Vanhemman kuolema on helpotus

Ihana ja toisaalta julma

Hyvä kirjoitus.

Mä en kyllä allekirjoita tota. Ihan ok kirjoitus, ei siinä mitään. En vain ole samaa mieltä, mutta mua ei olekaan piesty lapsena. 

Ei se tietenkään kaikille ole helpotus, mutta jos suhteet on vaikeat ja on tapahtunut jotain todella stressaavaa, kuolema voi olla myös helpotus. Myös muissa suhteissa kuin vanhempien ja lapsien välisissä.

Tunnistan itsestäni tuon helpotuksen ja syyllisyyden tunteen.

Isäni kuoli alkoholismin seurauksena ja olin helpottunut. Toki tunsin myös surua, se että myöntää olleensa helpottunut, ei tarkoita että olisi hirveän iloinen ja ei lainkaan kaipaisi kyseistä ihmistä. Mutta helpotus on luonnollinen reaktio, jos on kokenut jotain ahdistavaa ja se päättyy.

Kohta varmaan halutaan vanhat murhaleireille.

[quote author="Vierailija" time="16.10.2013 klo 10:52"]

Kohta varmaan halutaan vanhat murhaleireille.

[/quote]

Sä oot joku vanhushihhuli, joka vihaa hoitajia? Olet taatusti tuo sama, joka teki aloituksen "hoitaja tappoi vanhuksen".

Onhan se kuolema helpotus joissain tapauksissa omaisille, ja saa ollakin. Se kuolema kun nyt saattaa olla helpotus sille kuolevallekin.

Kuolinilmoituksissakin on joskus teksti "pääsi kaipaamaansa lepoon". Vanhan, väsyneen ja sairaan ihmisen kuolema on helpotus niille, jotka hänen vaikeita viimeisiä aikojaan läheltä katselevat. Tämän tiedän kokemuksesta. Kun sain viestin äidin kuolemasta, ensimmäinen ajatus oli surullisen onnellinen "hän pääsi  pois".

Ei pidä torjua kielteisiä tunteita vanhempiaan kohtaan. Kaikilla on niitä

Isäni on maannut jo 5 vuotta hoitokodissa... jo sen takia kuolema olisi helpotus.

Viimeisten vajaan viiden aikana olen menettänyt kuusi läheistä, kolme erittäin korkeassa iässä, kaksi kohtalaisen iäkkäinä ja yhden omaikäisen. Yksi näistä yli yhdeksänkymppisistä huokasi joka kerran, kun uusi suruviesti hänelle vietiin, että onko hänet unohdettu tänne. Hän olisi ollut jo joutava lähtemään, kun elämää on jo yli tarpeen takana.

Kukaan noista kuudesta ei ollut vanhempani. Äitini kuoli vähän aikaa ärhäkkää syöpää sairastettuaan. Kaikki kävi niin nopeasti, ettei oikein ehtinyt sulatella koko tapahtumaketjua. Mutta siinä mielessä kuolema oli helpotus, ettei hänen tarvinnut jäädä kitumaan. Mutta kun ikää oli alle viisikymmentä, niin kyllä siinä mielessä käy useamman kerran kysymys, miksi nyt, miksi ei myöhemmin.

Minun äitini oli... aika kamala. Ei läheinen, ei ottanut syliin. Hänen huumorintajunsa perustuu lähinnä muiden kustannuksella nauramiseen, ja hän ei koskaan, siis koskaan ole ollut tyytyväinen minuun. En muista, että hän olisi koskaan halannut minua (vrt. anoppi halaa minua joka kerta kun nähdään). Olen lapsena pelännyt häntä ja hänen tukkapöllyjään, teininä hävennyt sitä että hän ei koskaan löytänyt minusta mitään hyvää.

Nyt hän on alkoholisoitunut, keuhkoahtaumaa sairastava katkera kuusikymppinen. Allerkirjoitan helpotuksen tunteen jo nyt, vaikka äidissä henki kai vielä pihisee. En ole nähnyt häntä kuuteen vuoteen, joten en tiedä. 

Joskus nuorempana mietin, että jos äitini olisi kuollut silloin, olisin voinut vain yrittää muistaa ne harvat hyvät jutut, elää niissä ja ajatella että ehkä hän vanhetessaan olisi muuttunut rakastavaksi äidiksi, ja hän olisi ollut niin kuin ystävieni äidit: välittäviä, elämässä mukana. 

No, kaikkea ei voi saada :/ Nyt yritän vain olla hyvä äiti omalle tyttärelleni. 

Tämä kolumni pisti vihaksi. Että kuolemaa toivoo ja iloitsee siitä.

Kyllä mä ymmärrän, ei meillä kaikilla ole niin hyvät välit vanhempiinsa kuin useilla onnekkailla...

En toivo kuolemaa, en toivonut isän kohdalla, mutta niin kävi, surun tunteen lisäksi koin helpotusta, ja näin voi käydä vielä äidinkin kohdalla, tosin kovin ristiriitaista olisi tällä hetkellä.........

Vanhemman kuolema ei todellakaan ole aina helpotus. Olin 18v kun isäni kuoli enkä kokenut mitään ihavaa vapaudentunnetta vaan käsittämättömän menetyksen tuskaa ja ylitsevyöryvää surua.

Nykyisin ei saa enää surra, se on kielletty tunne, koska pitää mennä eteenpäin ja unohtaa mennyt. Kun kääntää selkänsä surulle, kääntää myös aidolle ilolle. Miten voi iloita lapsistaan, kun tietää olevansa heidän elämänsä vahingollisin asia ja lapsen vapautuvat taakastaan vasta sitten, kun itse tajuan kuolla?

Minulle isän kuolema oli helpotus. Katsoin hänen muuttuvan aivan vieraaksi ihmiseksi vain muutamassa viikossa, vaikkakin tietty vainoharhaisuus oli ollut hänelle tyypillistä jo viimeiset kymmenen vuotta. Oli suunnaton järkytys nähdä oman isäni hyppivän tasajalkaa ihan silmieni edessä ja huutavan ja kiroavan merkillisiä asioita äänen lopulta muuttuen pelkäksi mölinäksi. Luulimme äidin kanssa, että keuhkosyöpä oli levinnyt keuhkoihin, mutta ruumiinavauksessa selvisi, että harhaisuus oli todennäköisesti perussairauksien aiheuttamaa aivojen hapettomuutta - keuhkot olivat ihan loppu.

Kun katsoin arkussa makaavaa isääni ja kosketin hänen kylmää kättään, päällimmäinen tunteeni oli helpotus siitä, että nyt hänellä oli rauha. Ja viime vuosina olen jälleen voinut syyllisyyttä tuntematta muistella sitä hyvää isää, joka minulla oli niin pitkään ennen vanhuuden ja sairauksien tuloa mukaan kuviohin.

Tänään on äitini syntymäpäivä, kolmas, jolloin häntä itseään ei enää ole. Äitiäni en olisi vielä antanut pois, mutta niin hän vain lähti kysymättä, yllättäen. Ikävä on kova.

Omat vanhempani eivät vielä ole kuolleet, mutta heidän kuolemansa tulee olemaan helpotus. Velvollisuudentunnosta olen tekemisissä, en rakkaudesta. Nyt kun minulla on omia lapsia, hyväksyn vielä vähemmän heidän kasvatusmenetelmänsä (jatkuva nolaaminen, haukkuminen, moittiminen, kiristäminen, alentaminen, halveksuminen, huutaminen, kiroileminen, syyllistäminen). Lapsia pitää kasvattaa rakkaudella, niin he rakastavat takaisin. Jos oma lapsi ei sinua rakasta, niin sietää katsoa peiliin. Lapsi ei nimittäin hevillä lakkaa rakastamasta omia vanhempiaan, kyllä sen eteen pitää nähdä pitkäjännitteisesti vaivaa. 

Helpotus!? Oma äitini kuoli 55 vuotiaana kotonaan sairaskohtaukseen. Olin vielä ollut puhelimessa n. 10 minuttia ennen hänen kanssaan. Jos se olo oli helpotus minkä koin kun poliisit tulivat seuraavana päivänä kertomaan hänen menehtyneen. JA se olo mikä siitä seurasi pitkän ajan. Jos se on helpotus niin en tosiaan tiedä ihmisen tunteista mitään.