Lue keskustelun säännöt.
Paha sosiaalinen fobia
04.01.2014 |
Olen kärsinyt siitä jo iät ja ajat, ja viime aikoina jännittäminen on pahentunut entisestään. En voi mennä edes kauppaan ilman ahdistusta. En halua kohdata tuttuja, koska he kyselevät kuulumisiani. Mitä minä heille voisin kertoa? Että minulla ei ole mitään kerrottavaa? Että elämäni on surkeaa ja haluan kuolla?
En pärjää missään töissä, koska en osaa olla ihmisten kanssa enkä varsinkaan ihmisten huomion kohteena. Kun joudun sellaiseen tilanteeseen, alan vapista enkä saa sanaa suustani. Pelkään ihmisten huomaavan, että jännitän. Tunnen olevani niin ruma ja vastenmielinen, etten halua kohdata ketään. Punastuminen on pahinta, se tekee minusta niin ruman. En haluaisi muiden näkevän rumuuttani. Mutta se tulee aina ilmi, ja joka kerta kokemus on yhtä nöyryyttävä. Ihmiset huomauttelevat ja kysyvät: mikä sulle tuli? Miks sää oot niin punanen? En minä tiedä! Älkää huomautelko siitä!
Olen pudonnut työelämän kelkasta pois. Kaikkialla toitotetaan, että syrjäytyminen on omaa syytä. No niinhän se varmaan onkin. Mutta en minä pyytänyt tätä ominaisuutta itselleni.
Kommentit (76)
[quote author="Vierailija" time="10.06.2014 klo 01:50"]
Hei olen 17-vuotias nuorukainen joka kärsii samasta ongelmasta. Tosi helpottavaa lukea etten ole ainoa joka tämän asian kanssa painii. Istellä ei ole ongelmaa soitta vieraalle tai käydä kaupassa, jutteleminen muutaman ihmisen kanssa onnistuu hyvin. Kun taas esiintyminen tai puhuminen isonmman porukan kanssa ahdistaa ja alkaa sydän hakkaa ja ääni täristä ja samassa ruokapöydässä istuminen ja vieraitten kanssa jutteleminen ahdistaa todella paljon ja tulee sydämmen tykytyksiä ym. Kertokaa keinoja joilla oppia olemaan sosiaalisissa tilanteissa.
PS. Ihmiset jotka pelkäätte soittamista niin harjotelkaa sitä soittamalla jollekkin joka myy vaikka polkupyörää. Vaikka ette oikeasti osta sitä niin kyselette kaikkea siitä. Lapulle voi kirjottaa muistiin mitä pitää kysyä ja sanoa. Tämä toimii varmasti, kun muistatte, että ette nolaa itteänne vaikka jokin meneekin puhelussa pieleen kun ei se teitä näe sinne luurintoiseen päähän.
[/quote]
Pyydä esim. koululääkäriltä reseptiä beetasalpaajiin. Ne estävät tykytykset ja äänen tärisemisen. Niihin ei jää koukkuun, ne eivät vaikuta pääkoppaan, vain fyysisiin oireisiin. Niitä ei myöskään tarvi syödä joka päivä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koen samoin :( Olen käynyt terapiassa asioita käsittelemässä, nyt 7 vuoden jälkeen alan huomata helpotusta. Vaikeaa se silti on. Mulla on lisäksi vaikeaa vastata puhelimeen ja soittaa jollekin, käyttäisin mieluiten tekstiviestejä vaikka usein puhelimessa asia hoituisi nopeammin. Jollain onnenkantamoisella olen saanut pidettyä työni vaikka olenkin useaan otteeseen ollut irtisanoutumassa.
Mulla jännittämisen oireet pahentui sen jälkeen kun täytin 30v, olin aina siinä uskossa että iän myötä helpottaa..
Voisitko sinä saada apua terapiasta?
Tämäntasoiseen ongelmaan auttaa ainoastaan rauhoittavat.Kokemuksesta tiedän,vaikka itselläni ei noin paha ole.
Esimerkiksi kaupan kassaksi en lähtisi mistään hinnasta,mieluummin kuolisin.
Mene lääkäriin ja pyydä lääkitys.
Mulla ihan sama, mutta olen töissä. On se vaikeaa, mutta kestän kuin nainen. En kuitenkaan esim. mielellään soita mitään työpuheluita, "unohdan" puhelimen johonkin tai pidän sen kiinni. Hoidan sähköpostitse asiat. Vaikka olen näin epä-puhuva, niin jostain kumman syystä olen tosi hyvä kirjoittaja ja kirjoitan työkseni. Olen siinä hyvä. Kaupassa pystyn käymään, jos on tarpeeksi iso. Eli kun mä pysyn anonyyminä porukassa, niin ok. En voisi jutella siellä kenenkään kanssa enkä kestä nähdä tuttuja.
Lenkilläkin käyn vain pimeällä, olenkin kova lenkkeilemään.
Tavallaan olen kyllä tyytyväinen elämääni, eli ei tuollaista "elämä on surkeaa ja haluan kuolla" -fiilistä ole ollenkaan. Päinvastoin. Musta elämä on ihanaa, kun vaan saan olla yksin ja kukaan ei häiritse mua tai puhu mulle. En ole ihmisvihaaja, pidän kaikista ihmisistä ja toivon jokaiselle hyvää, hymyilen kaikille. Kunhan minun ei tarvitse olla kenenkään seurassa.
Että onhan meitä muitakin epäsosiaalisia... tai ujoja, ehkä minä olen se ujo.
Onko tähän mahdollisuus saada apua? En ole ap, mutta kärsin myös vaikeasta sosiaalisesta fobiasta. Ja jos, niin mitä kautta? Jos soittaa terkkarille niin ottaako tosissaan sanomalla että kärsii sosiaalisesta fobiasta joka rajoittaa? Tuntuu jotenki että nauravat pihalle.....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä minut ainakin otettiin tosissaan YTHS:llä. Siihen voi ehkä vaikuttaa se, että jännittäminen ei ole kovin harvinaista opiskelijoiden keskuudessa. Olen nyt jo valmistunut ja työelämässä, mutta tämä ongelma vain ei hellitä otettaan. Työelämässä on välillä rankkaa, esim. pakkoesiintymiset ja koulutuspäivät.
Joskus huomaa, että jännitys on vähentynyt, mutta seuraavalla viikolla ongelma voikin ottaa ison harppauksen takapakkia... Se on kamalaa. Ikää on jo yli 30. En tiedä ratkaisua ongelmaan. Liittyy kai itselläni perfektionismiin ja huonoon itsetuntoon.
Tottakai saa apua...terapiaa ja lääkityksen...jos kärsii elämää rajoittavasta sosiaalisesta fobiasta, ahdistuksesta ja paniikista!
Apua saa terveyskeskuksesta (jos on hyvä lääkäri), työterveydestä, mielenterveystoimistosta tai ihan yksityiseltä lääkäriasemalta.
Yksityinen lääkäriasema on siitä helppo jos on rahaa ettei tarvitse soittaa aikaa vaan sen voi tilata netistä ja lääkärin voi itse valita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuolla toisessa ketjussa suositeltiin avoimuutta, miksei se pätisi tähänkin: Entä jos kerrot töissä suoraan, että sulla on tämmöinen ujous-juttu ja huomion keskipisteenä oleminen saa sut punastumaan ja vaivaantumaan? Toteat vaan tilanteen reilusti ääneen. Näin sun ei tarvitse "pelätä ihmisten huomaavan että jännität" kun tunnustat sen suoraan >> ahdistus vähenee.
Lääkitys auttaa vain oireisiin, terapia parantaa. Koita ap hakeutua terapiaan. Jos pelottaa soittaa ja varata aika jonnekin, mistä saisit prosessin käyntiin toivon, että sulla on edes joku ihminen joka ymmärtää sun tilanteen ja soittaa sun puolesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama juttu täällä. Tarkistinkin, että koska on kirjoitettu, etten ole itse muistamattani aloitusta kirjoittanut...
Olen töissä paikassa, jossa ei ole pakko olla sosiaalinen, mutta vähäkin kontakti stressaa. Olen terapiassa ja syön lääkkeitä. On tässä työstettävää vielä, mutta toisinaan tuntuu, että olen pääsemässä paremman puolelle, kun vaan hyväksyn, että minä nyt vaan en ole kovin sosiaalinen ja toisaalta tuskin oikeasti kovinkaan moni vaivaa päätään sillä mitä teen tai en tee.
Itsellä oli tuota nuorempana. Kuului varmasti jotenkin kehitykseeni entisenä koulukiusattuna, kun sosiaaliset fobiat katosivat siinä yli parikymppisenä.
Yhdellä tutulla on vieläkin, lääkityksistä ja terapiasta huolimatta. Kolmikymppinen mies ja hyvä että kauppaan pystyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Auttaako terapia oikeasti? Tuntuu erittäin turhalta mennä puhumaan asioista. Joo, on mullaki vaikka mitä menneisyydessä mutta mitä se vatvominen auttaa?
[quote author="Vierailija" time="04.01.2014 klo 12:32"]
Auttaako terapia oikeasti? Tuntuu erittäin turhalta mennä puhumaan asioista. Joo, on mullaki vaikka mitä menneisyydessä mutta mitä se vatvominen auttaa?
[/quote]
No itsellä se terapian merkitys oli aika pieni. Mielialalääkitys oli kyllä masennuksen takia vuoden, en tiedä vaikuttiko se sitten myös sosiaalisiin fobioihin. Itsellä auttoi ehkä parhaiten se ajatus, että ei ne minun kiusaajat ja arvostelijat enää samoihin paikkoihin tule kun eri paikkakunnalla ollaan. Ja jos yksi sellainen sattuu olemaan vaikka marketissa, satojen ihmisten joukossa niin ei se vielä mitään pysty tekemään.
Kun ikää tuli, niin oli pakko alkaa myös soittelemaan virastoihin, työpaikkoihin, myynti-ilmoituksiin yms. joten soittamisen pelko lähti varmaan siinä. Vieläkin pelkään tuntemattomia numeroita, mutta olen päässyt yli ajattelemalla että kun se soi, niin sanon vaan oman nimeni ja sen enempää ei vaadita. Kyllä sieltä tulee sitten tekstiä, johon vastailla. Ja tavallaan minä olen niskan päällä, koska minulle soitetaan. Jos se toinen soittaa jotain asiattomuuksia, niin tekee itsestään vaan nolon, EI minusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko tähän vaivaan mitään lääkkeitä, joista ei ole ikäviä sivuvaikutuksia, miten tätä lääkitään?
[quote author="Vierailija" time="04.01.2014 klo 12:46"]Onko tähän vaivaan mitään lääkkeitä, joista ei ole ikäviä sivuvaikutuksia, miten tätä lääkitään?[/quote]
Masennuslääkkeillä nyt ainakin voi lääkitä. Sivuvaikutuksia voi kyllä tulla.
[quote author="Vierailija" time="04.01.2014 klo 12:49"]Millaisia sivuvaikutuksia?[/quote]
Hikoilun lisääntyminen ja seksielämän ongelmat nyt ainakin. Kaikki ei välttämättä tietenkään sivuvaikutuksia saa tai ovat niin lieviä ettei haittaa.
En olisi uskonut, että miestä minulla koskaan on. Jännitys, ahdistus ja sanomisteni jälkeenpäin vatvominen helpottavat kuitenkin, kun tapaan samaa ihmistä tarpeeksi usein ja tarpeeksi paineettomasti eli yleensä olosuhteiden pakosta, mieheni tapauksessa koulussa. Treffit eivät ikinä ole kohdallani johtaneet seurustelusuhteeseen.
Olen samanlainen. Sosiaalisten tilanteiden pelko on aivan järjetön. Punastun, menen sanoissa sekaisin ja änkytän. Puhelimella en pysty soittamaan ollenkaan, enkä oikeastaan vastaamaankaan. Ulkona kävellessä tuntuu, kuin ihmiset tuijottaisivat nauraisivat. Elän tällä hetkellä erakkona ulkomailla mieheni siivellä ilman mitään tukia tai avustuksia. Kuolema ja elämän turhuus on ajatuksissa päivittäin.
[quote author="Vierailija" time="05.01.2014 klo 18:01"]
En oikein näe ongelmaa jännittämisessä kansainvälisessä konfferenssissa verrattuna siihen, että toinen ei uskalla mennä kauppaan eikä pysty pitämään ystävyyssuhteita yllä.
Sinne kansainväliseen kongressiin kun ei ole mikään pakko mennä paitsi ehkä kunnianhimon takia.
[/quote]
Kyllä sinne konferenssiin tai palaveriin vain on pakko mennä, jos mielii työpaikkansa pitää. Tässä kai ei vertailtu, kenen jännittäminen on pahinta. Jokaisella on omat kipukohtansa ja vaikeutensa tämän asian takia.