Vihataistelut ekaluokkalaisen tyttäreni kanssa

Tuntuu, että olen aivan umpikujassa nyt ekaluokkalaisen tyttäreni kanssa. Meillä on muitankin lapsia ja myönnän että väsyneenä tulee sanottua tiukastikin asioista tai huudettua kun huonetta esim. ei ikinä siivota vaikka pyydetään, lahjonnat, kiristämiset jne ei auta, joten huone pysyy kaaoksessa, esim. hammasrautoja pitää muistuttaa sata kertaa laittamaan paikoilleen kun herätään, sitten niitä väsyneenä etsitään, jos kaveri ei pääse (yleensä meillä avoimet ovet mut joskus ei vain jaksa) kylään raivostutaan ja huudetaan että olen tyhmä, vihataan mua ja toivotaan et olisi jonkun toisen tytär, pelkää kertoa mulle asioita, itkee siis jo valmiiksi et sä kuitenkin taas huudat et esim. hävittänyt jonkun arvokkaankin asian/rikkonut vahingossa, jos sanon ettei esim. kouluun viedä jotain esinettä ettei se huku tms sitten hän kuitenkin ottaa sen ja jos se häviää alkaa taas parkuminen ja jos `kovistelen`et äiti sanoi ettei voi ottaa jos se häviää ja nyt otit, syyllistän siis kyllä, mutta en tiedä teenkö sitä liiaksi. Toivoisin että välimme olisivat lämpimät, mutta tällä hetkellä tuntuu että tytär vihaa, inhoaa tai pelkää minua. Olen paljon lasten kanssa yksin ja teen vuorotyötä eli väsymys on usein pinnalla. Harrastuksiin vien lapsia ja väsymystä ollut, nyt menoja karsittu kun tytär reagoinut niin voimakkaasti mm. lopettanut omasta tahdostaan jonkun. Eniten ahdistaa kun hän syyttää minua kaikista epäonnistumisistaan, tai seurauksista, syyttää että huudan vain hänelle ja koko elämänsä huutanut. Protestoi siitä että haluamme lastemme korjaavan jäljet pöydältä, siis viedä astiat tiskipöydälle, olen kuulemma ainut äiti joka vaatii tätä, kenenkään muun kaverin äiti ei pakota viemään astioita keittiöön (keittiönpöytä on ns. ruokailutilassa). En tiedä mihin kuljetan itseni tyttäreni kanssa, jotain hoitoa/keskustelua tai jotain tuntuu että tarvitsisimme. Tyttäreni alkaa kiljumaan tai itkemään heti jos vähänkin moitin (syystä) tai mainitsen jostain joka tehty huonosti. Esim. pitkät hiukset jotka takkuavat tosi paljon (letitän ne aamulla, hän avaa ne samantien, sitten illalla itketään takkuja yms). Onko tämä jotain normaalia irtaantumisvaihetta vai helvettiä josta ei ole enää pakotietä? Mä tunnen olevani monsteriäiti joka ei kohta osaa hallita tunteitaan tytön kanssa. Ja todellain, poikien kanssa ei ole mitään tallaista :/

Mistä tukea, neuvoa, mitä teen väärin, eikö äitinä saa neuvoa, käskeä, pitää rajoa tai vihaisena huutaa jos on jotain huutamisen aihetta? Myönnän että raivostun nopeasti mutta osaan pyytää myös anteeksi ja puhua tunteista, mutta selvästi se vaikuttanut tyttäreeni nyt hyvin voimakkaasti negatiiviseksi. Ja pahinta on että tuntuu että olen täysin turta, etten jaksaisi enää lähteä uudelleen juttelemaan ja keskustelemaan kun vastauksena pelkkää syyttelyä, hyökkäystä ja pahanolon purkua. Äitinä pitää ne tietenkin kestää, mutta...onko kellään muulla kokemusta tällaistesta?