suuri kelpaamattomuuden ja huonouden tunne.