Mistä sen tietää, että ei halua enää lapsia, että lapsiluku on nyt täynnä?

Itselläni viisi lasta, ja nyt on sanottava, että ajatuskin kuudennesta on vähintäänkin ahdistava.

Meillä sama tilanne, mun lapsiluku ei oo täynnä mutta miehen mielestä nyt piisais.



Meillä on 12v, 2*6v ja vauva. Mä haluaisin vielä yhden, mutta vain enää sen yhden.

kolme lasta pienillä ikäeroilla niin et pohtisi. Siitähän se tietää, kun kokee, että on tarpeeksi tekemistä jo saaduissa lapsissa ja ei siksi halua enemäpää, vaikka olisikin mukavaa saada...

Mä vaan olen ihan hemmetin varma, että tää oli tässä. Tosin mä tein sen kolmannen vähän isommalla ikäerolla (isot 6 ja 7), mitä sinä vasta tunnut miettivän. Siihen asti olo oli koko ajan epävarma.

Nyt olemme enemmän kuin varmoja, että ei koskaan enää. Ihanaa. Ja meidän perhe on TÄYDELLINEN.



Mutta tiedän myös sen sanonnan, että jokaisella naisella on aina yksi syntymätön lapsi. Eli sitä seuraavaa vaan haikailee. Pätee ilmeisesti myös moniin. Vai onko sittenkin niin, että heidän kaikkien olisi se yksi vielä pitänyt tehdä.

kolme lasta pienillä ikäeroilla niin et pohtisi. Siitähän se tietää, kun kokee, että on tarpeeksi tekemistä jo saaduissa lapsissa ja ei siksi halua enemäpää, vaikka olisikin mukavaa saada...

joka on jo 18v, joten en häntä enää lapseksi lakse, mutta oli 8v kun tämä meidän ensimmäinen yhteinen syntyi ja nuorimmilla on ikäeroa 1v3kk ja vanhemmalla oli koliikki. Tiedän tasan tarkkaan sen väsymyksen, mutta siitä huolimatta haikailen vielä yhtä.

t.ap

kolme lasta pienillä ikäeroilla niin et pohtisi. Siitähän se tietää, kun kokee, että on tarpeeksi tekemistä jo saaduissa lapsissa ja ei siksi halua enemäpää, vaikka olisikin mukavaa saada...

meillä viisi pienillä ikäeroilla, että kyllä sen nyt vaan tietää. Varmasti se vauvakuume vielä tulee, viimeistään kun nuorinkin menossa kouluun. Silloin oon 40, eli ehtisikin vielä. Mutta miestä pitäisi sitten vaihtaa (vasektomia tehty) ja siihen nyt en aikonut ruveta.

kolme lasta pienillä ikäeroilla niin et pohtisi. Siitähän se tietää, kun kokee, että on tarpeeksi tekemistä jo saaduissa lapsissa ja ei siksi halua enemäpää, vaikka olisikin mukavaa saada...

Tai että ap:n ei saa haluta lisää lapsia, koska sillä ei ole ollut tarpeeksi rankkaa?

Itselleni on välillä tullut noita että "Josko vielä yksi" mutta sitten järki ottaa vallan ja muistuttaa että miten minun kroppani ottaa raskaudet. Oikeasti vaikka puputtaisin pelkkää vihersalaattia sen 40viikkoa niin paisun vähintään 12kg. Voi kuulostaa pinnalliselta syyltä olla tekemättä lisää lapsia, mutta mulle tuo on todellinen ahdistuksen paikka.

Syömishäiriötä sairastavana kaikki lihominen ahdistaa ja vaikka järki sanoo että raskauden aikana se paino on lähinnä vauvasta tulevaa, mutta sitten se toinen ääni huutaa takaisin että "läski mikä läski".



Raskaudet ovat olleet siis henkisestikin raskaita joten en ole voinut niistä "nauttia". Vaikka käytännössä olen "terve", nuo ajatukset piinaavat joka päivä ja joka päivä minä taistelenkin sairauttani vastaan. Psykiatrin mielestä olen "parantunut", koska syön ja liikun normaalisti, mutta omasta mielestäni tästä ei parane ikinä, kuitenkin nuo ajatukset seuraavat joka päivä minua. Eli ennenkuin joku mussuttaa että olen "kivan" tulevaisuuden antamassa lapsilleni niin elän nykyään siis kuin normaalit ihmiset ja olen normaalipainoinen.



Lisäksi synnyttäminen on perseestä. Miltei kirjaimellisesti. Joten itse voin sanoa että meidän lapsilukumme jää kahteen. Lisää ei todellakaan tule ihan oman mielenterveyteni takia.

ihan ok aikaa ja synnytykset ihan älyttömän helppoja, joten sekin vähän puoltaa tätä minun ajatustani ;) Ihan hävettää välillä kun monelle synntykset ovat olleet hankalia ja mä olen käynyt vaan synnyttämässä kaksi lasta tuosta vaan. Vauvat ovat olleet aika pieniä, joten se varmaan on osaltaan auttanut asiaa.



t.ap

ja hirveästi haluaisin taas vauvaa. Haluan kokea taas sen elämän mahtavimman hetken kun kivun ja tuskan jälkeen saan pienen tuhisevan nyytin kainalooni. Vauvat on vain niin ihania ja itselläni se menee niin, ett mitä useampi lapsi on, sitä enempi sitä uutta vauvaa kaipaa. Edellinen on jo 3 vuotta ja hirvittävä vauvakuume. Myös mies haluaisi uuden vauvan.

että enempää ei tule! En halua olla raskaana, en halua synnyttää,en jaksa yösyöttöjä,ei mitään pikkulapsijuttuja ym.

Ja päätös vain vahvistuu vuosi vuodelta.

Ihanaa kun lapset ovat jo isoja.

Muista myös, että pian teillä alkaa murrosikä ja se voi olla raskasta aikaa...varsinkin jos siinä on vielä vauva.

Meillä on vasta 1.lapsi teini mutta on tämä elämä muuttunut aikamoiseksi vääntämiseksi...en olisi uskonut!

Jos vaan mies ymmärtää asian, rohkaisen kyllä yrittämään. Eipä asiaa mahdollisen väsymyksen/rankkuuden takia kannata jättää. Luulenpa, että kysymys kolmannesta kalvaa hautaan asti jos kerran se haaveenasi on, siis sitä jossiteltavaa sitten riittäisi, mutta jos saisitte vielä sen kolmannen lapsen, vaikea kuvitella että se kaduttaisi yhtään missään vaiheessa.



Mä olin ite jo menossa lukioon ja pikkuveli yläasteelle, kun omat vanhempani yllättäen (tai siis minulle yllättäen) alkoivat odottaa toista pikkuveljeäni. Olen todella onnellinen vanhempieni puolesta kun näen kuinka onnellisia he ovat kun saatiin tämä iltatähti, ja meille isommille sisaruksille hän on aivan todella rakas, en voi enää edes muistaa elämää ennen häntä. Tämän takia en myöskään varmaan ikinä uskalla sanoa varmaksi, että lapsilukumme on nyt täynnä.



T. Kahden lapsen haaveileva äiti...

kun ajattelee rahaa ja jos rahallisesti tekee jo muutenkin tiukkaa niin yksi suu siihen vielä lisää ruokittavaksi niin entistä tiukemmilla ollaan.



+ Sun oma kroppa, sä et halua "turmella" sitä enää ja muutenkaan kokea niitä raskausajan ikäviäkin vaivoja tai sitä synnyttämisen kipua.



+ Et jaksa että enää olisi yhtään ylimääräistä suuta talossa huutamassa ja tappelemassa.



terv. 2 lapsen äiti ja nämä riittävät minulle.

ja hirveästi haluaisin taas vauvaa. Haluan kokea taas sen elämän mahtavimman hetken kun kivun ja tuskan jälkeen saan pienen tuhisevan nyytin kainalooni. Vauvat on vain niin ihania ja itselläni se menee niin, ett mitä useampi lapsi on, sitä enempi sitä uutta vauvaa kaipaa. Edellinen on jo 3 vuotta ja hirvittävä vauvakuume. Myös mies haluaisi uuden vauvan.

Mutta sinä olet siitä onnellisessa asemassa, että olet saanut ilmeisesti viisi tervettä lasta sitten suoraan kainaloosi. Uskomatonta! :) Olen vähän katkera, mutta kun itseltäni jo toinen lähti teholle kahdeksi kuukaudeksi suoraan synnytyssalista ja sitten koko vauva vuosi meni kontrolleissa juoksemiseen, joutuu tulevaisuudessa lapsen hankintaa harkitsemaan siitä näkökulmasta, että ottaako riskin että kaikki ei sujukaan.

kun ajattelee rahaa ja jos rahallisesti tekee jo muutenkin tiukkaa niin yksi suu siihen vielä lisää ruokittavaksi niin entistä tiukemmilla ollaan.

+ Sun oma kroppa, sä et halua "turmella" sitä enää ja muutenkaan kokea niitä raskausajan ikäviäkin vaivoja tai sitä synnyttämisen kipua.

+ Et jaksa että enää olisi yhtään ylimääräistä suuta talossa huutamassa ja tappelemassa.

terv. 2 lapsen äiti ja nämä riittävät minulle.

Mutta kaikki ei ajattele, että kroppa menee lastensaannin edelle, tai että lapset on ylimääräsiä tappelevia ja huutavia. Tosta sai jotenkin todella negatiivisen kuvan lapsista ja äitinä olosta, eikä vastaa minun kokemustani kahden lapsen äitiydestä. Taloudelliset realiteetit on tietysti otettava huomioon, mutta jos isommat lapsetkin on jo niin isoja, voisi olettaa että talouskin on ehditty saamaan vakaalle pohjalle, en tiedä.

mutta mies (onneksi) ei. ja ikääkin oli jo liikaa. viis on meille just hyvä.

että kun olen 2 lasta saanut ja rintani ovat ihan kauniit silti vieläkin, samoin mahani ja alapääni, niin että jos en halua lähteä riskeeraamaan kolmannella lapsella että minkalaiseksi vartaloni menee?



koska kun niitä lapsia rupeaa "liikaa" tulemaan niin pakosti käy jossain välissä sitten sillä tavalla ettei se kroppa enää kestäkkään ja rupsahtaa ehkä sitten...



tai että venyttelisit niin paljon alapäätäsi että ne paikat ovat oikeasti sitten niin venyneet että saat kusta ja paskoa vaippoihin.



ota myöskin huomioon, että kaikki eivät ole missään lääkärin ammatissa, on myös meitä perus duunareita joille 3-4 lapsen elättäminen saatikka sitten 5 alkaisi tehdä hyvinhyvin tiukkaa. ja mun mielestä ei ole itsekkäästi sanottu sekään, että jos ei halua PELKÄSTÄÄN elää lapsia varten, mutta haluaa välillä myös elää itseään varten kun onhan mullekin tämä elämä annettu ja ei sen kuuluisi siihen päättyä oman elämän eläminen kun sä lapsia saat, vaikka moni asia muuttuukin ja asioiden tärkeysjärjestys muuttuu..



olen siis myös nainen, enkä pelkästään äiti. haluan pysyä myös kuosissa ja kauniina. enkä halua että joku on jatkuvasti riippuvainen minun kropastani.



olen kuitenkin imettänyt molemmat lapseni esimerkiksi ja huolehtinut muutenkin hyvin. (joo ja jos imetysten seurauksena rinnat olisivat muuttuneet tyhjiksi, roikkuviksi nahkapusseiksi niin olisin käynyt ottamassa silikoonit) mutta ajatelkaa kuitenkin että imetin ja olen laittanut lapsen terveyden sijalle nro 1.



ja olen tehnyt lapselle kuitenkin sisaruksenkin, koska ne ovat elintärkeitä.



en ole ollut kroppani kanssa vaan niin itsekäs että olisin jättänyt tekemättä.



joten jos haluaa sitten VÄHÄNKIN myöhemmin ajatella myöskin itseään. ei tarvitse leimata vain sellaiseksi hirmu itsekeskeiseksi, ällöttäväksi, itseään peilistä keimailevaksi naiseksi.....

Totuus on kuitenkin se että rakastan näitä minun palleroita oikein kovasti ja minusta on ihanaa olla äiti. :)



+ ja sitten on ylipäätään vaan se tunne että nämä riittää meille, että juuri näin on täydellistä.

Meillä on kolme lasta. Jotenkin alunperinkin ajattelimme, että kolme voisi olla hyvä määrä. Kaksi tuli pienellä ikäerolla, ja kolmanteen pidimme vähän enemmän taukoa.



En jaksaisi enää olla raskaana enkä hoitaa pientä vauvaa. Varsinkin viimeinen raskauteni oli vaikea ja yövalvomisiin meinasi mennä mielenterveys. Nyt on mukavaa, kun pienenkin on kasvanut ja "pahin" vaippa-aika alkaa olla takana. Toki ajoittain koen biologista vauvan kaipuuta (ovis?), mutta tosielämässä olen tyytyväinen näin.



Minusta on tärkeää nauttia lasten kaikista ikävaiheista, eikä haikailla pelkästään vauvaa. Koululaistenkin elämässäkin on palkitsevaa olla mukana, ja onpa mielessäni käväissyt jo tuleva lastenlastenkin odotus.

Meilläkin on 9- ja 10-vuotiaat lapset.



Alkuvuodet oli aika raskaita, koliikkinen vauva ja itsesuojeluvaistoton mutta ketterä 1-vuotias oli haasteellinen yhdistelmä. Rakennettiin niihin aikoihin ja öisin väsäsin vielä graduakin. Muistikuvat alkuvuosilta on hatarat, tuntui ajoittain tosi raskaalta. Valmistuin siinä sivussa ja mulla oli kova hinku töihin. Uusi haastava työ, kaksi pientä lasta hoidossa, pitkähköt työmatkat, aikaiset hoitoon viemiset, kiireessä iltapäivällä hoidosta hakemiset, huono omatunto, loputon riittämättömyyden tunne, iltaisin vielä lasten nukahtaessa rästitöiden tekeminen, lasten sairastelujen käytännön järkkäilyt, ym. säätäminen muodosti sellaisen paketin, että olin aivan jumalattoman väsynyt vuosia. Olin aivan sataprosenttisen varma, että meidän perhe on todellakin nyt tässä, enempää lapsia meille ei tule.



Vuodet soljui, lapset kasvaneet, työ muuttunut tutuksi, elämä helpottunut, jatkuvan väsymyksen ja riittämättömyyden tunteen tilalle tullut tunne, että meillä on tosi kivaa perheenä, elämä on mutkatonta ja mukavaa. Kun se ihan perushoitovaihe loppui ja lapset on omatoimisempia, tuntui että aikaa ja energiaa riittää vaikka mihin, matkusteluun, mökkeilyyn, yhdessä olemiseen ja kaikenlaiseen puuhailuun. Lapset ovat aivan ihania, tuntuu että rakastan heitä nyt enemmän kuin koskaan, sydän melkein pakahtuu.



Ovat fiksuja, reippaita, omatoimisia, tavallaan itsenäisiäkin, mutta silti vielä niin pieniä, että haluavat olla lähellä ja tehdä asioita yhdessä. Vielä saa pussata, koskea, paijata, hellitellä, enkä mä ole vielä se ”sairaan nolo mutsi, älä koske muhun”... Siihen vaiheeseen ei varmasti montaa vuotta enää mene.



Nyt mun tekisi mieli vielä yhtä lasta, ei vain vauvaa vaan lasta, uutta perheenjäsentä. Tuntuu, että mulla olisi aikaa, kärsivällisyyttä, syliä ja rakkautta tarjolla niin paljon, etten tiedä mihin kaikkeen sen tuhlaisin. Haluaisin perheeseen vielä yhden tuollaisen kultakimpaleen lisää, uskon, että se toisi hienon lisän koko meidän perheen elämään. Tuntuu, ettei ole kiire enää mihinkään, nyt olisi aikaa ja halua rauhoittua, keskittyä perheeseen, eikä säntäillä päättömästi perheen ja uran rakentamisen viidakossa.



Mutta. En ole ihan varma, johtuuko lapsenkaipuuni nyt kuitenkin siitä, että oma vanheneminen mietityttää (kovin montaa lapsetekovuotta mulla ei enää ole), siitä, että mua kauhistuttaa lasten kasvaminen, ovat pieniä enää hetken ja kymmenessä vuodessa mulla on pesä tyhjä, vai kenties siitä, että mulla on vieläkin huono omatunto niistä ruuhkavuosista ja siitä, että lapset joutui niin pieninä siihen hoitorumbaan mun urahaaveideni takia, että haluaisin vielä tarjota perheelle, lapselle ja itselleni mahdollisuuden olla toisenlainen äiti... Vai haluanko todella lapsen juuri hänen itsensä vuoksi, kaikkinen haasteellisuuksineen?



En tiedä, pelottaa, että jotkin epämääräiset hormonit sekoittavat nyt munat ja kanat, alitajunta keksii puolusteluita ja selityksiä ties mille asioille siksi, etten muistaisi harkita asiaa järkisyillä.



Ap:ta en siis osaa auttaa, pohdin itsekin mistä tietää, että lapsiluku on täynnä. Ja miten se voi olla varmuudella täynnä vielä hetki sitten, ja sitten kohta ei muka olekaan?



Pitäisi ehkä hankkia koira.