Vihataistelut ekaluokkalaisen tyttäreni kanssa

Sorry, peukutin negaa vahingossa. Oli kylläkin vähän vaikeaa lukea noin tiivistä tekstiä. I

Sorry, oli tunteenpurkaus.

Olen lukenut Mll neuvoja, mutta olen niitä ennenkin lukenut eikä siellä oikein mitään uutta ollut.

Positiivista yritän muistaa ja sanoa päivittäin ja jutella paljon lapsen kanssa. Olen aina kovasti jutellut, ja tietenkin harmittaa kun nyt 7v ei enää äidille kerro asioita samalla lailla kuin ennen.

Olisikin kiinnostavaa kuulla, miten te muut vanhemmat reagoitte esim. jos joku arvokas esine on kadonnut tai toistuvasti samat asiat ottavat päähän, jotka ei tunnu menevän perille? Itse en omasta lapsuudestani muista että olisin monesti saanut moitteita äidiltäni, mutta hoidinkin pienestä pitäen itse omat asiani. Odotankohan jotenkin tiedostamatta omalta lapseltani aikaismaisempaa käytöstä.

Onko sitten koulupsykologi vai perheneuvola hyvä paikka jutella näistä asioista? Meidän koulupsykologille on pitkä jono enkä tiedä haluanko hänen kanssaan jutella.

Kappalejakoa kehiin.

Koulu on sosiaalisesti rankempi paikka kun päiväkoti, siellä on eri-ikäisiä ja lapsi on vastuussa itsestään ja joutuu olemaan skarppina kokoajan.

Kun pääsee kotiin stressi ja väsymys purkaantuu sitten miten sattuu. Myös sinä olet väsynyt ja teet töitä, ja kun te kohtaatte, syttyy räjähdyskipinä ilmeisen herkästi.

Lapsen pitäs heti saada ruokaa kun tulee kotiin, ja pitäs olla levähdysaika parikin tuntia kun saa vaan olla.

Toiset pitää hyvää siivoa, toiset ei, se on heille todella ahdistavaa ja vaikeaa, itse kuulun näihin huithapeleihin, jolla on aina tavarat hukassa. 

MIhinkään ei ole nyt kiire, oikeesti. Älä huuda missään tapauksessa, se on henkistä väkivaltaa ja jättää pahat jäljet lapseen (minä olen huutanut, kun elämämme oli yhtä helvettiä).

Vaadi vähemmän yritä tehdä omaelämäsi mukavammaksi, vietä vaikka 10 minuuttia lapsen kanssa kaksisteen, juokaa vaikka maitoa ja syökää pullat, mitä tahansa helppoa ja kivaa.

Ja kyllä se siitä paranee omalla painollaan, kenessäkään ei ole nyt vikaa.

Voi kuule, nyt ota itsestäsi kiinni ja tee rajat ja säännöt selviksi. Jos et nyt pärjää 7v kanssa niin tilanne vaan pahenee mitä enemmän ikää tulee. Nyt sinun on pakko ryhdistäytyä ja sanella teidän perheen säännöt ei lapsen.

t. Ope

En alkas mitään sääntöjä sanelemaan väsyneelle ja ahdistuneelle ihmiselle, en lapselle enkä aikuiselle. E sitä pärjäämistä väkisin väännetä, se tulee omalla painollaan.

Jotenkin sain kuvan et tyttö ei kestä epäonnistumista ollenkaan. Hänellä ei ole ennakointikykyä ja tekee siksi paljon virheitä ja erehdyksiä.

Onko hän perfektionisti?

Kyllä toi pelon kierre pitää saada katkaistua tai tyttö etääntyy sinusta kokonaan. Olisko se niin kauheaa jos antaisit tytön tehdä mokia ja purisit vaik kieltäsi ja poistuisit paikalta.?

Kaikki lapset rikkoo ja hävittää tavaroita mut mitä sitten, pitääkö kaikesta syyllistää ja huutaa.=(

Käytännön ongelmiin on aina ratkaisu. Pitkä hiukset takussa= letit tai leikkaus. Tavarat katoaa= uusia ei osteta jne.

Sit sun kannattais ymmärtää ettei lapset ole valinnut sun elämää. Sun työvuorot ei saa aiheuttaa sitä et kohtelet yhtä lasta huonosti koska se yksi pistää vastaan. Lampaitako sinä haluat kasvattaa?

Olisko niin et tyttö onkin enemmän isiin päin kallellaan joten auttaisiko isän puuttuminen asiaan eli jos sinä vetäytyisit joksikin aikaa täysin ja antaisit isän kahdestaan hoitaa asiat tytön kanssa?

lapsille ei huudeta, ikinä. Jos kontakti on kadonnut, niin ei se räyhäämällä tule takaisin. virittele lautapeli siihen likaiselle pöydälle ja leiki hetki.  Puhu asiaa lapselle vasta kun olette edes suurin piirtein samalla kanavalla.

Kuulostaa siltä että olet jo mokannut. ja lapsella on susta se huono kuva. Ei pelokasta ja huonosti voivaa lasta voi "opettaa käyttäytymään" jos itse ei osaa toimia ihmisten tavoin.

Vaikeeta on tälläkin äidillä eikä sitä pitäs alkaa syyllistää. Se tekee minkä jaksaa, ja kärsii siinä vielä kaikesta. Annetaan molemmille sitä aikaa, ihan oikeesti. Kohta on kesälomakin, kaikki on sitten paremmin,kun ei ole jokapäivä sitä koulua, lapsikin jaksaa paremmin.

"Lapsikin jaksaa paremmin"...

Ei pitäisi tarvita tollasta äitiä jaksaakaan.

Helppo on siellä syyllistää äitiä, jos äiti ei jaksa kaatuu kokoperhe sen mukana, tajuutteko? Äidillä on rankkaa, välttämättä ei edes ketään läheistä pitämässä siitä huolta ja olemassa tukena. Ihmisillä on vuoristorataa kokoelämä, toisilla loivempaa, toisilla jyrkempää. Ei tää loputtomiin ole niin kurjaa, ja asiat huonosti. Huomenna on uusi päivä, ja asiat on paremmin.

Niin tuttua, samanlainen neiti asuu meilläkin. Tässä neuvoja:

- muista, että lapsesi on iässä jolloin tulee usein se toinen tahtovaihe, hän ei voi mitään vihanpurkauksilleen, hän tekee eroa vanhemmista ja etenkin äidistä, seuraava paha vaihe tulee toivottavasti murrosiässä

- voit auttaa häntä hillitsemään kiukkuaan antamalla oikeaa mallia, sinun siis tarvitsee pistää tässä kohtaa kaikkesi vanhempana peliin, päätät ettet huuda -> vähennä omaa työkuormaasi puoleksi vuodeksi ja ota lapsi keskiöön. Panostuksesi kantaa hyvin pitkälle eteenpäin. Aika panostaa lapseesi on NYT.

- lapsesi iässä aivot kehittyvät kovaa vauhtia, aivoissa tapahtuu myrskyjä, joihin lapsi ei pysty vaikuttamaan, älä syyllistä ja vaadi samoja monta kertaa. Auta häntä sen sijaan siinä mitä pyydät, ei hän taannu, vaan kokee sinun auttavan.

- tehkää vaikeista asioista säännöt, kirjoittakaa yhteinen sopimus josta pidätte kiinni. Tarroja keräämällä tarpeeksi lapsi pääsee vaikka kanssasi elokuviin.

- lue Muksuoppi http://www.brieftherapy.fi/fi/menetelmaet/muksuoppi/, siellä on selkeät neuvot miten muutetaan ongelma taidoksi, jota lapsi alkaa opetella ja oppii, ja mitä lopulta juhlistatte yhdessä

- kokeile ainakin nukkua lapsesi vieressä öisin tai antaa hänelle fyysistä läheisyyttä tavallista enemmän, sanaton lämpö auttaa teitä luomaan siteen välillenne uudelleen

- jätä omat askareesi ja mene lapsesi huoneeseen sillä asenteella, että vietät hänen kanssaan aikaa, vaikka vain kuunnellen, jutellen, katsellen kun hän leikkii tai pelaten, anna hänelle aikaa!

- kun oma kiukku yltyy sinulla pitäisi olla valmis toimintasuunnitelma itsellesi; kirjoita paperille esim.; että kun suututtaa en huuda, en puhu, olen niin hiljaa kun pystyn, istun esim. sohvalle ja vaikka mitä tapahtuisi pysyn hiljaa ja pysyn paikallani KUNNES rauhoitun. Ei tarvitse huutaa, ei tarvitse saada lasta tekemään kuten haluat sillä hetkellä. Ne mitä lapsen piti tehdä, eivät ole enää siinä hetkessä tärkeitä vaan se millaisen tunteiden hillintämallin annat. Ainoa tavoitteesi on rauhoittaa itsesi. Vähitellen lopetat huutamisen ja sen sijaan olet niin hiljaa kuin pystyt. Kun rauhoitut, voit jutella lapsellesi. 

Niin minullekin tulee mieleen ensinnä, että äidistä se muutos lähtee jos jostakusta. Lapsi tietenkin saattaa olla nyt vaikeassa vaiheessa joko iän tai koulun alkamisen tms. suhteen, mutta ei se suhde muutu siitä aurinkoiseksi ja luottavaiseksi vaikka pahimmat riidat loppuisivatkin lapsen enimmän stressin (?) hälvettyä.

Olet väsynyt ja kiirettä on, selvä se, mutta mitkä on sellaisia asioita jotka voisi vielä joustaa perheen hyvinvoinnin hyväksi. Jos ajattelisit että nyt on jonkinlainen kriisi päällä, johon täytyy riittää aikaa ja voimavaroja, mukaan lukien että saat omia hermojasi vähän lepuutettua. Mieti mitkä on tärkeitä asioita juuri nyt ja mitkä voi jättää odottamaan parempia aikoja. Samaten tyttären suhteen, mitkä on tärkeitä asioita juuri nyt ja mitkä voi odottaa.

Ensimmäiseksi, jos ongelma on se että et pysty puhumaan tyttäresi kanssa, varmaan kannattaa lopettaa itse se huutaminen vaikka ärsyttäisikin tai olisit vihainen. Saahan sitä huutaa silloin kun kanssaelävät ei siitä hajoa (ja silloinkin sillä tuskin on muuta vaikutusta kuin saada omaa oloa - ehkä - helpotettua, koska jos kuulijat ei hätkähdä niin eihän sillä kiljumisella arvovallan kanssa ole ainakaan positiivista yhteyttä...), mutta nyt ilmeisesti on ainakin yksi joka ei sitä kestä, koska kokee että huudat koko ajan ja pelkää sitä jo etukäteen. Ja huutaa sinulle. Parempi näyttää esimerkkiä ja lopettaa se huutaminen, ja opetella ilmaisemaan ajatuksiaan muuten. Sano vaikka tyttärellesikin, että äiti on nyt päättänyt lopettaa huutamisen, koska olen huomannut että sinusta se huutaminen tuntuu pahalta. Ja sitten kun lapsesi raivoaa sinulle, älä ota sitä henkilökohtaisesti. Yritä ajatella että hän ei ole kovin iso vielä eikä osaa moniakaan asioita. Ehkä olet itse ollut erilainen tuon ikäisenä, mutta ei se välttämättä ole niin että oelkästään se huolellinen (nöyrä) lapsi on hyvässä mallissa.

Sitten muutenkin ryhtiä siihen lapsen "käsittelyyn". Mieti säännöt ja selvitä ne lapsille (ja itsellesi). Jos on jotain seuraamuksia, hyviä tai huonoja, selvitä nekin etukäteen ja pidä huoli että et lipsu tai sävellä omiasi sitten tilanteen ollessa päällä. Lapset hyväksyy yleensä järkevät ja reilut rajat ja rangaistukset, vaikka vastustelisivatkin sitten toimeenpanotilanteessa (eli testaisivat vanhemman jämptiyttä ja itsehillintää), mutta eivät siedä mielivaltaisuuksia. Jankutus, uhkailu, kiristys ja lahjonta loputtava. Esimerkiksi sen astioiden pesukoneeseen viennin voi antaa lasten itsensä vastuulle, jolloin siitä ei muistuta eikä jankuteta eikä tulla huutamaan että nyt ne astiat koneeseen, ja sopia vaikka että jos se asia hoituu tehdään vapaapäivänä koko porukka yhdessä jotain mukavaa. Ehkei isoa palkintoa,  niin että sen menettäminen ei kaada maailmaa, mutta joku kiva kuitenkin. Ja annetaan lasten huomata, että vaikka vanhemmat ei jankuta eikä muistuta, he kyllä huomaavat joka päivä miten on mennyt (ja kiittävät hyvästä työstä ja avusta). Jos astiat ei mene tiskikoneeseen, vanhemmat korjaa ne repimättä pelihousujaan (ne on kuitenkin vain astioita) ja tulee sitten juttelemaan, että mitenkäs nyt näin.

Oleellista on, että jos sanot jotain lapsille, myös pysyt siinä sanassasi, muistat sen sopimuksen seuraavana ja sitä seuraavana päivänä, siihen asti kunnes tilanne  neuvotellaan toisin. Lapset pettyy jos uhkaat mutta et toteuta, samoin he pettyy jos sovitte jotakin, mutta unohdat sovitun asian sitten. Siitä tulee vaikutelma että ei se asia ole tärkeä, vaikka heille sanot että on tärkeä. Silloin he ei ota tosissaan sitä kun taas sanot että tämä toinen on tärkeä asia, he tietää jo mitä se tarkoittaa, ei mitään. Tulee mieleen siitä raivostumisesta anteeksi pyytämisestä, onko silläkään anteeksi pyytämisellä merkitystä jos samaa asiaa saa pyytää anteeksi monta kertaa? Onkohan samaa ilmiötä siinä, että lapselle joutuu monta kertaa sanomaan samasta asiasta eikä silti mitään muutosta tapahdu...?

Jos lapsella ei tavarat pysy tallessa, sinun pitää auttaa huolehtimisessa. Esim. ne hammasraudat, sano kerran ja sitten laitatte ne yhdessä, ja niitä säilytetään niiden omalla paikalla. Näin mennään niin kauan että lapsi alkaa muistaa ne itse. Luultavasti ei halua niitä käyttää ja sen takia ei meinaa pystyä niistä huolehtimaan, joten keskityt pitämään oman suhtautumisesi positiivisena ja kerrot kärsivällisesti miksi niitä pidetään, seuraat tyytyväisenä muutoksia ja muistutat että se hoito loppuu ennen kuin tyttö arvaakaan. Kai te käytätte hiuksiin selvitysainetta? Tiedätkö miksi tyttö avaa letit, olisiko joku muu kampaus kivempi? Jos lapsi kaikesta huolimatta itkee kun on takkuja, niin nouse tilanteen yläpuolelle, älä hermostu älä revi, vaan avaa ne takut hellästi (oletan että sinä sen tukat harjaat kuitenkin) ja anna lapsen itkeä. Kyllä maailmaan itkua mahtuu ja saahan sitä itkeä jos päänahkaa kiristää. Miksi sinä hermostuisit. Ehdota että leikataan joku helpompi kampaus, ja jos lapsi esim. tekee takkujen avaamisesta tolkuttoman vaikeaa, älä ala tapella vaan varoitat pariin kertaan hiusten leikkuulla, kerrot mitkä on vaihtoehdot eli miten sen välttää (antaa niiden lettien olla ja antaa harjata hiukset), ja jos tukka alkaa olla hirveä, niin viet lapsen kampaajalle ja leikkautat polkkatukan.

Jos toistuvasti samat asiat mättää eikä valitus auta, pitää muuttaa taktiikkaa. Ei se ainakaan lisää valittamalla parane. Jos se huoneen puhtaana pitäminen on tärkeä asia, puhukaa vaikka että jos siivouspäivänä huone on siisti, niin muun ajan saa olla miten on, ja lupaudu auttamaan jos lapsi pyytää nätisti ja osallistuu itse, koska ei se seitsemänvuotias hirveän iso ja jaksava ole (ja auta sitten iloisesti ja hyödynnä mahdollisuus jutella tyttärelle hänen omista asioista). Lisäksi ota vaikka tavaksi tiettyyn kellonaikaan tiettynä päivänä (lapselle ennakkoon kertoen ja vaikka tuntia ennen vielä muistuttaen) raivata lattialta kamat jätesäkkiin ja varastoon. Aikuisellekin on raskasta pitää kunnossa kämppää joka on täynnä tavaraa, ja toisaalta niistä ylimääräisistä on raskasta luopua, miten sitten lapsella. Säkkien tavaroita saa halutessaan takaisin kun osoittaa siivoamalla, että huoneessa ei ole liikaa tavaraa.

Joka tapauksessa, kun olet itse reilu ja jämpti ja tiedät mitä on sovittu, voit puuttua siihen, jos lapsi ylireagoi, rikkoo (niitä harvoja) sääntöjä tai koittaa huutamalla manipuloida sinua. Jos itse olet ihan tuuliviirihuutaja, joka uhkaakiristäälahjooraivoaa, et voi oikein mitään rajoja pitää lapsellekaan. Kun tiedät mitä on sovittu ja miten pitkään sopimusta pidetty, mitä on tehty ja mitä siitä seurannut, ja mikä on "oikeus ja kohtuus", ja kun sen lisäksi suhtaudut lapseen lempeästi, ensisijassa keskustellen (mutta ei loputtomiin) ja haet niitä läheisiä tilanteita ja revit jostain aikaa lapsellekin, voit pitää rajat tiukkoina joissain asioissa. Esimerkiksi jos on kielletty ottamasta jotakin esinettä kouluun ja lapsi sen ottaa kuitenkin, olisi siinä ihan selkeä vakavan (rauhallisen, ei huutamis-)keskustelun ja ennalta sovitun seuraamuksen paikka. Kuten että uutta ei osteta, tai vähennetään viikkorahoista tai jotain, riippuen esineestä. Mutta jos ei ole mitään linjaa, et tiedä itsekään milloin sinun pitäisi kuunnella lapsen valituksia ja milloin ei. Kun olet varma että sinä et omalla käytökselläsi aiheuta lapsen käytöstä, voi löytyä joku muu syy, esim. hankaluudet koulussa.

Ihan ekaksi lopeta huutaminen ja moneen kertaan asioista huomauttaminen. Tarkista opelta että koulussa on kaikki ok.

-aamulla hammasraudat. Sanot kerran, jos ei laita, sinä menet ja laitat. Illalla tarkistat että ovat oikealla paikalla.

-laitat letit, lapsi ottaa pois. Laitat uudestaan, ja sanot että jos ottaa pois, leikataan hiukset.

-jos yrittää viedä kielletyn esineen kouluun, sinä tarkastat repun ja vahdit ettei vie. 

jne. Jos jotain vaadit, valvot vaikka vieressä että lapsi sen toteuttaa. Ja sitten sanoit että teillä on muitakin lapsia, saahan tyttö riittävästi henkilökohtaista aikaa ja huomiota sinulta ja isältään? Harrastukset minimiin, yksi per viikko, ekaluokkalainen on vielä pieni ja koulu vaatii paljon, erityisesti henkisesti.

Tosi monta hyvää ja asiallista neuvoa olet saanut. Harmi, että et itse ole ollut samanlainen ja et voi samaistua lapseesi. Minä puolestani olen aina ollut huolimaton, muistamaton ja vähän tottelematonkin ja voin sanoa, että unohtelu ja hävittäminen sekä rikkoontuminen on harmittanut itseäni aina syvästi ja siitä toruminen tuntunut kuin veistä oisi käännetty haavassa (vaikka vika oli minussa ja vaikka tämä toistui aina vaan).

Noista ylemmistä aiemmista kommenteista tarttuisin ainakin siihen omaan käytökseen, elekieleen ja asenteeseen. Lapsi on peili ja heijastaa sinua omassa käytöksessään. Toiseksi, käytä toruvan ja syyttelevän tyylin sijaan kannustavaa ja pohtivaa asennetta. Kehuja kun onnistutaan, innostuneisuutta yrittämään parasta ja yhdessä mietitte säännöt , rangaistukset ja palkinnot. Kolmanneksi, jos lapsi ei ole valmis huolehtimaan itselle tärkeistä asioista auta häntä.

Eli Jos lapsi vie arvokkaita tavaroita kouluun, kerro hänelle selvästi mitä niille voi tapahtua, miten arvokkaita ne on ja mitä sitten, kun niitä ei enää ole.

Sovitte kirjallisesti mitä lapsi saa tehdä ja mitä ei, sekä mitä häneltä odotetaan. Sopikaa mikä on palkkio hyvästä käytöksestä, mikä rangaistus (tavaroiden takavarikointi määräajaksi ihan tepsivä). PIDÄ SANASI.

Anna välittävää huomiota ja hellitä ei niin tärkeissä säännöissä.

Voi ap, ymmärrän sinua. Minulla on ekaluokkalainen poika, josta tuli aivan kauhea riiviö koulun alettua. Huutaa, komentaa, puhuu muuten vaan rumasti, on ilkeä, ahne ja vaativainen. On ahdistavaa kun ei voi rentoutua työpäivän jälkeen tai viikonloppuisin kun on koko ajan pelko, että kohta se poika taas räjähtää jostain (joku tavara on kadonnut, tai kolhii itseään vahingossa, joutuu toistamaan sanomaansa jos en satu kuulemaan sitä heti).

Olen yrittänyt noudattaa seuraavia saamiani neuvoja:

-juttele lapsen kanssa käytösasioista silloin kun lapsi on hyvällä tuulella / on hyvä hetki, selitä ystävällisesti ja perustele

-jos oma pinna meinaa palaa, niin laita mies hoitamaan tilanne, tai pakene toiseen huoneeseen laskemaan hitaasti kymmeneen. Anna lapsen huutaa, kyllä maailmaan huutoa mahtuu, vaikka naapurit valittaisivatkin.

-valitse taistelusi: joskus voi antaa periksi, tietyissä asioissa, lapsi huomaa, että hänenkin tahdollaan on merkitys ja se vahvistaa itsetuntoa. Eli kodin säännöt vähän kuin raskan kielioppi: on sääntöjä, mutta myös poikkeuksia (jos on väsynyt, niin ei ehkä tarvitse korjata astioitaan?)

Ja lopuksi: ajatellaan positiivisesti. On hyvä, että lapsi uskaltaa uhmata, ei ole mikään nöyrä alamainen. Nykyajan työelämässä rohkeus ja kovapäisyys voi olla hyväkin juttu, ainakin tietyillä aloilla.

No mikä pakko niitä hiuksia on letittää jos toinen tykkää pitää niitä auki, omat on hiuksensa.

Kiitos tosi hienoista vastauksista. Luen ne ajan kanssa ja otan opikseni. Haluan että saan lapseni takaisin ja lopetan huutamisen/syyllistämisen.

Syli on paras lääke, molemmille. Ihan samoihin tekoihin täälläkin syyllistytään. Kolmas lapsi meilä nyt 7-v (lapsia 5). Melkein kaikissa käytösongelmissa me koitetaan ottaa syli ja läheisyys lääkkeeksi. Useimmiten tepsii... mutta ei välttämättä ihan nopeasti. Sylihoitoa silloin, kun ei ole se paha hetki. Meillä ei ainakaan kiukkuneiti suostu yhtään läheisyyteen silloin kun tilanne pahimmillaan. Mutta lisätään syliä, kosketusta, hellyyttä muihin hetkiin.