Paha sosiaalinen fobia

Kuolema ja elämän turhuus kieltämättä kummittelevat mielessä. Olen koittanut löytää merkityksen tunteita kliseisesti luonnosta, käsin tekemisestä, liikunnasta ja muista ihmisistä - sekä läheisistä että kirjojen, erilaisten tekstien ja musiikin kautta.

Itse elän myös ilman tuloja ja tukia miehen siivellä, tosin ihan kotimaassa ja opiskelen. Vaikka edellä mainitut keinot auttavat muistamaan että elämässä on paljon hyvääkin, on arvottomuuden tunne kieltämättä jatkuva seuralainen.

Usein sitä toivoisi, että löytäisi sellaisen työn, jossa "nopea" sosiaalisuus olisi korkeintaan hyvin pienessä osassa. Valitettavasti vielä ei ole tärpännyt, eikä ehkä koskaan tärppääkään.

Olen koittanut pitää mielessä, että elämässä epäonnistutaan monin eri tavoin, mutta toisaalta niistä epäonnistumisista päästään yli myös tavalla jos toisellakin. Kaikille asiat eivät järjesty, mutta koitetaan olla vaipumatta epätoivoon. :)

Hei foobikko-friikit, miksi ette hae tehdastyöhön? Hyvät palkat ja edut, eikä tarvitse sietä sosiaalisia tilanteita. Itse olin liukuhihnalla pitkään. Sai olla omissa ajatuksissaan ja lähteä työsuoritteen jälkeen kotiin. Suosittelen.

[quote author="Vierailija" time="15.01.2014 klo 15:51"]

Hei foobikko-friikit, miksi ette hae tehdastyöhön? Hyvät palkat ja edut, eikä tarvitse sietä sosiaalisia tilanteita. Itse olin liukuhihnalla pitkään. Sai olla omissa ajatuksissaan ja lähteä työsuoritteen jälkeen kotiin. Suosittelen.

[/quote]

Niinpä, tai muuta ammattia missä saa olla yksin ja rauhasssa. Minäkin olen sos. tilanteiden foobikko, mutta asia ei haittaa sitten pätkääkään, koska työskentelen tietokoneohjelmoijana. Hyvin harvoin täytyy kommunikoida kasvokkain kenenkään kanssa.

Itse en ole ainakaan koskaan päässyt tehdastyöhön, postiin tai siivoojaksi. Esimerkiksi kassalle sitä vastoin olen päässyt, siellä taitaa olla työpaikkoja määrällisesti enemmän, joten tällaiset aremmatkin työnhakijat saavat enemmän mahdollisuuksia. Puhelinasiakaspalvelussa ja gallup-soittelussa olen myös ollut.

Mulla ei ole edes koulutusta, jotta voisin hakeutua mihinkään oikeaan työhön. Enkä edes pystyisi hakemaan. Jo pelkkä ajatus jostain työhaastattelusta pyörryttää ja takykardia iskee päälle. Opiskella toki haluaisin, mutta näin vanhana (yli 30 v.) pääsykokeet ja meneminen joidenkin teinien sekaan tuntuu täysin mahdottomalta.

Juuri se arvottomuuden tunne on todella ikävää. Mutta kaikki tässä elämässä eivät ole voittajia, niin se vaan menee.

55.

Minä opiskelen kyllä ja olen yli kolmenkymmenen. Opiskelin myös nuorempana. Huolimatta siitä, että olen kyllä valinnut teknisiä aloja, eivät työnäkymät valitettavasti näytä kovin epäsosiaalisilta. Harjoitteluni teknisellä alalla päätyi myös olemaan 75% asiakastyötä. Työhaastattelut ovat tosiaan tuskaa ja jo hakemusten kirjoittaminen on ahdistavaa saati soittaminen. Asiakaspalveluun ja myyntiin tunnutaan kaipaavan eniten porukkaa.

[quote author="Vierailija" time="15.01.2014 klo 16:08"]

Juuri se arvottomuuden tunne on todella ikävää. Mutta kaikki tässä elämässä eivät ole voittajia, niin se vaan menee.

55.

[/quote]

Onneksi olet nainen, niin sinulla on sentään seksuaalinen arvo. Ajattelepa vastaavaa miestä...

Miten teidänlaisiin miehiin voi tutustua? Onko se ihan mahdotonta, vai auttaako jos tekee sen hitaasti? Vai miten? 

Nosti

Hei olen 17-vuotias nuorukainen joka kärsii samasta ongelmasta. Tosi helpottavaa lukea etten ole ainoa joka tämän asian kanssa painii. Istellä ei ole ongelmaa soitta vieraalle tai käydä kaupassa, jutteleminen muutaman ihmisen kanssa onnistuu hyvin. Kun taas esiintyminen tai puhuminen isonmman porukan kanssa ahdistaa ja alkaa sydän hakkaa ja ääni täristä ja samassa ruokapöydässä istuminen ja vieraitten kanssa jutteleminen ahdistaa todella paljon ja tulee sydämmen tykytyksiä ym. Kertokaa keinoja joilla oppia olemaan sosiaalisissa tilanteissa.

PS. Ihmiset jotka pelkäätte soittamista niin harjotelkaa sitä soittamalla jollekkin joka myy vaikka polkupyörää. Vaikka ette oikeasti osta sitä niin kyselette kaikkea siitä. Lapulle voi kirjottaa muistiin mitä pitää kysyä ja sanoa. Tämä toimii varmasti, kun muistatte, että ette nolaa itteänne vaikka jokin meneekin puhelussa pieleen kun ei se teitä näe sinne luurintoiseen päähän.

Täällä toinen syrjäytynyt, olen pahoillani puolestasi :(

Viimeksi kun menin yhteen ryhmään josta en tuntenut etukäteen ketään ja tiesin että joutuisin jossain vaiheessa valokeilaan, niin ilmoitin heti kättelyssä että olen muuten sitten ihan mahdoton jännittäjä. :D Kaikki suhtautuivat tosi ymmärtäväisesti, kukaan ei odottanut että olisin vastaillut monisanaisesti ja tuntui ihanalta tulla pois kaapista!

Hankala sopeutua sosiaaliseen yhteiskuntaan, kun tuntuu että en kuulu joukkoon, vaan olen outolintu. Vieläkin esim. jännitän työkavereitani, vaikka olen ollut samassa työpaikassa heidän kanssaan yli 5 vuotta. Pelkään jutella veljilleni, toiselle en ole mitään sanonut muutamaan vuoteen. Minulla ei ole yhtään ystävää edes, ei ole ollut viimeiseen kymmeneen vuoteen.

Tuntuipa kurjalta lukea viestejänne, niin tuttua minullekin, aivan samanlaista jännittämistä ja takeltelua koko elämä ollut, pettymyksiä ihmissuhteissa, ja viimevuosina myös lopen masennusta :´( Ymmärrän teitä niin hyvin!! En ymmärrä miten koskaan tulen pärjäämään työelämässä, sitten joskus kun sen aika koittaa (olen kotiäiti). Ajatuskin pelottaa jo nyt :(

Syön venlafaksiinia masennukseen ja pakko-oireisiin ja Lyricaa ahdistukseen. Viime vuonna olin töissä mutta jäin pariin otteeseen sairaslomalle fyysisen sairauden ja myöhemmin masennuksen takia. Vajaa vuosi sitten jouduin todella pahasti kiusatuksi ja suoranaisen rikoksen kohteeksi (en mene yksityiskohtiin). Se lisäsi eristäytymishalujani entisestään. En halua tavata tuttuja, koska häpeän tapahtunutta. En halua joutua vastailemaan nöyryyttäviin kysymyksiin jotka koskevat tapahtunutta tai elämäntilannettani yleensä.

Nuorena olin jossain määrin koulukiusattu ja minusta tuli jännittäjä. Lukion jälkeen hain opiskelemaan, mutta opiskelut venyivät jännittämisen takia. Jossain vaiheessa oireet hieman helpottivat masennuslääkkeiden ja beetasalpaajien ansiosta. Valmistuin, mutta en ole oikein sijoittunut työelämään. Huonot ihmissuhteet ja vastoinkäymiset ovat saaneet minut vetäytymään kuoreeni entistä enemmän. Kun katson elämääni taaksepäin, näen vain sarjan epäonnistumisia ja huonoja valintoja.

Kävin pari vuotta sitten terapiassa, mutta siellä käsiteltiin lähinnä pakko-oireisuuden aiheuttamia ongelmia. Jotenkin tuntuu, että paras apu tämänhetkisiin oireisiin olisi jokin sellainen lääke, joka helpottaisi oireita mutta ei tekisi oloa pökkelöiseksi... Sellaista lääkettä ei vain taida olla.

ap

Itselläni ongelmana on "vain" punastuminen. Eikä se niinkään liity ns. nolostumiseen vaan ihan mikä tahansa, niin positiivinen kuin negatiivinen, tunnekuohu saa minut ihan punaiseksi ja näin vanhemminten menen myös ihan punaläikälliseksi, kaulasta ja rinnasta. Ihan kuin punastumisessa ei olisi tarpeeksi. Nyt näytän kuin olisi joku rokko. Ja siihen onkin todella helpottavaa, kun joku toteaa että sä oot ihan punainen. No aijaa, kappas kun en itse ole tietoinen asiasta!

[quote author="Vierailija" time="04.01.2014 klo 07:49"]

Olen kärsinyt siitä jo iät ja ajat, ja viime aikoina jännittäminen on pahentunut entisestään. En voi mennä edes kauppaan ilman ahdistusta. En halua kohdata tuttuja, koska he kyselevät kuulumisiani. Mitä minä heille voisin kertoa? Että minulla ei ole mitään kerrottavaa? Että elämäni on surkeaa ja haluan kuolla?

En pärjää missään töissä, koska en osaa olla ihmisten kanssa enkä varsinkaan ihmisten huomion kohteena. Kun joudun sellaiseen tilanteeseen, alan vapista enkä saa sanaa suustani. Pelkään ihmisten huomaavan, että jännitän. Tunnen olevani niin ruma ja vastenmielinen, etten halua kohdata ketään. Punastuminen on pahinta, se tekee minusta niin ruman. En haluaisi muiden näkevän rumuuttani. Mutta se tulee aina ilmi, ja joka kerta kokemus on yhtä nöyryyttävä. Ihmiset huomauttelevat ja kysyvät: mikä sulle tuli? Miks sää oot niin punanen? En minä tiedä! Älkää huomautelko siitä!

Olen pudonnut työelämän kelkasta pois. Kaikkialla toitotetaan, että syrjäytyminen on omaa syytä. No niinhän se varmaan onkin. Mutta en minä pyytänyt tätä ominaisuutta itselleni.

 [/quote]

Tarvitset psykiatrin eli erikoislääkärin arvioita ja hoitosuunnitelman. Lähetteen erikoissairaanhoitoon tekee terveyskeskuslääkäri. Varaa siis aika terveyskeskuslääkärille ja ole sinnikäs mutta asiallinen. Missä päin Suomea asut? T.Lääkäritäti

Stressihermon salpaus lopettaa punastelun, jos se on suurimpia murheitasi. Se sitten voi helpottaa sosiaalisia tilanteita, kun et enää jännitä punastumista. Osa poistaa salpauksen sitten myöhemmin, kun ei enää koe tarvitsevansa sitä.

Mulla on yksi tämän kuuloinen mies johon olen ihastunut ja haluaisin tutustua paremmin. Tunnemme vanhastaan (ryhmäterapiasta, yllätys yllätys) mutta emme olleet nähneet pitkään aikaan. Mutta kun näimme, aloin kaivata häntä uudestaan. Olen itse nykyään hyvinvoiva, mutta tunnen silti hengenheimolaisuuttaa tähän mieheen, mutta ongelmani on, etten tajua miten saan keskusteluyhteyden häneen? 

Olemme koittaneet sopia tapaamista, mutta en tiedä, onko se liian iso kynnys hänelle. Mutta minusta tuntuisi nöyryyttävältä sanoa, että "onko tää sulle liikaa, voitaisko me ensin pitää jotenkin muuten yhteyttä" kun en edes tiedä, kiinnostaako häntä. Sen verran kiinnostaa, että on vähän pitänyt yhteyttä, mutta nyt odotan vastausta, jota ei kuulu (pitäisi sopia se päivä, milloin tavataan).