Kun koululainen haluaa vain PELATA!

Niin meilläkin, mutta meillä se ei ole mikään ongelma. Meillä saa pelata niin paljon kuin haluaa, kunhan koulutyöt hoitaa. Ja ne lapset ovat hoitaneet aina erinomaisesti. Ollaan miehhen kanssa itsekin pelaavia nörttejä, joten ei nähdä mitään ongelmaa siinä että lapsetkin ovat.

No tuo aika sisältää tv:n katsomisen ja konsolipelit ja kännykkäpelit ym. Tuon ajan kuulin kouluterveydenhoitajalta, mutta voihan sitä vähentää. Rajojahan tässä laitellaan. Valvova silmä ei vain yllä sinne kaverin luo ja tuskin voin koko ajan ulkonakaan lasta seurata että et katso kaverin kännykkäpeliä. Koulu hoituu hyvin täälläkin, mutta silti...

Olen miettinyt tuota myös. Itselle ei vielä ajankohtaista, mutta miten jo pienestä asti kasvattaisi lasta siihen, että innostuisi muistakin kuin peleistä. Kun tuntuu, että isoa osaa lapsista ei mikään muu kiinnosta!

Käyn säännöllisin välein kahden kummipoikani kanssa teatterissa, elokuvissa, yms. Aina, kun vien heidät takaisin kotiin ja äiti kysyy, oliko kivaa, vastauksena on: "Joo, mutta olis ollut kivempaa olla täällä kotona ja pelata." Ja molemmat saa kyllä kyllikseen pelata, ei ole noinkaan tiukkoja peliaikarajoitteita kuin apllä! Esim. kesälomalla musta tuntui, että kumpikin oli pääasiassa istunut sisällä pelaamassa tietokoneella, konsolilla tai muulla härvelillä.

Ihan sama, mitä muuta tekemistä olisi. MIKÄÄN ei ole niin hauskaa kuin pelaaminen. Kertoo kai siitä, että kun ovat 2-vuotiaista pelanneet kaikenmaailman digipelejä, niin aivot ovat jääneet siihen koukkuun. Vaikuttaa siltä, että siitä pelaamisesta on tullut jotenkin pakonomaista, vähän kuin alkoholistin on pakko käyttää viinaa, nistin huumeita, tupakoijan on pakko saada nikotiinia. Ja noiden lasten aivot on KEHITTYNEET niiden pelien parissa. Pelottavaa. Mutta ei tuota muu selitä, miten pelit voi olla heille noin koukuttavia.

Minulla on itselläkin pari pelikonsolia ja pelaan joskus. Mutta ei se minusta silti ole ihanampaa kuin vaikka kirjan lukeminen. Ja aina kaikki "oikeasti tapahtuva" lyö pelit ja tvn laudalta: oli se sitten jokin esitys tai vaikka metsäretki. Ilmeisesti on vähän kuin tupakan kanssa: kehittyvät aivot koukuttuu niihin helpommin kuin aikuisen aivot.

Toinen noista pojista saa ihan hirveitä vieroitusoireita. Hänellä on 7-vuotiaasta ollut oma iPad, joka kulkee kaikkialle mukana. Viime kesänä, kun menimme Särkänniemeen, äitinsä käski jättää koneen kotiin. Poika kuikutteli lähes koko retken ajan, kun olisi mielummin pelannut. Siis mitä? En voi ymmärtää.

Olen usein sijaisena eri alakouluissa. Pari kertaa olen kysynyt luokalta, kun ovat valittaneet, että koulussa on tylsää, että mitä sitten tykkäisivät tehdä. Kummassakin tapauksessa parasta, mitä lähes koko luokka tiesi, oli koneella/kännykällä/konsolilla pelaaminen. Kummassakin luokassa oli vain yksi lapsi, joka tykkäsi eniten maailmassa jostain muusta - toisessa jalkapallosta, toisessa hevosista.

Ja kun kuuntelee lasten juttuja - eihän ne enää muusta puhukaan kuin peleistä ja pelilaitteista. Millaisia laitteita heillä on, mitä isi kohta hankkii, millainen on äidin kännykkä. Ja sitten selostetaan juurta jaksain, millaisia hirviöitä ja tasoja niissä peleissä on. Kun kummipoikienikin kanssa juttelen ja kysyn kuulumisia, niin vastaukseksi tulee, että millaisia hirviöitä ovat peleissä tappaneet! Voivat puhua vaikka kuinka pitkään putkeen vaan noista peleistä.

Kerran keskeytin toisen ja sanoin, että ok, kiva peli varmaan. Mutta mitäs muuta sä olet nyt lomalla tehnyt? Ei muuta, kuulemma. Sanoin, että onhan elämässä nyt muutakin hauskaa ja tärkeämpiä asioita, kuin pelit. Tähän totesi silloin 6v poika hetken mietittyään, että kuule täti, elämässä ei ole mitään muuta tärkeämpää kuin pelit ja ehkä syöminen. Ja se, että olisi paljon rahaa ostaa mitä pelejä ja koneita haluaa. 6-vuotiaan arvomaailma. :(

MITÄ pitäisi tehdä?!

5 haluaa vielä korostaa, että ongelma ei ratkea peliaikaa rajoittamalla. Esim. koulussa monilla oppilailla on rajattu myös tuntiin tuo viihde-elektroniikan käyttö kotona arki-iltana. Mutta silti mikään ei ole kiinnostavampaa kuin pelit, näistäkään lapsista. Ja tärkeintä olisi saada lisää peliaikaa ja lisää pelejä.

Miten saada lapset yhtä intohimoisesti innostumaan muista asioista? Vaikka luonnosta, askartelusta, liikunnasta, tähdistä, mistä vaan? Tämä ongelma, että pelit koetaan noin houkuttaviksi, ei ratkea vain aikarajoituksilla.

Ja todellakin, ei se tunti päivässä ole se aika, jonka lapsenne oikeasti pelaamiseen käyttävät. Koulun pihalla on aina jollain joku kännykkä tai tabletti mukana, jolla porukka pelaa. Mennään kavereiden luo - aina on luokalla joku, jonka vanhemmat ei viitsi tai pysty valvomaan peliaikaa. Tai pelataan kirjaston koneilla. Jne. Lasten elämä koulun pihalla on sitä, että suunnitellaan koulun jälkeinen vapaa-aika pelaamisen maksimoimiseksi - mennään ensin puoleksi tunniksi kirjastoon, sitten Antille, siellä saa pelata kunnes äiti tulee kotiin ja sitten Mikan luo pelaamaan vielä tunniksi, minkä siellä saa pelata.

Ja kun äiti kysyy, mitäs ootte tänään tehneet - me oltiin kirjastossa. Aha, hyvä, kyllä te voitte sitten vähän pelatakin! :)

Minulla taitaa olla poikkeuksellinen lapsi, kun häntä ei tietokonepelit kiinnosta pahemmin. On harrastanut jääkiekkoa 4-vuotiaasta saakka ja saman lajin parissa edelleen aktiivisesti. Kun ei ole koulussa, treeneissä tai pelissä pelaa ulkona pihalla tai lähtee ulkojäille pelaamaan useaksi tunniksi.

Ja meiltä löytyy kotoa tietokoneet, ipadit, pleikkarit sun muut. Silti lapsi valitsee itse, omasta tahdostaan urheilun, eikä esim. halua mennä kylään kaverille jonka tietää vaan haluavan pelata pelikoneella.

Minä en usko että kieltäminen ja rajoittaminen välttämättä auttaa, kielletty on aina houkuttelevaa. Sen sijaan yrittää vain ohjeistaa lasta "mielekkäämmän" tekemisen äärelle, jospa se kipinä siitä syttyisi :)

up- hyvä ketju.

"Onko kukaan kokeillut sitä, että joskus viikonloppuna tai vaikka paremmin lomalla pelaisi lapsen kanssa niitä pelejä koko päivän?"

Meillä toimi juuri tämä, eli pelipäivä on vain lauantaisin. Silloin saa pelata "niin kauan kuin tykkää", mutta välillä syödään ja käydään pihalla happihypyllä. Käytännössä pelaavat silloin n. 4h päivän aikana. Muut päivät on ihanasti rauhoittuneet, kun eivät vingu koko ajan milloin saa pelata.

Kokeilimme reilun kuukauden sitä, että arkena sai pelata yht 2h itse valitsemana ajankohtana + viikonloppuna 2h. Elämä oli yhtä peliajan kyttäämistä! Taas kerran kun mun hermot meni peliajan kärttämiseen niin vanhempi pojista 9v itse ehdotti, että palataan takaisin yhteen pelipäivään.

Joskus saavat pelata hetken muulloinkin, ehkä max kerran viikossa. Esim tänään saivat pelata 30min kun olivat sen ajan yksin kotona.

Jos lapsi haluaa pelata ja sillä on pelit koko ajan mielessä niin se tarkoittaa sitä että peli on hauska ja hyvin suunniteltu eikä mitenkään haitallisesti koukuttava

[quote author="Vierailija" time="04.03.2013 klo 11:10"]Olen miettinyt tuota myös. Itselle ei vielä ajankohtaista, mutta miten jo pienestä asti kasvattaisi lasta siihen, että innostuisi muistakin kuin peleistä. Kun tuntuu, että isoa osaa lapsista ei mikään muu kiinnosta!

Käyn säännöllisin välein kahden kummipoikani kanssa teatterissa, elokuvissa, yms. Aina, kun vien heidät takaisin kotiin ja äiti kysyy, oliko kivaa, vastauksena on: "Joo, mutta olis ollut kivempaa olla täällä kotona ja pelata." Ja molemmat saa kyllä kyllikseen pelata, ei ole noinkaan tiukkoja peliaikarajoitteita kuin apllä! Esim. kesälomalla musta tuntui, että kumpikin oli pääasiassa istunut sisällä pelaamassa tietokoneella, konsolilla tai muulla härvelillä.

Ihan sama, mitä muuta tekemistä olisi. MIKÄÄN ei ole niin hauskaa kuin pelaaminen. Kertoo kai siitä, että kun ovat 2-vuotiaista pelanneet kaikenmaailman digipelejä, niin aivot ovat jääneet siihen koukkuun. Vaikuttaa siltä, että siitä pelaamisesta on tullut jotenkin pakonomaista, vähän kuin alkoholistin on pakko käyttää viinaa, nistin huumeita, tupakoijan on pakko saada nikotiinia. Ja noiden lasten aivot on KEHITTYNEET niiden pelien parissa. Pelottavaa. Mutta ei tuota muu selitä, miten pelit voi olla heille noin koukuttavia.

Minulla on itselläkin pari pelikonsolia ja pelaan joskus. Mutta ei se minusta silti ole ihanampaa kuin vaikka kirjan lukeminen. Ja aina kaikki "oikeasti tapahtuva" lyö pelit ja tvn laudalta: oli se sitten jokin esitys tai vaikka metsäretki. Ilmeisesti on vähän kuin tupakan kanssa: kehittyvät aivot koukuttuu niihin helpommin kuin aikuisen aivot.

Toinen noista pojista saa ihan hirveitä vieroitusoireita. Hänellä on 7-vuotiaasta ollut oma iPad, joka kulkee kaikkialle mukana. Viime kesänä, kun menimme Särkänniemeen, äitinsä käski jättää koneen kotiin. Poika kuikutteli lähes koko retken ajan, kun olisi mielummin pelannut. Siis mitä? En voi ymmärtää.

Olen usein sijaisena eri alakouluissa. Pari kertaa olen kysynyt luokalta, kun ovat valittaneet, että koulussa on tylsää, että mitä sitten tykkäisivät tehdä. Kummassakin tapauksessa parasta, mitä lähes koko luokka tiesi, oli koneella/kännykällä/konsolilla pelaaminen. Kummassakin luokassa oli vain yksi lapsi, joka tykkäsi eniten maailmassa jostain muusta - toisessa jalkapallosta, toisessa hevosista.

Ja kun kuuntelee lasten juttuja - eihän ne enää muusta puhukaan kuin peleistä ja pelilaitteista. Millaisia laitteita heillä on, mitä isi kohta hankkii, millainen on äidin kännykkä. Ja sitten selostetaan juurta jaksain, millaisia hirviöitä ja tasoja niissä peleissä on. Kun kummipoikienikin kanssa juttelen ja kysyn kuulumisia, niin vastaukseksi tulee, että millaisia hirviöitä ovat peleissä tappaneet! Voivat puhua vaikka kuinka pitkään putkeen vaan noista peleistä.

Kerran keskeytin toisen ja sanoin, että ok, kiva peli varmaan. Mutta mitäs muuta sä olet nyt lomalla tehnyt? Ei muuta, kuulemma. Sanoin, että onhan elämässä nyt muutakin hauskaa ja tärkeämpiä asioita, kuin pelit. Tähän totesi silloin 6v poika hetken mietittyään, että kuule täti, elämässä ei ole mitään muuta tärkeämpää kuin pelit ja ehkä syöminen. Ja se, että olisi paljon rahaa ostaa mitä pelejä ja koneita haluaa. 6-vuotiaan arvomaailma. :(

MITÄ pitäisi tehdä?!
[/quote]

Surullista. Mutta ei kaikki lapset todellakaan tuollaisia ole! Mulla on 8- ja 6-vuotiaat lapset eikä pelit ja vehkeet todellakaan ole tuollaisessa asemassa heidän elämässään. Välillä pelaavat tovin mutta menee myös päiväkausia ilman pelejä.

Tunti ruutuaikaa on todella vähän, jos se sisältää vielä tv:n ja muut. Ei mielestäni ollenkaan tarpeeksi. Turha sitä on noin tiukkapipoisesti tajoittaa.

Sama ongelma meidän 2.lk:n kanssa. Jos ei saa pelata,käverit kaikkoaa muualle. Sitten lapseni itkee yksinäisyyttään. Hankala tilanne vanhempana, tuntuu että muualla saa pelata rajattomasti. Tosiaan nopeasti on ulkonakin puhelimet käytössä ja taas pelataan.

Jos on peliriippuvuuden oireita( niinkuin ap:n lapsella on) niin laittaisin pelit vähäksi aikaa kokonaan pois. Neuvottelisin myös kaverin vanhempien kanssa ja pyytäisin kieltämään omaa lastani ainakin pelaamasta. 

Onko kukaan kokeillut sitä, että joskus viikonloppuna tai vaikka paremmin lomalla pelaisi lapsen kanssa niitä pelejä koko päivän? Niin, että olisi itse siinä oikeasti mukana.

Pelaisitte konsoleilla, tietokoneella, kännykällä yms., mutta vain pelaisitte sen päivän (toki kannattaa pitää ruokatauko).

Jaksaisiko lapsi siitä? Rauhoittuisiko se pelaaminen muina aikoina hetkeksi, kun sitä saisi tehdä mielinmäärin joskus? En tiedä, ei ole vielä sen ikäistä lasta, pelaava mies kylläkin. Ja mieheen tepsii se, että saa joskus ihan rauhassa pelata niin paljon kuin haluaa.

Mitä mieltä tällaisesta? Ei lapsi ainakaan rikki mene yhdestä pelipäivästä, kunhan sitä ei toteuteta liian usein.

Arvatkaa kuinka PALJON näille teidän vastauksillenne nauretaan 20v kuluttua? "Tunti ruutuaikaa"  heh heh...ootte niin yössä ihmiset! 

Te ette voi estää maailmaa ( lapsianne )  menenmästä eteenpäin ja koneet ovat suuri osa sitä.