Lue keskustelun säännöt.
Ero edessä, koska mies ei halua lasta -- vaikea päätös!
11.06.2013 |
Täällä on sellainen kavalkadi eri tilanteissa olevia naisia lukijoissa, että josko löytyisi vertaistukea tähänkin. Eli: kuinka tehdä lopullinen päätös siitä, lähteäkö suhteesta toivoen, että jossain vaiheessa kohdalle osuu vielä joku, jonka kanssa tulevaisuudensuunnitelmat käyvät yksiin vai jäädäkö suhteeseen, jossa muuten moni asia on erinomaisesti ja unelmieni täyttymys, mutta mies ei ikinä halua lasta (eikä myöskään olisi kovin hyvä isähahmo, ainakaan tällä hetkellä -- huom. myös hän on tätä mieltä)
Mieheni olisi minulle täydellinen poikaystävä: hauska, matkustushaluinen (itsekin siis olen), hassutteleva, hyvä ja huomaavainen seksikumppani, tukee vaikeissa tilanteissa, arvostaa terveellisiä elämäntapoja (yksi olut riittää aina eikä sitäkään usein, terveellinen ruokavalio).
Mutta aviomiehenä hänessä on puutteita: tekee liikaa töitä, mutta ansaitsee silti yhteiseen talouteen paljon vähemmän kuin minä, kotoisin väkivaltaisen (enimmäkseen henkisesti) isän hallitsemasta perheestä, jonka jäljiltä itsetunto ja ongelmien kestäminen on heikkoa -- masentuu ja suuttuu helposti, ei ole käsitellyt aiemmissa suhteissa petetyksi tulemistaan ja on täten takertuva ja huono luottamaan hyviin aikeisiini. ¨
(Lisäksi ei ole fyysisesti kovin aktiivinen, mitä itse olen ja toivon elämältäni, mutta tätä en kumppanilta mitenkään edellytäkään kyllä, koska pysyy sitä ilmankin terveenä ja normaalipainoisena.)
Toki kukaanhan ei ole täydellinen. Olemme kokeneet yhdessä paljon ja vaikeudet ovat hitsanneet meidät hyvin yhteen. Olemme kotoisin eri kulttuureista (molemmat länsimaista kuitenkin), mikä muiden vaikeuksien ohella on tuonut suhteeseen haasteensa. Näiden esteiden ylittäminen tekee eroamisesta kuitenkin myös vaikeampaa. Kaikenlaisesta on selvitty, ja nyt pitäisi erota sen takia, että emme vain voi olla yhtä mieltä perheen lapsiluvusta. Se tuntuu turhauttavalta.
Olemme keskustelleet asiasta rauhallisesti ja toisiamme kuunnellen. Ymmärrämme toistemme kannat, enkä minä koskaan haluaisi lasta mieheni kanssa, jos hän ei sitä halua. En siis tulee huijaamaan tai kiristämään häneltä vauvan siementä, enkä myöskään lupaa hoitavani ipanan yksinäni (näistä kaikista on keskusteltu myös ja olen sen hänelle sanonut). Hän on ollut kannassaan järkkymätön suhteemme alusta asti, minä olen se, jonka mielipide on muutaman vuoden aikana muuttunut. Sisaruksillani ja ystävilläni alkaa olla lapsia ja vaikka monella on rankkaa, tunnen haikeutta. Vahdin paljon siskoni leikki-ikäistä lasta, joka osaa olla jo yhden illan aikana ihan hirveä kakara -- mutta myös niin valloittavan hurmaava, että sulattaa joka kerta sydämeni.
Omat vanhempani ovat aina olleet vanhemmuudestaan avoimen innoissaan ja yhä nyt, meidän lasten ollessa aikuisia, jaksavat huokailla, kuinka lasten saaminen on heidän elämänsä parhaita päätöksiä. Tämä siitäkin huolimatta, että vanhempani ovat eronneet jo silloin, kun itse olin ala-asteella. Sukuni myös tulee hyvin toimeen keskenään. Mieheni puolestaan ei ole saanut vanhemmuudesta positiivista kuvaa, hänelle sekä vanhemman että lapsen rooli on näyttäytynyt raskaana ja vaikeana, yhä nyt aikuisenakin. Hänen sukunsa on hajanainen, eikä hän siten kaipaa olla osa sukupolvien ketjua, toisin kuin minä. Hiljaa mielessäni myös ajattelen, että mieheni jollain tapaa haluaa olla suhteessa lapsen asemassa, hoidettavana ja hellittävänä, eikä halua perheeseen lasta, jonka tarpeet varsinkin pikkulapsiaikana menisivät monasti hänen tarpeidensa edelle (huom. ei aina, mutta nykymenoon verrattuna useasti).
Homma vaikuttaa selvältä. Haluan yrittää saada lapsia, siispä vuokra-asunnon hakuun. Minulla on kuitenkin ennen mieheni tapaamista ollut huonohko itsetunto enkä ole uskonut löytäväni kumppania. Nyt itsetuntoni on paljon parempi, mutta silti jäytää pelko: jos en löydäkään ketään. Silloin tulee tehdä päätös, että jopa yksin eläminen koko loppuelämäni on parempi vaihtoehto kuin tässä parisuhteessa eläminen. Monta kertaa viikossa olen sitä mieltä: mieheni raivotessa tai käyttäytyessä kuin lapsi. Vielä useammin on kuitenkin myös ihanaa: hellyyttä, hauskanpitoa, rauhallisia arjen hetkiä, hekumaa, mielenkiintoisia keskusteluja. Mutta vaikka olisi kuinka mukavaa, en pääse yli siitä ajatuksesta, että viisikymppisenä katuisin lapsettomuuttani. Ehkä en, jos olisin elänyt yksin ja harrastanut, seikkaillut ja osallistunut projekteihin mieleni mukaan. Mutta kyllä, jos paitsi lapsiasiassa myös oman elämän unelmissani ja ajankäytössä luovun omistani, kompromissejahan kahden erilaisen ihmisen elämien yhteensovittamiseen kuuluu -- sellaisessa tilanteessa uskon katuvani lapsettomuutta, ellei mieheni ja minun suhde sitten kehittyisi huomattavasti. On kuitenkin epäreilua myös pysyä toisen kanssa odottaen, että tämä muuttuu -- siitä ei voi syntyä kuin katkeruutta.
Tässä hetkessä, 27-vuotiaana, kun lapsentekoon ei ole vielä tulipalokiire ja ehtisi matkustella tai muuttaa ulkomaillekin, seikkailla tämän miehen kanssa, joka seikkailuista rinnalle on löytynytkin -- on niin vaikeaa tehdä päätös eroamisesta. Vaikka melkeinpä tietää, ettei tästä kypsy molempia tyydyttävää ihmissuhdetta -- on niin vaikea luovuttaa. Ehkä muidenkin silmissä pelkään häpeäväni: että nuorena nait ulkomaalaisen, eikä tainnut toimia niin, eipä.
Kohtalotovereita? Lohdutuksen sanoja? Tukea päätöksentekoon? Kaikki mielipiteet ovat tervetulleita.
Kommentit (49)
Toista kun ei voi muuttaa. Ei taida olla paljon siis vaihtoehtoja jos itse tiedät haluavasi lapsia joskus ja mies ei milloinkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Et voi laskea sen varaan, että miehen mieli vielä muuttuu. Hän on ilmeisesti johdonmukaisesti ollut asiasta samaa mieltä alusta alkaen. Olet vielä sen ikäinen, että ehdit hyvin löytämään miehen, joka haluaa elämältä samoja asioita kuin sinäkin. Tämä nykyinen ei nähtävästi halua.
Minä erosin ja olin silloin "jo" 33v. Tiesin, että katkeroituisin, jos en antaisi itselleni edes mahdollisuutta lapsen hankintaan. Nyt minulla on yksi lapsi ja odotan toista. Päivääkään en ole eroani katunut.
Lähde. Kun lähdet nyt sinulla ei ole tulipalokiirettäkään löytää uutta.
No näin ajattelen minäkin. Ei tässä ole aikaa hukattavana, ja varmasti katkeroituisin. On kovin vaikeaa vain tehdä päätöstä erosta tilanteessa, jossa juuri on päästy isoista ongelmista yli ja puolisolla on muutenkin henkilökohtaisesti rankkaa (oman yrityksen kanssa ym.) En haluaisi lyödä lyötyä. Mutta tottahan se on, ettei muuta vaihtoehtoa todellisuudessa ole.
En todellakaan voisi jäädä suhteeseen toivoen, että mieheni mieli muuttuu. Se ei varmastikaan tule muuttumaan. Omani saattaisi muuttua "takaisin", mutta siihenkään en usko.
Huoh. Suoraan sanottuna vaan v*tuttaa, että juuri, kun enimmäkseen selvittiin työttömyydestä ja sopeutumisongelmista, niin tämä. Ja vaikka kuinka on rakennettu yhteistä hyvää, kotia ja opittu toisistamme, niin tähän eivät parisuhdetaidot auta. On vain päästettävä irti ja jatkettava yksin. Tyhmää.
-AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sun on mietittävä onko lapsi tärkeämpi kuin toimiva parisuhde.
"Miehesi raivoaa ja käyttäytyy kuin lapsi monta kertaa viikossa." Eiköhän tuo jo kerro kaiken parisuhteestasi. En näe mitään syytä jatkaa, toivot sitten lasta tai et.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja ajattele että voit saada tulevaisuudessakin toimivan parisuhteen ja ihanan ihmisen vierellesi ja vielä lisäksi kaipaamasi lapsen. Ei ne toisiaan poissulje.
Kannattaa miettiä, kuinka paljon todella itse haluat lapsia. Viestissäsi korostuu lähinnä se, kuinka kiva juttu lapset ovat olleet vanhempiesi mielestä ja kuinka siskosi lasta on kiva välillä hoitaa. Ilman lapsia on kuitenkin mahdollista elää aivan yhtä onnellista elämää kuin lasten kanssakin, joten tätä vaihtoehtoa kannattaa ainakin vakavasti harkita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se että haluaa lapsen, on sellainen tunne joka yleensä vielä voimistuu vuosien kuluessa, kun tietää että oma parasta ennen päivä alkaa olla käsillä. Ja kun siihen liitetään vielä nämä miehen "viat" nekin alkaa helposti omassa mielessä korostua kun takaraivossa on tieto että tämän ihmisen takia luovun lapsista. Kun ajattelee asiaa vuosikymmenten päästä, en usko että kuusikymppisenä ap miettisi, että voi harmi kun luovuin silloin siitä miehestä, mutta varmasti miettisi kun kavereilla on lapsenlapsia, että voi harmi kun luovuin mahdollisuudesta saada lapsia.
Meillä oli sama ongelma paitsi että mies halusi lapsen ja minä en pystynyt sitä hänelle antamaan syövän jälkeen. Olimme 15 vuotta yhdessä,matkustelimme,elimme tasaista arkea ilman isompia riitoja. Tulimem hyvin toimeen keskenämme. Päästin miehestäni irti koska hänellä oli iso kaipuu lapseen. Pian hän tutustui yh-äitiin ja alkoivat uusioperheen,itselle ero oli niin rankka kokemus että otin töistä vuoden vuorotteluvapaata ja lähdin eurooppaan. Olin ensin briteissä kielikursseilla ja tapasin siellä aivan ihastuttavan britin ja jäin sille reissulle.Rakastan toki nykyistä kumppaniani ja hänellä on aikuset lapset. Suurin rakkaus oli ex-mieheni,mutta en ole hänelle katkera tai vihoitteleva yms. toivon hänelle kaikkea hyvää. Viime kesänä kävin kotiseudulla vanhempiani moikkaamassa ja näin exän paikallisessa kaupassa,kävimme terasilla vaihtamassa kuulumisia. Hän oli sinut päätöksensä kanssa mutta oli yllättynyt uusioperheen rankkudesta kun puolison lapset eivät ole aikuisia yms. Lisäksi hän myönsi että siinä meidän liitossamme oli hyvätkin puolensa mitän hän joskus on kaivannut lapsiperheen arjessa. Ja se ei ollut mitään ruikutusta vaan toteamus. Onneksi me erosimme,en olisi pystynyt elämään sen tunteen kanssa koko loppuikääni etten pysty toiselle antamaan sitä mitä hän kiivaasti haluaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos olet aivan varma, että haluat joskus lapsen/lapsia, niin lähde heti.
Kaksi ystävääni on eronnut muuten hyvästä ja kivasta miehestä juuri sen takia, ettei mies halunnut lapsia. Molemmat ovat nyt naimisissa uuden miehen kanssa, jonka kanssa ovat saaneet lapsia. Kumpikin näistä miehistä oli eronnut ja heillä oli lapsia edellisestä liitosta. Ystäväni olivat erotessaan ja uuden löytäessään jo yli kolmekymppisiä.
Sinulla on nyt siis vielä ihan hyvin aikaa topiua erosta ja löytää uusi suhde, mutta vaikeammaksihan se menee joka vuosi, jonka odotat ja jahkailet.
Terävä huomio tuokin, että kuinka realistisesti todella lapsia haluan. Varmasti haaveeni vanhemmuudesta on osin hattarainen ja liian romanttinen. Hämmentävästi, kenties omista lähtökohdistani johtuen (yhtäällä lapsiaan rakastavat vanhemmat ja toisaalta elämänsä täysin omia uomiaan rohkeasti elänyt yksinhuoltajaäiti), jollain oudolla tavalla vaihtoehdot mielessäni ovat: 1) lapseton elämä yksin tai sellaisen kumppanin kanssa, jolle harrastukseni, haaveni tai urakehitykseni eivät olisi uhkia ja ongelmia vaan rikkauksia siinä, missä hänen omansakin 2) rauhallisempi kotielämä, parisuhde ja tasaisempi arki, uran luonti ei niin tärkeää vaan keskittyminen perheeseen ja ystäviin -- tähän vaihtoehtoon niin mielelläni edes yrittäisin pyöräyttää pari mukulaa. Tässä parisuhteessa vaikuttaa siltä, että vaihtoehtona on vain nro 2, mutta ilman lapsia. Mieheni tukee haaveitani kyllä periaatteen tasolla, mutta käytännössä hän on minusta ainakin nykyisessä elämäntilanteessamme (asumme täällä Suomessa, jonne hän ei ole missään vaiheessa täysin sopeutunut) kovin riippuvainen.
Siksi en uskallakaan lähteä heti lätkimään, että tuntuu, etten ole tätä asiaa täysin omassa mielessäni ja sydämessäni vielä selvittänyt: mitä todella elämältäni haluan, ja kenen rinnalla haluan sen viettää. Tuntuu, että olen ajautumassa väärään suuntaan vaikean puolison käsikynkässä, mutta on vaikea heittää homma menemään, jos ei ole täysin varma, onko kyseessä vain epävarmuus itsestä ja elämästä. Kaikkeahan ei voi suunnitella. Haaveilenko lapsista siksi, että niitä haluan vai siksi, että ne "kuuluvat" elämäni suunnitelmaan?
-AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lasten hankkiminen on yksi harvoja asioita joissa ei voi tehdä kompromissia. Minä eroaisin tuossa tilanteessa.
Ap, kuvittele elämääsi 20 vuotta eteenpäin, missä olet, mitä on ehkä tapahtunut eri versioissa elämääsi, kumpaan olet tyytyväisempi. Kyllä se siitä selviää. Entä sitten vanhuutesi, oletko 40 vuoden päästä vieläkin yhdessä lapsellisesti käyttäytyvän miehen kanssa, ei toivoa lapsenlapsista? Vieläkö ura ja matkustelu korvaa perheen?
Osaan vain sanoa samaa kuin muut vastaajat. Mielestäni olet tekemässä oikean päätöksen, vaikka se onkin rankkaa. Ihailen lisäksi kypsyyttäsi, kun tiedostat jo noinkin nuorena, miten ratkaiseva ja peruuttamaton tuo erimielisyys lapsista on. Itselläni parisuhteen suurin ongelma ei ole koskaan ollut lapsiluku, mutta silti tavallaan toivon että olisin viimeistään sinun iässäsi tajunnut ettei meillä mieheni kanssa ole mahdollisuutta onnelliseen yhteiselämään.
[quote author="Vierailija" time="11.06.2013 klo 11:42"]
Ap, kuvittele elämääsi 20 vuotta eteenpäin, missä olet, mitä on ehkä tapahtunut eri versioissa elämääsi, kumpaan olet tyytyväisempi. Kyllä se siitä selviää. Entä sitten vanhuutesi, oletko 40 vuoden päästä vieläkin yhdessä lapsellisesti käyttäytyvän miehen kanssa, ei toivoa lapsenlapsista? Vieläkö ura ja matkustelu korvaa perheen?
[/quote]
lapset ovat ihana asia ja myös perheestä on paljon huolta. Anoppi 70v on rasittuneempi kuin koskaan ja valvoo yökaudet ja murehtii,oma elämä jää ätysin elämättä. Syy: kälyni eli hänen tyttärensä päätti noin 35-v että nuoruus jäi elämättä. Nyt sitten tehdään ihan kaikkea älytöntä mitkä olisi kuulunut kokeilla sillon 20v. Anoppi ja tyttärensä ovataina asuneet lähellä toisiaan joten ehkä se normaali istenäistyminenkin on jäänyt kokeilematta kun äiti on AINA ollut lähellä ja kiitänyt apuun pienemmästäkin risauksesta. Kälyni meni naimisiin 16v tavatun tyypin kanssa ja suoraan äin luota miehen luo ja sit alettiin perustaa perhettä. Nyt sitten kun anoppi on eläkkeellä ja olisi terveyttä ja aikaa elää itselleen,niin on "varaäitinä" llasten lapsille kun tytär heiluu baareissa ja miehet vaihtuvat sukkien tavoin ja on muutenkin käytökseltään ihan teini. Anoppi on tuumannut enemmän kuin kerran että hän ei tällästä vanhuutta halunnut.
onko sulla kirjoitusvirheitä vai oletko humalassa? nro 19?Jep.Mun äiti on kuollut jote lähetän taivaaseen pyyntöjä.Haudalla käydään ahkeraan.Äiti kuoli kun lapset oli 3 ja 8.
[quote author="Vierailija" time="11.06.2013 klo 11:59"]
[quote author="Vierailija" time="11.06.2013 klo 11:42"]
Ap, kuvittele elämääsi 20 vuotta eteenpäin, missä olet, mitä on ehkä tapahtunut eri versioissa elämääsi, kumpaan olet tyytyväisempi. Kyllä se siitä selviää. Entä sitten vanhuutesi, oletko 40 vuoden päästä vieläkin yhdessä lapsellisesti käyttäytyvän miehen kanssa, ei toivoa lapsenlapsista? Vieläkö ura ja matkustelu korvaa perheen?
[/quote]
lapset ovat ihana asia ja myös perheestä on paljon huolta. Anoppi 70v on rasittuneempi kuin koskaan ja valvoo yökaudet ja murehtii,oma elämä jää ätysin elämättä. Syy: kälyni eli hänen tyttärensä päätti noin 35-v että nuoruus jäi elämättä. Nyt sitten tehdään ihan kaikkea älytöntä mitkä olisi kuulunut kokeilla sillon 20v. Anoppi ja tyttärensä ovataina asuneet lähellä toisiaan joten ehkä se normaali istenäistyminenkin on jäänyt kokeilematta kun äiti on AINA ollut lähellä ja kiitänyt apuun pienemmästäkin risauksesta. Kälyni meni naimisiin 16v tavatun tyypin kanssa ja suoraan äin luota miehen luo ja sit alettiin perustaa perhettä. Nyt sitten kun anoppi on eläkkeellä ja olisi terveyttä ja aikaa elää itselleen,niin on "varaäitinä" llasten lapsille kun tytär heiluu baareissa ja miehet vaihtuvat sukkien tavoin ja on muutenkin käytökseltään ihan teini. Anoppi on tuumannut enemmän kuin kerran että hän ei tällästä vanhuutta halunnut.
[/quote]
Taitaa osittain anoppi saada ihan sitä mitä on tilannut, ja tilaa edelleen. Anoppi omalta osaltaan mahdollistaa tyttären baarijuoksut hoitamalla lapset ja kodin, jotta tytär saa mennä. Ihan niinkuin on aina ilmeisesti tehnyt. Anopin itsensä pitäisi nyt vihdoinkin se napanuora katkaista.
Katkeruus tulee ja vie sinut mukanaan, jos jäät suhteeseen, jossa tiedät, ettet tule samaan kaipaamaasi lasta/lapsia. Miksi pitkittää sitä? Olet jo 27v, vaikka juuri nyt ei ole kiire, niin mitä luulet, että nautit miehestä vielä kolme vuotta ja sitten löydät uuden? Löydätkö? Kuinka pian uskaltaisit yrittää raskautta? Onnistuisiko se kovin helposti?