Lue keskustelun säännöt.
Ystävyyden kriisin paikat
07.09.2013 |
Kaipaan mielipiteitä ja neuvoja. Tässä vähän taustaa.
- Kun aloin seurustella 17-vuotiaana nykyisen komean ja kunnollisen aviomieheni kanssa, paras ystäväni ei iloinnut mitenkään onnestani. Hän alkoi käyttäytyä erittäin epäkohteliaasti ja hän katkaisi kokonaan yhteydenpidon minuun. Minä otin lopulta n. puolen vuoden tauon jälkeen yhteyttä. (Hän löysi oman miehensä minua myöhemmin.)
- 32-vuotiaana kun tulin lapsettomuushoitojen (hän tiesi niistä) avulla vihdoin raskaaksi, ilmoitin asiasta hänelle iloisesti puhelimitse. Hän ei onnitellut mitenkään ja oli vaisu . (Hän ei halua saada lapsia)
- Raskaana ollessani kutsuin ystäväni kylään ensimmäistä kertaa vastaremontoituun uuteen omistusasuntoomme. Hän katseli ympärilleen eikä sanonut sanaakaan yhtään mitään positiivista asunnostamme. (Hän asui silloin vielä vuokralla.) Tilanne oli tosi outo. Makumme sisustuksen suhteen on yleensä aika samanlainen.
- Kun lapsemme syntyi ja olin hirveän onnellinen, hän alkoi "kiukuttelemaan" minulle. (Tiedän, että ystävyys on monesti koetuksella tilanteissa, kun toiselle tulee lapsi.) Hän oli lapseni kummitäti, mutta silti tilanne meni niin pahaksi, ettemme olleet n. 3 vuoteen yhteydessä. Minä lopulta otin yhteyttä, vaikka hän oli se joka oli välirikon aiheuttanut, kun oli kieltäytynyt täysin kyläilykutsustani.
- Olen nyt 42-vuotias ja viime vuosina olemme nähneet n. 5 kertaa vuodessa + osan lomasta vietämme yhdessä. Minusta meillä on yhdessä aina tosi kivaa.Kuitenkaan emme tiedä toistemme arkielämästä niin paljon kuin nuorena. Minä olen enemmän se joka ottaa yhteyttä ja järjestää yhteisiä juttuja.
Nyt minun elämässäni on tapahtunut taas yksi iso iloinen muutos ja ystäväni on kuullut siitä ainakin miehensä kautta. Mies itse on onnitellut asiasta, mutta ystäväni ei ole millään tavalla reagoinut asiaan. Kaikki muut, ei niin läheiset, tutut ovat reagoineet uutisen kuultuaan positiivisesti. Minua asia loukkaa paljon. Ystäväni on yleensä iloinen, positiivinen, järkevä ja kohtelias. Miksi hän ei pysty iloitsemaan ikinä /( tai edes halua esittää iloitsevansa) minun puolestani elämänmuutoksissani? Itselleni ystävävyys häneen on tosi tärkeä ja yleensä pidän paljon hänen seurastaan. Itse olen yrittänyt oikeasti olla hänelle kiva ja hyvä ystävä näissä elämänmuutoksissakin. Miksi hän muuttuu aina noin oudoksi? Aina kun iloitsen elämänmuutoksistani, niin joudun osaltani kärsimään parhaana pitämäni ystäväni ikävästä käytöksestä. Itse olen aina aidosti pystynyt iloitsemaan hänen iloisista elämäntapahtumista ja olen näyttänytkin sen. En muista, että olisin ollut ikinä hänelle kateellinen. Enkä sitten teinivuosien ole hänelle mistään kiukutellutkaan. Muille kavereilleen hän ei ole tietääkseni tehnyt samaa.
Neuvoja ja kommentteja otan mielelläni vastaan. Onko muilla kokemusta samanlaisesta tilanteesta? Itselleni tulee tunne, että eikö hän halua taaskaan olla enää ystäväni?
Kommentit (11)
Anna lapikasta! Niin minäkin tein ja olo on mahtava!
Ennen kuin ystäväni kävi läpi avioeroa, näimme lähes päivittäin ja eron aikana tuin häntä henkisesti ja fyysisesti (maatila kotona - hoidin eläimiä ilman palkkaa aamu/iltavuoroissa kuukauden ajan useita kertoja viikossa, jotta hän saisi järjestää uutta elämäänsä, eikä joutuisi kohtaamaan exäänsä niin usein).
Seuraavan vuoden aikana huomasin, miten etäännymme, eikä välimme pysyneet ennallaan yrityksistäni huolimatta. Uuden työn myötä hän keräsi itselleen uuden ystäväpiirin, emmekä me vanhat kuuluneet siihen juuri lainkaan.
Vuotta myöhemmin vaihdoin paikkakuntaa ja jatkoin soittelua koko vanhalle kaveripiirille, myös tälle sankarille. Eräänä kertana ystäväni keksi puhelimessa, että on tulossa seuraavalla viikolla uudelle kotipaikkakunnalleni työn merkeissä ja ennen kuin ehdin silmääni räpäyttää, hän kutsui itsensä ja uuden miehensä meille yökylään. No, eipä siinä mitään, mukavahan se olisi nähdä. Keskiviikkona olin menossa ruokakauppaan ja lähetin viestiä aikatauluista jne. Hän ei vastannut viestiini mitään. Ei ilmoittanut, ei Facebookannut, ei soittanut, että eivät olekaan tulossa. Ei sanaakaan, vaikka ITSE suoritti kutsumisen. Jätin aamupalatarvikkeet kauppaan ja tein viikonlopuksi muita suunnitelmia.
Kutsuin koko porukan häihini, tietysti. Ystävä ei vastannut kutsuun. Kahden tekstiviestin jälkeen hän vastasi (kaksi päivää jälkimmäistä viestiä myöhemmin), että joutuu näillä näkymin olemaan töissä, mutta yrittää vielä ja ilmoittelee kun tietää varmuudella. Tämä oli viimeinen kerta kun kuulin hänestä häihin liittyen. Hän ei koskaan vahvistanut, ettei tule, luin sen hääpäivän aamuna Facebookista, jossa hän hehkutteli jotain työhön liittyvää asiaa. Pointti ei tietenkään ole siinä, että hän ei päässyt paikalle - aina asioille ei vaan voi mitään. Mutta että hän ei ILMOITA ja edes soita/tekstaa/facebookkaa minulle juhlapäivänä, että 'onnea ja harmi kun en ole siellä' tms.
Pari viikkoa tästä, näimme yhteisen ystävän juhlissa. Sen sijaan, että hän olisi edelleenkään onnitellut tai kysynyt miten häät sujui, hän oli niin kuin mitään ei ikinä olisi tapahtunut. Kaiken huipuksi hän kutsui itsensä toistamiseen kylään seuraavan viikon lauantaina. Minulle hänestä tuli sinä päivänä ilmaa. Perjantai-iltana hän oli yrittänyt soittaa ja kun en ollut vastannut, oli hän lähettänyt tekstiviestin, että aikataulut menivätkin ristiin, eikä hän pääsisi tulemaan seuraavana päivänä. Eipä sillä, en minä häntä sinne odottanutkaan, kun olin jo itse kutsunut aivan muita ihmisiä kyläilemään. En jaksanut edes vastata hänen viestiinsä.
Tämän jälkeen emme ole puhuneet edes facebookissa. Eläköön hän omaa elämäänsä, minä elän omaani. Vielä 2 vuotta sitten hän oli ihminen, jolle kerroin kaiken ja jonka kanssa vähintään puhuin päivittäin. Nyt olen raskaana, enkä ole edes tästä ilmoittanut hänelle suoraan. Tiedän kyllä, että hän on kuullut asiasta yhteisten ystäviemme kautta. En odota häneltä enää mitään, en edes peukkua fb-päivitykseen. Tietäen, paljonko olen häntä auttanut ja tukenut vuosien saatossa, jäi ystävyydestämme kyllä niin hyväksikäytetty olo, että oikein puistattaa kaikkia yksityiskohtia ajatellessa.
Ihmiset on erilaisia. Joskus on parasta jatkaa eri suuntiin ja pitää itse huolta, ettei tule enempää loukatuksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toisille ystävyys tarkoittaa tukea kaikissa tilanteissa, toisille seuraa baariin ja risteilyille.
Musta tuollainen ystävyyssuhde olisi vain rasittava, mutta me ollaan niin erilaisia. Nautin siitä kun mun velvollisuudet on vaan mun oma perhe ja aviomies. Sitten on paljon tuttavaperheitä ja kavereita joita kutsutaan kylään, käydään joskus ravintolassa jne. Mutta ei koskaan sen kummempaa rasitetta. Mulle sopii elämä ilman sitä best friendiä.
Mä olen selainen ihminen joka ahdistuu liian tunkeilevista kavereista sekä liian aktiivisista. En jaksa sitä että joku soittelis joka päivä ja repis joka suuntaan.
onneks mulla on kyllä tällä hetkellä samantyylisiä kavereita. Kaveripiiri on laaja ja osaan olla sosiaalinen avoin uusille ihmissuhteille.
Itsellä on kuitenkin kolmivuorotyö ja 5 lasta. En todellakaan jaksa enkä halua olla joka vkl suuntaamassa jonnekkin..
Minäkin "jätin" jokin aika sitten ystäväni omaan rauhaansa. Ystäviä kerkesimme olemaan yli 20 vuotta. Lähes aina minä pidin yhteyttä ja järjestin hänelle ja yhteisille ystävillemme illanviettoja, milloin mitäkin.
Siedin todella pitkälle ystäväni alakuloisuutta ja huonoja käytöstapoja. Yritin lohduttaa, auttaa, neuvoa (silloin, kun hän tuntui olevan aivan hukassa elämänsä kanssa) ja pitää kiinni menossa mukana. Aina jotain oli pielessä illanvietoissa hänen mielestään. Milloin oli ruoka pahaa tai liian kylmä tai kuuma tai ei ollut rahaa maksaa omia syötäviä. Sitten, kun muutaman kerran lainasi rahaa leffa-eväisiin, eikä niitä saanut takaisin (summat eivät olleet suuria), niin alkoi kyllä ottaa päähän rankasti se, että rahaa löytyikin tarpeen tullen vaikka kalliisiin lätkälippuihin, mutta ei velan maksuun.
Teinkin sitten päätöksen kesällä leffaan mennessä, että mikäli taas joudun pakosta lainaamaan, niin penään rahoja niin kauan, kunnes ne saan. No tietenkään rahoja ei saanut seuraavana päivänä, ei seuraavana viikkona, vaan vasta KOLMANNEN yhteydenoton jälkeen kolmen viikon päästä.
Tuon jälkeen en ole yhteyttä ottanut. Ei hänkään sen puoleen ole minuun yhteyttä ottanut, eikä edes syntymäpäivänäni onnitellut millään tavalla (ennen ainakin viiveellä tuli joku onnentoivotus).
Pari kuukautta olen jo saanut olla rauhassa tältä loiselta, joka ottaa, ottaa ja ottaa. En koe menettäneeni mitään. Se ihminen, johon aikanaan koulussa tutustuin ja tykkäsin viettää aikaani, katosi jo yli 10 vuotta sitten johonkin. Tilalle tuli jokin häntä muistuttava olio, joka välittää enimmäkseen itsestään ja omasta kurjuudestaan. Ja jos jollain muulla menee vähän paremmin, niin se on synti ja häpeä - tai hänelle ainakin mittari, jolla haukkuu itsensä maanrakoon.
Olen aina pitänyt ystävyyttä tärkeänä. Ihan helpolla en päästä irti ihmisestä, joka minua on joskus auttanut ja ollut tukena. Mutta rajansa kaikella. Minullakin on oikeus tulla kohdelluksi ystävänä, eikä palvelijana, joka kuljettaa ja maksaa ruoat, jos toisella ei lompakko tullut mukaan.
Olen aprikoinut, että pitäisikö kyseinen ihminen poistaa fb-kavereista, jotta hänkin tietäisi, että en ole enää hänen ystävänsä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="07.09.2013 klo 09:06"]
Musta tuollainen ystävyyssuhde olisi vain rasittava, mutta me ollaan niin erilaisia. Nautin siitä kun mun velvollisuudet on vaan mun oma perhe ja aviomies. Sitten on paljon tuttavaperheitä ja kavereita joita kutsutaan kylään, käydään joskus ravintolassa jne. Mutta ei koskaan sen kummempaa rasitetta. Mulle sopii elämä ilman sitä best friendiä.
[/quote]. Entäs sitten, kun se mies jättää
mulle kävi näin 23 vuoden avioliiton jälkeen. Aika heikoilla oon, kun ei kavereita
[quote author="Vierailija" time="07.09.2013 klo 10:17"]
[quote author="Vierailija" time="07.09.2013 klo 09:06"]
Musta tuollainen ystävyyssuhde olisi vain rasittava, mutta me ollaan niin erilaisia. Nautin siitä kun mun velvollisuudet on vaan mun oma perhe ja aviomies. Sitten on paljon tuttavaperheitä ja kavereita joita kutsutaan kylään, käydään joskus ravintolassa jne. Mutta ei koskaan sen kummempaa rasitetta. Mulle sopii elämä ilman sitä best friendiä.
[/quote]. Entäs sitten, kun se mies jättää
mulle kävi näin 23 vuoden avioliiton jälkeen. Aika heikoilla oon, kun ei kavereita
[/quote]
Olen miettinyt tätäkin, mutta olen ajatellut että se on sitten sen ajan murhe. Olen luonteeltani pikemminkin erakko, joten uskon että pärjään kyllä ihan itseksenikin, toisaalta on sitten paljon niitä tuttavia ja kavereita joihin pystyn aina luottamaan jos tarvitsen apua jossakin. Eihän se mahdollinen paras ystäväkään sun kanssasi asumaan muuta ja kumppaniksi ala, jos tuollainen ero tulisi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eräs ystäväni on viime vuosina unohdellut tapaamisia, jättänyt tulematta taikka perunut niitä. asioiden sopiminen on ollut todella vaikeaa ja olen jaksanut niitä vaihtelevalla menestyksellä. Hän toimintansa on saamatonta ja mihinkään sanomiseen ei voi luottaa. tämä on ollut läsnä aina mutta pahentunut viime aikoina. selvisi, että ystäväni on huonossa kunnossa. Kilpirauhasarvot olivat todella huonot, mukana myös masennus ja vakavaa unettomuutta. eli käytös nyt voi johtua muustakin kuin sinusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen semmonen ystävä joka tykkää hulluna ajatuksesta tehdä kaikkea yhdessä kavereiden kanssa, sovin tapaamisia ja viime tingassa perunkin ne melkein aina. Onneksi ystävät on jaksanu mua silti! Kyse ei ole siitä ettenkö haluaisi tavata ystäviä, vaan minusta itsestä. Olen sosiaalinen ja kiva, mutta lasten saannin jälkeen olen välillä niin väsynyt, etten vaan jaksa lähteä murjottamaan ystävien seuraan. Lapset on jo suht isoja, mutta tilanne jatkuu edelleen. Olen porukassa se "pelle" ja seuran pitäjä, jaaina siihen ei vaan pysty.. Välitän ystävistäni silti todella paljon, ja luulen heidän tietävän sen..
Minkä takia sinä roikut tuossa tyypissä?
Jos tyypin käytös vaivaa, lopeta yhteydenpito. Jos ei vaivaa, lopeta ihmettely.