Paras neuvo synnytkseen, jonka saitte tai annatte?

Hieman tunteilen, mutta olette ihania kun kannustatte.

Pelkään eniten kaikkia tutkimuksia, katetria, töykeitä ja pakottavia hoitajia ja lääkäreitä, imukuppia, synnytyksen kestoa, repeämistä, kivuliasta ompelua.

En pelkää supistuksia, koska olen kokenut kuukautiskipuja, joiden takia olen ryöminyt maassa, oksentanut ja hiki on tippunut otsalta isoina pisaroina. Onko yhtään synnytyskipua lähellä tuo?

Kyllähän synnytyskipu on vähän samanlainen kuin pahat kuukautiskivut. Mulla synnytys oli nopea, joten kestin sen ihan hyvin ilman epiduraalia tai edes ilokaasua.... Ehkä sitten pääsin vähällä. Pahin kipu oli avautumisvaiheessa, siihen suttoi alaselän hieronta ja kontallaan heiluminen jotakin tukea vasten. Mulla synnytyksestä jäi hyvät muistot, vaikka se kipua tuottikin.

Pahinta kipua mitä olen kokenut, oli munuaiskivikohtaus. Ihan h-vetillistä, ehkä siksi ettei tiennyt milloin kipu loppuu ja tuleeko se takaisin. Kipupiikkejä sain, muttei nekään riitäneet kun niitä ei saanut tarpeeksi usein.

sulla taitaa peko olla ihan eri luokkaa kun naisilla yleensä, joten hanki keskusteluapua ja toki voit vaatia vaikka sektiotakin, jos pelko ei hälvene.

Äiti 34v

Rv 7 on niin aikainen, että turha miettiä synnytystä. Voipi mennä vielä kesken. Olet niin vanha varsinkin ensisynnyttäjäksi, että todennäköisyys normaalille raskaudelle, synnytykselle ja lapselle on joka tapauksessa pieni. Stressaaminen pahentaa asiaa. Koeta rentoutua ja nauttia raskaudesta, ja stressata synnytystä sitten, jos sinne asti pääset.

että vaikka synnyttäminen sattuu, se kipu ei ole merkki mistä huonosta tai vakavasta. Se on tervettä kipua, eikä minkään sairauden oire.



Toinen oli se, että älä kuuntele synnytyskammoisia, jotka haluavat omilla kipukokemuksillaan saada sympatiaa ja viljellä pelkoa. On parempi kerätä synnytyksistäkin niitä onnistumiskokemuksia. Siis psykologisella tasolla. Totta kai on hyvä lukea ihan sitä synnytystietouttakin. Omistanikin alatiesynnytykset olivat tosi hyviä kokemuksia ja niistä saatankin kertoa. Sektiokokemuksen jätän omaksi tiedokseni.



Olen synnyttänyt alateitse kahdesti ja sektiolla yhdesti. Ja molemmat sattuivat. Alatiet itse synnytyksen aikana. Sektio sitten, kun kiputippa irroitettiin. Kummasti tavasta paranin.

Älä päästä vauvaasi kasvamaan vatsassasi liian suureksi!!! Asia josta jostakin syystä ei saa puhua suomalaisissa neuvoloissa :O Ruokavalion kontrollin pitäisi olla paaaaljon tiukempaa.



Jos mahdollista, älä ota epiduraalia. Ainakaan kovin aikaisessa vaiheessa.



Ne oikeat synnytyskivut on sitten todella paljon pahempia kuin ne ensimmäiset alkukivut. Sitten kun ne tulee, niin tiedät varmasti.



Kivuista selviää hengittämällä syvään ja keskittymällä. Minulle paras keino oli kontallaan lattialla säkkituolin yllä. Syviä, syviä hengityksiä supistusten mukana. Keskity vain siihen hengittämiseen, se auttaa. Vie ajatukset pois kivusta.



Älä anna valtaa paniikille.



Ensimmäinen synnytys voi kestää 4 tuntia, mutta!!! se voi kestää myös 3 päivää!! Varaudu siis siihen, että homma voi viedä paljon enemmän aikaa kuin luulit.



Varaudu siihen, että kivut synnytyksen jälkeen voivat olla pahoja. Siihen vielä maidon pakkautuminen rintoihin, veren vuoto ja hormoonit ja hikoilu ym. ym. ym.



Rumiisi ei palaudu heti takaisin samanlaiseksi kuin ennen. Vatsa vetäytyy takaisin hitaasti. Ruumiisi ei oikeastaan enää koskaan tule olemaan täysin samanlainen kuin ennen.

Itse olin myös ensisynnyttäjä ja pelko vaivasi koko raskauden ajan. Vinkkini on se, että kuuntele itseäsi, mutta luota myös henkilökuntaan. Ota vastaan se mitä tulee, kaikkeen ei voi vaikutta. Ja jos kaikki ei sujukaan niin kuin oli suunniteltu, VAADI keskusteluapua synnytyksen jälkeen!!!



Itselläni kaikki synnytyksessä meni pieleen mitä voi mennä ja pahimmatkin asiat tapahtuivat. Lapsi syntyi viikolla 34, kun vedet menivät itsellään. Kärvistelin kamalia supistuksia 4 min välein 15 tunnin ajan ennen kuin kohdunsuu oli edes vähän avautunut. Sitten toiset 15 tuntia salissa, jossa kuitenkin epiduraali vei kivun ja sain nukuttua. Lopulta vauva meni lähes elottomaksi ja tehtiin kiireellinen imukuppi. Yhtäkkiä huone oli täynnä porukkaa, anestesialääkäri, lastenlääkäri ja gyne kätilöiden lisäksi. Tajusin, että nyt on joku tosi huonosti. Sitten kun vauva saatiin ulos, vietiin hänet suoraan elvytykseen. Sitten istukka ei irronnut ja minut nukutettiin tunti synnytyksen jälkeen ja istukka irrotettiin käsin. Menetin tässä 2 litraa verta ja sain pahan kohtuinfektion. Olin elämäni huonoimmasta kunnossa ahtaassa kolmen hengen huoneessa ilman vauvaa 2 viikkoa. Koko ajan joku sorkki alapäätä tai tissejä ja se oli nöyryyttävää. Maitoa piti yrittää lypsää koneella joka oli kamalaa. Vauvaa pääsin ekaa kertaa katsomaan keskolaan 4 vuorkautta synnytyksestä. Huoli hänestä oli käsittämättömän valtava.



En olisi ikinä voinut kuvitella kuinka kauheaa kaikki oli. Kaikki synnytykseen liittyvä ei koskaan lähde mielestäni pois. En saanut koko aikana henkilökunnalta minkäänlaista keskusteluapua, kukaan ei edes pysähtynyt kysymään, miltä minusta tuntuu kaikkien letkujen keskellä ilman vauvaa vierelläni. Lapseni on nyt 5 vuotta enkä vieläkään pysty lukemaan synnytyskertomustani. En vaan pysty, koska mua alkaa fyysisesti kuvottamaan. Sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen, joka hellitti vasta lapsen ollessa 10kk. Ammatti-ihmisenä tiedän, että se EHKÄ olisi ollut estettävissä, jos olisi työstänyt traumaattista kokemustani edes jonkun kanssa. Kukaan ei apua tarjonnut, enkä siinä tilanteessa osannut sitä itse pyytää. Vaikka elämäni on lapsen kanssa nyt ihanaa ja poika on valloittava ja rakastettava, edelleen lähes päivittäin poen huonoa omatuntoa siitä, että en ollut hyvä äiti hänen elämänsä alussa.



Tätä AP ei varmasti halunnut kuulla. Minulle kuitenkin kävi näin vaikka se harvinaista onkin. Sinun synnytyksesi menee varmasti hienosti, suurin osa menee!!! Mutta jos jostain syystä asiat eivät mene niin kuin Stromsössä, niin pyydä apua ja käy kokemuksesi läpi vielä synnärillä vaikka gynekolokinn kanssa. Voit myös pyytää aikaa asian käsittelyyn pelkopolille.

Kun pelkäsin kipua oli yksinkertainen, mitä enemmän sattuu sitä nopeammin se on ohi. Tää auttoi mua.

ja yli kolmekymppisenä kaksoset sektiolla.

Enkä voi käsittää että pelkäävä haluaisi sektion. Alatiesynnytyksestä selviää elävien kirjoihin paljon paremmin ja nopeammin, tai niin minulle ainakin kävi.

Ensimmäisen lapsen aikana en uskaltanut selvittää mitään synnytysasioita itse, odotin että pääsen synnytysvalmennukseen. No en päässyt, kun typerä neuvolanakka laittoi sen mulle vasta kahta viikkoa ennen laskettua aikaa, ja lapsi oli siinä vaiheessa jo viikon vanha.

Minulla oli myös kauhukuvia, varsinkin äitini puheista kun hän oli minua synnyttänyt kättärillä, kätilö oli ollut kiukkuinen ja kovakourainen, synnytys kesti vuorokauden ja sitten minut revittiin imukupilla ulos.

Kauheinta synnytyksessäni oli se että en tiennyt mitään esimerkiksi siitä että kuinka kauan ponnistusvaihe kestää, luulin että se voi kestää vaikka ikuisesti, siksi olin epätoivoinen ja sanoin kätilölle että en kestä, kuolen tähän. Ajantaju oli mennyt, eikä mistään nähnyt kelloa, luulin työntäneeni jo tuntikausia, ja kun kyselin että kauanko tämä vielä kestää, vastattiin että ei sitä voi tietää. Kun olisivat kertoneet edes sen että ei yli tuntia mene, kyse oli oikeasti enää muutamasta minuutista.

Itse kipu ei ollut avautumisvaiheessa kovin paha, ihan siedettävä, juuri kuten menkkakivut, epiduraalin otin kun oli se vaadittu 3cm auki, ja kipu lieveni, kun olisin halunnut lisää, ei enää annettu kun oli jo 7cm auki.

Sitten tuli se järkytys kun työntöpoltot alkoi, se ei ottanut kovin kipeää, vaan se paineen tunne, kuin olisi tulossa kaikkien aikojen suurin uloste, se tuntui todella epämiellyttävältä, sitä tunnetta ei ollut osannut kuvitella etukäteen, kun luulin että on vaan viiltävää kipua ja pitää huutaa.

Kun lapsi tuli ulos, se kai otti kipeää, mutta en muista sitä. Tikkien ompelemisen aikana annettiin ilokaasua ja jotain puudutetta, kätilöharjoittelija ompeli, joutui välillä purkamaan ja tekemään uudestaan.

Inhottava tunne oli myös synnytyksen aikana tehdyt käsikopelotutkimukset, ja vielä sisään huoneeseen tuli lauma opiskelijoita ja kätilö kysyi saako hekin kokeilla, no ei tod!

Synnytyksen jälkeen ei pystynyt istumaan kunnolla kun oli tullut peräpukamia, tikit parantui aika nopeasti.

Kun sain kaksoset alkoi kaikki vesien menolla, ja pian kun päästiin sairaalaan alkoi kovat ja tiheät supistukset, kipu ei ollut silti edes sitä luokkaa mitä kärsin kun maha menee sekaisin ja tulee ripulia.

Sain lääkettä joka hillitsi supistuksia koska laskettuun aikaan oli vielä pari kuukautta. Kun supistukset vähän harveni, lähdettiin ampulanssilla yliopistolliseen sairaalaan lasten hyvinvoinnin takia, matka oli aika tukala, kun tuli supistuksia ja auto heilui ja pomppi, pissahätä oli koko ajan. Vierelläni oli hoitaja koko ajan joka seurasi tilaani, ja hänelle sanoin jos tuli kivuliaampia supistuksia, muuten pystyi ihan juttelemaan hänen kanssaan. Kun päästiin perille, kävin vaivalloisesti vessassa, ja sitten supistukset olikin jo tosi rajuja, lääkäri katsoi että toinen vauva on sellaisessa asennossa että on pakko leikata. Minulle laitettiin katetri, ja se otti aivan sanoinkuvaamattoman kipeää, kuin hermoon olisi työnnetty, hoitaja vaan hämmeentyneenä sanoi että ei tämän pitäis ottaa kipeää.

Myös puudutuspiikin laitto oli todella hankalaa, työntöpoltot oli jo niin kovat, tuntui että toisen lapsen pää oli jo lähes ulkona. Lopulta piikki saatiin oikeaan paikkaan, ja kaikki kipu lähti pois kuin taikaiskusta. Mahassa tuntui vain outoa "kaivelua" kun lapset otettiin pois.

Siinä maatessa kun mahaa ommeltiin kiinni, alkoi pikkuhiljaa kai puudutus hellittää, tuli kauhea horkkakohtaus, kädet tärisi ja pelkäsin että mikä nyt on.

Kukaan ei kertonut vauvojen tilanteesta mitään, mies oli lähtenyt jälkimmäisen vauvan mukana lasten teholle.

Minut vietiin ompelun jälkeen heräämöön, ja siellä odottelin todella kauan että koska mieheni tulee ja kertoo miten vauvat voi, kukaan muu ei kertonut mitään.

Olin todella kipeä leikkauksen jälkeen, ensimmäisenä päivänä en päässyt ylös sängystä, seuraavana hoitaja pakkotti vessaan pesulle.

Nestettä annettiin paljon tippaan ja lääkkeitä.

Haava oli todella kauhean näköinen ja maha kipeä, verta tuli tietysti alapäästä samalla lailla kuin alatiesynnytyksen jälkeen.

Muutama päivä synnytyksen jälkeen maha oli kauttaaltaan täynnä tummanpunaisia ruhjeita, pelästyin ihan hirveästi kun en tiennyt mistä se johtui, että onko joku vialla.

Kotonakin toipuminen oli aika hidasta, tikkien kohdat tulehtui, ja ne parani vasta kun tikit otettiin pois. Maha ei enää kestänyt särkylääkkeitä muutaman päivän jälkeen, eikä enää koskaan sen jälkeen.

Nyt kolme vuotta sektion jälkeen on tosi kivuliaita kiinnikeitä mahassa, niistäkään en tiennyt mitään etukäteen.

Paras neuvo mitä minulle annettiin aikoinaan, oli että saan huutaa jos siltä tuntuu, maksan synnytyksestä tasan yhtä paljon kuin muutkin, jos muita häiritsee, niin voi voi.

Paras neuvo mitä minä voin antaa on, että ota asioista selvää, että ei tule yllätyksenä, ja synnytä alakautta.

Rv 7 on niin aikainen, että turha miettiä synnytystä. Voipi mennä vielä kesken. Olet niin vanha varsinkin ensisynnyttäjäksi, että todennäköisyys normaalille raskaudelle, synnytykselle ja lapselle on joka tapauksessa pieni. Stressaaminen pahentaa asiaa. Koeta rentoutua ja nauttia raskaudesta, ja stressata synnytystä sitten, jos sinne asti pääset.

43 vuotta on neuvolan mukaan ikä, jolloin riskin lapsen terveyteen tai synnytkseen liittyen katsotaan vasta alkavan.

Minua alkoi synnyttäminen pelottamaan jo yläasteella jostain syystä :) Olin aina varma että sektiolla synnytän jos joskus lapsia teen. Kun tulin raskaaksi en ajatellut enää asiaa vaan se jotenkin sulkeutui pois mielestä. Raskauden lopussa aloin taas asiaa miettimään ja puhuin neuvolassa jolloin minut ohjattiin pelkopolille. Olin kovin epäröivä asiasta koska ajattelin sen ehkä olevan turha käynti, jos selviäisinkin ilman. Oli kuitenkin hyvä että kävin. Siellä tehdään henkilökohtainen suunnitelma ja itselle selviää hyvin mitä kaikkia kivunlievityksiä on mahdollista saada. Itse ainakin olin niistä aivan sekaisin kaiken lukamani ja kuulemani perusteella. Kai synnytyspelko kaikilla kulminoituu johonkin, minulla pelko oli repeämiseen liittyvää. Päätin kuitenkin että normaalisynnytykseen lähdetään. Voin kertoa että kaikilla on varmasti ihan erilaiset kokemukset synnytyksistä. Siihen vaikuttaa jo ihmisen erilaiset kipukynnyksetkin. Meillä synnytys venyi ja uskon että 38 tunnin valvomisen jälkeen kipukynnyskin oli eri tasolla kuin pirteämpänä. Kaikista tärkein ohje kuitenkin minkä voin antaa, on se että osaa vaatia synnytyssalissa jos itsestä jokin asia tuntuu väärältä. Minulla ei puudutukset vaikuttaneet (oli asennettu väärin) ja lopulta pääsimme taistelun ja lääkärin kanssa riitelyn jälkeen sektioon mitä vaadimme koska lapsemme happiarvot eivät enää olleen kohdallaan (lapsivesi oli mennyt 34 tuntia aikaisemmin). Lopulta lapsemme syntyi minun ollessa nukutuksessa koska puudutukset eivät toimineet. Voin ihan varmuudella kokemukseni perusteella kertoa että synnytyksen jälkeen, olitpa ollut kuinka kipeä, olet vain onnellinen ja kiitollinen siitä että lapsesi on terve! Meillä ei ollut kaukana se tilanne että lapsemme olisi voinut saada vammoja hapenpuutteesta. En halua pelotella mutta haluan sanoa että lääkäritkään eivät aina ole ihan kartalla. Kokemukseni perusteella luotan enemmän kätilöihin. Sektiohaava ei haittaa minua. Olen itse 35 vuotias ja tänä vuonna esikoisemme synnyttänyt. Suosittelen käymään pelkopolilla koska ihan varmasti se antaa sinulle mielenrauhaa. Siellä ymmärtävät kyllä mitä pelko on vaikka se itsestä tuntuisikin nololta. Heiltä loppuvat työt jos meitä pelkääjiä ei olisi :) Ja muista vaatia synnytyksessä niitä asioita mitkä sinusta tuntuvat oikeilta!!!

Mulla oli ensimmäisessä synnytyksessä spinaali, joten en tuntenut minkäänlaista ponnistamisen tarvetta ja olin ihan pihalla. Toisella kertaa sitten tajusin jutun :).



Oma neuvoni: Uskalla mennä kivun läpi, eli kohdata se.



Paras neuvo, minkä itse sain (ponnistusvaiheessa, edesmenneeltä mummoltani), oli se, kun huusin, etten uskalla ponnistaa ja ääni sanoi (pääni sisällä), että se on pakko!



5min ja lapsi oli terveenä maailmassa :D.

Siis niitä missä näytetään kaikki. Itse jännitin ekaa synnytystä enkä kiusannut itseäni etukäteen niillä videoilla. Kun et sä kuitenkaan alapäätäs katsele niin turha sellasia stressata.

hirvee paniikki kaikista asioista. Relax! Ei se synnyttäminen ole niin kamalaa, sitä et voi suunnitella etukäteen! Luota henkilökuntaan, kyllä ne ohjaa sut tilanteen läpi. t. kolme lasta synnyttänyt (kahdessa eri maassa)

juuri noita kaikkia lääketieteellisiä toimenpiteitä ja toisten armoilla olemista, en kipua enkä itseni tai vauvan kuolemaa. Minulle kauhistus oli että jos olisin joutunut sektioon. Mieluiten olisin synnyttänyt vanhaan malliin yksin jossain saunan lauteilla, koska siellä ei olisi ollut niitä pelkäämiäni asioita: lääkärit, hoitajat, piikit, sairaalamiljöö, imukupit, pihdit, tutkimuslaitteet jne.



Mutta kyllä se olo oli raskauden lopussa niin raskas ja veemäinen että olisin synnyttänyt sen ihan miten tahansa kunhan sen saa vaan ulos ja se olo loppuu.

Neljän äidin neuvot:



* Niin raskauden, synnytyksen kuin lapsenhoidonkin kanssa Sinulle tulee yksi jos toinenkin besserwisser kertomaan miten maailma makaa ja antamaan mustavalkoisia ohjeitaan. Kaikki äidit ja vauvat ovat yksilöitä, kaikki tilanteet omiaan. Ole siis avoin, ja yritä löytää vaihtoehtojen viidakosta Sinulle parhaiten sopivat. Vertaile ja pohdi, tee ratkaisusi itse.



* Moni saa synnytyksessä hyvän avun ilokaasusta. Niin minäkin. Monelle tulee siitä huono olo, mutta silloin yleensä on kyseessä tilanne, ettei sitä osata ottaa oikein. Aivan sillä sekunnilla kun supistus vasta alkaa, maski tiukasti naamalle ja syviä, pitkiä hengityksiä maskin sisässä: nenän kautta sisään ja leuka rentona aa-äänen saattelemana suun kautta ulos. Ja koko supistuksen ajan! (Vanhan kätilön ohje, toiminut huikean hyvin minulla.) Jos jossain vaiheessa ilokaasu ei enää riitä, niin epiduraali on erittäin hyvä monelle.



* Ponnistaessa tarvitaan voimaa, ja ihan totta vatsa- ja lantion lihasten liike muistuttaa kakkaamista. Voiman saat ponnistukseen siitä, että pidät suun kiinni ponnistuksen ajan etkä pidä ääntä silloin enää, vaikka mieli kuinka tekisi.



Nämä siis parhaat, jotka minulle on sanottu ja toimineet minun kohdallani.



Tsemppiä!

mitä mainitsit toimenpiteistä oli omatkin huolenaiheeni. Noh, siinä tilanteessa sitä menee jotenkin sellaiseen synnytyskuplaan, etten mä edes huomannut, missä vaiheessa ne tippaneulat ilmestyivät mun käteen ja imukuppiinkin vain suhtauduin, että pääasia, että lapsi saadaan ulos pian. Eli reipas potilas nosti päätään sit kun oli tosi kyseessä ja mielessä vain lapsen paras. Tilanne vei niin mukanaan, että unohdin kaiken muun.



Lisäksi hankin tietoa ihan hirveästi ja työstin kammoani. Kävin muun muassa sairaalassa aina, jos sain jonkun hyvän(=vähäpätöisen) syyn. Ennen synnytyksiä mua heikotti jo sairaalan haju, neuloista puhumattakaan, mutta se jatkuva ramppaaminen sairaalassa siedätti niin, että enää ei pyörrytä sairaalan ovista sisään astuminen.



Ja mikään ei mene kuten itse kuvittelee sen menevän, mutta kun tilanne on päällä sitä ei osaa edes ajatella niitä etukäteismielikuvia, sitä elää vain siinä hetkessä, supistuksesta supistukseen kunnes se tyyppi on sylissä. ( ja sit alkaakin oksettaa, kun huomaa sen tipan kädessään, mut sit pitää vain siirtää katse siihen vauvaan ja yrittää unohtaa neula. Jos siis sellainen on suhun satuttu tökkäämään. Aina ei tökätä.)

Vasta 7 rv, mutta pelko vie jo yöunet. Häilyn alatiesynnytyksen ja sektion välillä. Gynekologi sanoi heti kun mainitsin pelon, että sektio siinä tapauksessa. Mutta sitäkin pelkään.

Ja tiedän että on aikaista aloittaa nyt jo stressaa,inen.

Hyviä neuvoja kokeneilta kaivataa. Erityisesti vanhemmilta ensisynnyttäjiltä. Olen 38 v.

Itse suosittelisin aluksi että haet keskusteluapua tuohon pelkoon ja jos sekään ei auta niin sitten se sektio. Olet tosiaan vasta ihan alussa raskauden kanssa joten sulla on ainakin se 7kk aikaa päästä tuon pelon yli.

Omituista että heti ollaan varaamassa sektioaikaa kun mainitaan pelko. Mielestäni ensimäinen askel on puhua asiat läpi ja yrittää selvittää asia, etenkin sinun tilanteessasi kun viikkoja ei vielä ole paljoa.

Oma neuvoni siis on se, että hakeudut pelkopolille ja puhut asiasta sellaisen kanssa joka osaa auttaa. Av-palsta ei todellakaan ole oikea tukiryhmä, koska luultavimmin täältä saa enemmän huonoja vastauksia tyyliin "mikä siinä nyt sitten muka pelottaa" kuin vertaistukea empatiaa.

että älä raskauden tuossa vaiheessa vielä huoli! Mielesi kerkiää muuttua vielä moneen kertaan.



Synnytysneuvoni on, että älä suunnittele synnytystä liiaksi, vaan heittäydy mukaan vaan:)! Synnytyksessä ei onneksi ehdi paljon pelätä, kun kaikki etenee vaiheesta toiseen, ja sekä sinun että vauvasi vointia seurataan jatkuvasi. Suomessa kätilöt ovat maailman parhaita!

-Älä jännitä vielä synnytystä, loppuvaiheessa vaan toivot, että vauva jo syntyisi, lupaan sen :)



-Pelkopoli on oikeasti hyvä, ja hyödyllinen, ole yhteydessä sinne.



-Älä arkaile ottaa puudutuksia ja kivunlievitystä, minä synnytin vedessä toisen lapseni, ja voin suositella todella lämpimästi!



-Kävely ja raskausjooga kannattaa aloittaa, jos ei lääkäri niitä kiellä, niin sain vältettyä loppuvaiheen pahimmat liitoskivut ja selkäsäryn.





Naiset on suunniteltu synnyttämään, et ymmäräkään vielä, miten paljon kestät, ennen kuin olet raskauden ajan kypsynyt siihen. Oli se sitten sektio tai alatiesynnytys, niin kyllä sinäkin siitä selviät :)

Älä ajattele synnytystä etukäteen, tai... älä suunnittele sitä. Luonto hoitaa. Edessä on kokemus, jota et ole vielä käynyt läpi, et voi tietää - mutta synnytys on vanha juttu, kehosi tekee sen ihan itse.



Luota henkilökuntaan. Toivon, että saat topakan kätilön (kuten minulla, joka tuumasi vaan, että et sä mitään epiduralia tarvitse - ja oli oikeassa, mä olen kiitollinen hänelle yhä, että joku uskalsi sanoa sen). Mutta tuo esimerkki ei tarkoita sitä, etteikö kivunlievitykseen olisi oikeus!



Vaadi sitä, jos siltä tuntuu.



Liiku, älä vaan ekana jämähdä siihen vuoteeseen! Liikkuminen auttaa. Ja se sänkykin on ihan hyvä paikka, sit lopulta... Kuuntele itseäsi.



Se kipu voi olla hirveää, mutta se kuuluu asiaan.



Kaikkein paras 'lääke' synnytyspelkoa vastaan oli loppursakaus. Lopulta alkaa vaan odottaa että ihan mitä vaan, kun ei enää tätä raskautta...

Jostain sain aikoinaan käsiini ikivanhan suomalaisen synnytysoppaan ja siitä opettelin hengittämään kolmessa eri tasossa. Hengityksellä pärjää niin pitkälle, että kehon omat endorfiinit tulevat apuun. Luonto hoitaa ja varsinainen synnytys on lopulta kuin iso kakkahätä, kuten täälläkin on sanottu.