Kuinkahan nopeasti kerrostalossa asunut kaupunkilainen

ja muutettiin takaisin...

Otti niin koville? Mikä erityisesti, jos tahtoisit kertoa? Kun periaatteessahan mä näen siinä paljonkin hyviä puolia, mutta ehkä romantisoin sitä aivan liikaa... Ehkä olen kuitenkin enemmän sen kannalla, että pidän siitä kun ympärillä on ihmisiä sillä tavoin kuin täällä kaupungissa on.



ap

naapurin eukko on nyt asunut täällä maalla (oikeasti kaukana kaikesta) pian yksitoista vuotta ja kertoo aina vain olevansa niin kaupunkilainen, ettei edes marjaan osaa mennä metsään, joka alkaa heti portailta.



Itse sopeuduin heti, vaikka ensimmäinen talo, jossa täällä asuin oli vieläpä sellainen ulkohuussilla varustettu mökkeröinen, jonne vedetkin piti kantaa kauempaa (onneksi saatiin käydä saunassa ja suihkussa miehen kotitilalla).



Tosin minulle tämä on aina ollut oikeasti se unelma asuinpaikka. Täällä kun voi pitää lampaita ja heppojakin toisin kuin siellä kerrostalossa.

Pitkät matkat jotka usein vaativat sitten sen kaksi autoa per talous? Joku muu, mikä? En näe mitään järkeä siinä että käy vuoden kokeilemassa, koska muutto on sen verran iso juttu, siksi niin kovasti punnitsen joka kantilta.



ap

Pitkät matkat jotka usein vaativat sitten sen kaksi autoa per talous? Joku muu, mikä? En näe mitään järkeä siinä että käy vuoden kokeilemassa, koska muutto on sen verran iso juttu, siksi niin kovasti punnitsen joka kantilta. ap

Se on se valtava työn määrä ja vastuu: syksyllä haravoinnit, puutarhahommat yms (yllensä hirveällä kiireellä niinä muutamana poutapäivänä ennen lumien tuloa, vaikka yötä myöten pitkän työpäivän jälkeen..) talvella lumityöt (katoilta lumien pudotatmiset ja talon lämmitykset, puiden hankkimiset ja teot.. Keväällä hiekoitusta ja kesällä nurmena ajoa..

Sitten kun pitää itse huolehtia kaikki mahdollisest jäätyvät putket, vuotavat hanat yms..

Työtä ja rahan menoa kerrostaloasumiseen verrattuna on helvetisti.

Minua on hoputettu appivanhempien suunnalta muuttamaan heidän tyhjillään olevaan taloon. Syitä miksi en ole halunnut muuttaa sinne on:

- liian pitkä työmatka, ja olisi kallaita kanssa, autoilukulut työmatkojeni osalta pelktästään olisivat n 500 € /kk

- liian pieni yhteisö, vaikea päästä mukaan. Appivanhempami lisäksi "pilaneet" mainseensa (ja meidän perheen myös) käyttäytymällä kuin kommarit

- ei vapaita naisia jos sukset menisi emännän kanssa ristiin

- lapsen harrastukset kaukana, ei pärjäisi ilman kuljetusapua

- vanhana eläminen kurjaa jos autoll ajo kyky menee

- kunnalliset palvelut kaukana ja saattavat heiketä entiestään pienellä paikkakunnalla

- ystävät kaupungista eivät tulisi kylään

- ei pääsisi koskaan harrastamaan sellaista kodin ulkopuolella jossa nappaillaan vähän alkoholia koska on aina oltava ajokunnossa



Jos kestää näitä epäkohtia ja epävarmuustekijöitä niin sitä vaan ihanneelämää vietämään

Tahattoman huvittava ehkä tuo sun pohdinta että jos emännän kanssa meniskin sukset ristiin, niin mites jatkossa, kun on niin vähän valinnanvaraa... Ei siis olisi hauskaa sulle, mutta mua vaan vähän huvitti kun ajattelet noinkin pitkälle.



ap

Loppusyksystä pitäis muuttaa, stadita pikkukylään "miehen perässä". Ollaan kyll sovittu että jos en sopeudu, hankitaan joku pikku vuokrakämppä pk-seudulta.

että jos sekä sinä että miehesi haluaa sinne niin siitä vaan unelmaelämää toteuttamaan.



Mutta jos miehesi pistää hanttiin, älkää muuttako. Hän ei ehkä sano sulle suoraan, mutta ajattelee, että jos on tottunut olla vapaa kaupunkilainen tulemaan ja menemään niin landella on toiset säännöt ja hänellä voi olla vaikea sopeutua.

Mulla, syntyperäisellä kaupunkilaistytöllä, oli aina haave että ostaisin söpön mummonmökin keskeltä ei mitään. Semmoisen punaisen tuvan ja perunamaan, marjapuskia, perunapläntti, luontoidylliä... Toteutinkin sitten haaveeni kolmikymppisenä.



Vaan kyllä jouduin toteamaan että en minä siellä pitkän päälle viihtynyt. Ehkä jos olisi ollut mies ja lapsia olisin voinut vähän paremmin viihtyä, mutta sinkkuna siellä oli pirun ankeaa. Ei mitään tekemistä, talvella kamalan pimeää, ja se työmäärä talon ja pihan kanssa oli yhdelle VALTAVA kun se piti hoitaa raskaan täyspäivätyön lisäksi. Aina oli jotain remppaa, lumenluontia, talvella takka poltettava 2 kertaa päivässä (oli talon ainoa lämmitys), haravointia, ruohonleikkuuta, kasvimaan kääntämistä tai kitkemistä jne.



Mutta siitä työmäärästä olisin vielä selvinnyt, jos olisin kuten luulin nauttinut siitä rauhasta ja hiljaisuudesta. Mutta kävikin niin että se alkoi vuoden päästä kyllästyttää minua ja tunsin itseni vain yksinäiseksi ja pitkästyneeksi. Myin sitten töllin ja palasin Helsinkiin ja olen ollut tosi tyytyväinen päätöksestäni.

mutta itse koen,että täällä maalla on enemmän plussaa kuin miinusta.



Itselleni tuo jonkun mainitsema työ määrä on plussaa, itse tykkään näistä puuhasteluista,ruohon leikkuu,puutarha hommat ym.

suurin plussa on tietysti tämä talo, meillä ei olisi varaa asua vastaavasti keskustassa ilman lotto voittoa. Tykätään myös eläimistä ja parempi täällä on koirienkin elellä.





Pari vuotta on mennyt,että lapset ovat kunnolla sopeutuneet pieneen kouluun ja löytäneet kavereita.



Välillä elämä tuntuu yksinäiseltä koska harvoin tänne kukaan tulee tai itsekkään mihinkään lähtee, ennen kuitenkin nähtiin melkein päivittäin, käytiin yhdessä kaupassa ym..



Sellanen tunne mulle on täällä tullut,että lapset saavat täällä olla lapsia pidempää,nyt kun tapaa tytön vanhoja kavereita kun ne hengailee poikaystävien kanssa cittarin kulmalla,tukat värjättynä,naamat täynnä pakkelia ja vetää röökiä, oon ihan onnellinen,että oma tyttö ei siinä porukassa enää/vielä pyöri.

Paitsi mökkeillen.



ap

sitten 8 vuotta kaupungissa ja sitten jossain hulluuden puusskassa ostettiin omakotitalo maalta. 1 1/2v siinä asuttiin ja hulluksi meinasin tulla.



lapsena itkin vanhemmilleni, et miks me ei voida asua kaupungissa.



Maalla on ihan hirveän yksinäistä! varsinkin lasten kanssa kotona. Missään ei ole ketään. Ainoo kenen kans voit jutella on kaupan kassa, jos jollain ekinoin sinen kauppaan asti pääset.



pimeys syksyllä on musta maalla tosi pelottavaa, lapsenakin jouduin taskulampun valossa kävelemään kouluun ja pelkäsin tosi paljon.



lapset eivät pysty menemään harrastuksiin itse vaan kaikkialle pitää viedä, usein myös kavereille.



En enää koskaan muuta maalle. Nyt olen tyytyväinen helsinkiläinen.

Minua on hoputettu appivanhempien suunnalta muuttamaan heidän tyhjillään olevaan taloon. Syitä miksi en ole halunnut muuttaa sinne on:

- liian pitkä työmatka, ja olisi kallaita kanssa, autoilukulut työmatkojeni osalta pelktästään olisivat n 500 € /kk

- liian pieni yhteisö, vaikea päästä mukaan. Appivanhempami lisäksi "pilaneet" mainseensa (ja meidän perheen myös) käyttäytymällä kuin kommarit

- ei vapaita naisia jos sukset menisi emännän kanssa ristiin

- lapsen harrastukset kaukana, ei pärjäisi ilman kuljetusapua

- vanhana eläminen kurjaa jos autoll ajo kyky menee

- kunnalliset palvelut kaukana ja saattavat heiketä entiestään pienellä paikkakunnalla

- ystävät kaupungista eivät tulisi kylään

- ei pääsisi koskaan harrastamaan sellaista kodin ulkopuolella jossa nappaillaan vähän alkoholia koska on aina oltava ajokunnossa

Jos kestää näitä epäkohtia ja epävarmuustekijöitä niin sitä vaan ihanneelämää vietämään

maalla on paljon rattijuoppoja ja yhteisö ei heitä edes käräytä ja todella harvoin siellä pikkuteillä mitään poliiseja näkee.

myös ambulanssilta matka sinee maalle aina kestää ja hädän hetkellä se ei tietty ole kiva..

niin sit varmaan samantien.

mitään sopeutumisongelmia, vaikka elämä onkin varsin erilaista. Normaalia elämää se sopeutuminen vain on, eihän sitä ajattele, että olenkohan mä nyt sopeutunut ;)



Terv. maalla nyt neljättä vuotta