Lue keskustelun säännöt.
Minkä diagnoosin todennäköisimmin saa tällainen lapsi:
19.07.2012 |
Ikää kohta 10 v. Perusluonne rauhallinen ja hiljainen. Viihtyy itsekseen esim. lueskellen ja piirtäen. Toisaalta muiden kanssa leikkiessään on vilkas, puhelias ja iloinen.
Siirtymätilanteet olivat pienempänä todella vaikeita. Nyt pukeminen, lähteminen ym. sujuu, mutta esim. koulutehtävien tekeminen ja siivoaminen takkuavat. Lapsi ei saa aloitettua tehtävää eikä vietyä sitä loppuun ilman aikuisen tukea ja muistuttamista. Pienempänä (noin 2-5 v.) lapsi oli levottomampi: ei esim. malttanut istua päiväkodissa piirissä. Nyt hän kyllä malttaa istua, mutta ajatukset karkaavat.
Lapsella on vaikeuksia kuulomuistin kanssa. Kun häntä pyytää vaikkapa tekemään jotain, hän aidosti unohtaa asian ja on hetken päästä ihan pihalla. Tämän kanssa on ongelmia myös koulussa.
Usein varsinkin ryhmätilanteissa lapsi vaipuu aatoksiinsa ja unohtaa kuunnella ohjeita. Häntä saattaa kiinnostaa esim. ohiajavat autot niin paljon, että hän keskittyy katselemaan niitä eikä kuule yhtään, mitä opettaja puhuu.
Lapsi tiedostaa piirteensä itsekin ja kärsii siitä. Hän kokee olevansa huonompi ja hitaampi kuin muut. Välillä hän on tuntenut epätoivoa hankaluuksiensa takia. Hän on hyvin herkkä, kokee tunteita syvästi, mutta hänen on usein vaikea sanoittaa niitä. Myös pitkien ja monimutkaisten asioiden selittäminen on hänelle vaikeaa, varsinkin kiiretilanteissa. Toisaalta, jos hänellä on innostus päällä ja aikaa ilmaista itseään, hän tuottaa valtavan rikasta kieltä. Etenkin kirjallisista tuotoksistaan hän on saanut koulussakin erityiskiitosta. Muita lapsen lahjakkuuden alueita ovat taiteet ja liikunta. Lapsi on hyvä piirtämään, soittamaan, tanssimaan ja pärjää hyvin eri urheilulajeissa.
Olemme parhaillaan hakemassa lapselle diagnoosia ja sitä kautta tehostettuja tukitoimia. Itse arvelisimme (ja psykologi arvelee), että dg olisi tarkkaamattomuustyypin ADHD. Myös oppimisvaikeuksien ja masennuksen mahdollisuus on ollut esillä.
Kokemuksia?
Kommentit (22)
Itseohjaamisen häiriö varmaan ainakin hänellä todetaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ADD:han tuo. Eli adhd ilman h:ta (hyperaktiivisuutta). Ystävälläni samanlainen tyvär ADD diagnoosilla.
Herkkä, vaipuu ajatuksiinsa, ei urpo laumasielu joka jollottaa muiden mukana tarhassa niin kuin tädit haluaa? Antakaa nyt hyvät ihmiset lasten olla omanlaisiaan! Ei ne mitään pirun diagnoosia joka luonteenpiirteestä tarvitse! Lapsi tuntee itsensä huonoksi vain koska tarhantädit ahdistuvat jos eivät pysty tasapäistämään kaikkia kersoja!
... itsessäni ja 10v pojassani myös.
En tiedä, auttaako diagnoosi mitään (minulla ja ADD listalla on paljon yhtäläisyyksiä), vai onko parempi keskittää huomio tasapainoiseen ihmisenä elämiseen, mehän olemme kaikki erilaisia. Joudun kyllä pojan kanssa vääntämään itseäni enemmän rutiini-ihmiseksi kuin mitä haluaisin olla, sillä parhaiten arkitoimiin oppii säännönmukaisessa elämässä. Meistä on molemmista tullut huonoja lähtemään mihinkään, lataamme akkuja kotioloissa, onko se haitallista?
Minusta tuli tutkija, vaikka kuulomuistini on tosiaan olematon ja keskittymiskykykin on huono. Innostuessamme me molemmat jumitamme siihen mitä teemme, hyvin palavissamme, ei siis ihme että siirtymtilanteet rassaavat!
Kaverini haki pojalleen ADD diagnoosin ja lääkkeet, mutta lääkkeet väsyttävät ja diagnoosi leimaa. En itse halua sitä. Poikani on myös kärsinyt huonosta itsetunnosta, yritän kannustaa ja kehua niissä asioissa jotka ovat hänen vahvuuksiaan. (liikunta ei kuulu niihin)
itse tyttönä pääsin koulussa helpommalla, vaikka vilkas olinkin. Tappeluja ei syntynyt, osasin suunnata kiinnostukseni kouluasioihin ja piirrellä hiljakseen. Viihdyn haavemaailmassa (oen myös kalat horoskoopiltani ja kuulemma tyypillinen sellainen).
Parasta mitä voin pojalleni antaa on seurata mistä hän on oikeasti kiinnostnut ja tukea häntä siinä. Palaan kuitenkin vielä tasapainoon: myös niitä asioita, jotka eivät kuulu vahvuuksiimme, pitäisi jotenkin harjoittaa - liikunta ym. ovat pojille tärkeitä itsetunnon välineitä. Yritämme löytää sellaisia asioita, jotka meitä molempia jaksavat "liikuttaa" tarpeeksi, mutta kovaa se on!
kaikki hyväksyttäisiin aidosti sellaisina kuin he ovat. Miten monta kertaa olen halunnutkaan diagnosoida tämän yhteiskunnan, joka saa niin monella puhkeamaan erilaisia ongelmia. Valitettavasti kuitenkin meidän on täällä elettävä, ja joskus tietyt piirteemme voivat muodostua elämän kannalta ongelmallisiksi. Joskus voi olla parempi saada diagnoosi ja sitä kautta apua arkeen, kuin taistella erilaisuuden puolesta ja väsyä sen taakan alla.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
lapsen vahvuuksien tukemisen. Tietenkin olemme kannustaneet, ja tulemme kannustamaan häntä kaikin tavoin elämään rikasta elämää omana itsenään. :)
ap
mutta enpä tiedä tarvitsisiko diagnoosia ja apua. Ennenvanhaan yleensä tuollaiet oppivat itsekseen ajan kanssa säätelemään tarkkaavaisuuttaan ja pärjäsivät elämässä ihan riittävän hyvin.
Aika monethan tuollaisia ovat että jos ei ole motivoituneita niin ei oikein jaksa keskittyä, varsinkin lapsena. Minäkin olin, ja akateeminen koulutus on tullut hankittua ja elämässä ihan hyvin pärjättyä ihan ilman diagnooseja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
olen utelias, että millaista apua saa diagnoosilla, jota ei saisi ilman? OLen 10-vuotiaan pojan kanssa käynyt koulupsykologilla (jumittaminen ja keskittymättömyys), lasten psyk.saiaanhaoitajan luona (pelotilat, kauhukohtaukset), neurologilla (viikottaiset päänsäryt, yksi totaalinen poissaolokohtaus), allergialääkärillä (atooppinen ihottuma ja ruoka-aineallergiat jota lisäävät levottomuutta)... mutta että sitten alkaisin hakea f´diagnoosia vielä tuohon päälle, niin se ei tosiaan vastaa ihannemaailmaani, kun en tiedä mitä konkreettista hyötyä siitä olisi?
lapsi kuulostaa ihan tavalliselta. Aika harva tavallinen ihminen on hyvä ihan kaikessa. Jotkut uppoutuvat ajatuksiinsa, ajatus harhailee, ei muista mitä toinen äsken sanoi... Mitä mieltä opettaja on, onko vaiva oikeasti todella häiritsevä? Toki tuossa opeteltavaa riittää, mutta sinun lapsesi taas ei tarvitse ponnistella jonkin toisen asian kanssa. Esikoiseni on vähän samantyyppinen kuin lapsesi ja kun hän oli leikki-ikäinen, eikä toisten lasten seura kiinnostanut vähääkään, mietin jo jotain tutkimuksia. Mutta sitten eskarissa ja koulussa alaluokilla on ollut ymmärtäväiset, ihanan humaanit opettajat, joiden ohjauksessa lapsi on oppinut monia taitoja, mutta ennen kaikkea on keskitytty vahvuuksiin. Toisia lapsia ei tunnu haittaavan, että lapsi on vähän "outo" jossain asioissa, eli mitään koulukiusaamista ei ole ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vammainen kultakala?
Käyttikö isi hyväksi kun oli pieni entä miten nyt?
Anyway, ihan ol lapsi tuollainenkin kait, itselle en ottais mutta kai vanhempana tottuun oppii.
Meillä on kolme poroa ja yksi Belgian kani.
Mutta oikeasti, kuulostaa myös SI-ongelmilta tai siis sensorisen integraation häiriöiltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kääk! Mä en kestä enää näitä diagnooseja. Annetaan meidän lapsiemme olla ihan omia itsejänsä. Ei me kaikki olla täydellisiä. Se on fiksu poika. Se joka osaa korjata auton, ei välttämättä ole lukenut yhtään kirjaa elämässään. Kaikilla on omat alueensa.
Sitä paitsi täydellisyys on helvetin tylsää!!
Kääk! Mä en kestä enää näitä diagnooseja. Annetaan meidän lapsiemme olla ihan omia itsejänsä. Ei me kaikki olla täydellisiä. Se on fiksu poika. Se joka osaa korjata auton, ei välttämättä ole lukenut yhtään kirjaa elämässään.
Eli sinun mielestäsi ei kannata hakea apua tai kuntoutusta esimerkiksi oppimishäiriöihin, vaikka nykyään on todella hyviä tukimuotoja tarjolla?
Varmaan diagnoosit pelottavatkin monia, mutta ei niitä ole huvikseen keksitty. Jos lapsella on vaikeuksia noudattaa ohjeita tai keskittyä tehtävien suorittamiseen, niin totta helvetissä sitä kannattaa tukea näiden elämässä tuiki tarpeellisten taitojen opettelua!
Jos lapsi itse saisi päättää, niin veikkaan, että valitsisi kuntoutuksen ja mielekkään aikuisuuden mieluummin kuin diagnoosifoobisen vanhemman, joka "rakastaa lastaan ehdoitta".
Ei diagnoosia lapselle saa, jos asiantuntijoiden mielestä sille ei ole tarvetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on kaksi todella näpsäkkä horoskoopiltaan kala-merkkistä lasta. Muut lapset eivät ole kaloja, ja haaveilevat paljon enemmän...
Se ei tietääkseni vielä tosin ole sairaus.
tukitoimia oppimiseen
toki, mutta esimerkiksi täällä pääkaupunkiseudulla opettaja huomioi sen, että kaikki eivät opi hyvin kuuntelemalla ja toisille juuri se on paras oppimismuoto.
silti, miten paljon konkreettista apua enää lapsille on näinä aikoina tarjota, jos lääkkeitä ei lasketa?
silti, miten paljon konkreettista apua enää lapsille on näinä aikoina tarjota, jos lääkkeitä ei lasketa?
Aika paljon, jos vanhempia apu kiinnostaa. Sopeutumisvalmennuskursseja, erilaisia kuntoutuksia, tässä tapauksessa lähinnä toimintaterapiaa, vertaisryhmiä jne.
Ongelmat siirtymä- ym. tilanteissa tuppaavat iän myötä helpottamaan, mutta lapsen oman persoonan piirteet ovat usein pysyvämpiä. Mahdollisen "diagnoosin" todennäköisyys monenlaisisten piirteiden joukosta moninkertaistuu, kun aletaan luetella kaikkia mahdollisia piirteitä. Ei varmaan ADD lapsetkaan ole ihan samanlaisia keskenään... eikä horoskooppi ole kuin hauska "luokitteluleikki".
Diagnoosi helpottaa aina ainakin vanhempia, jotka saavat erilaisille irrallisille havainnoille jonkun yhteisen nimittäjän. Tukiryhmät on vähän niin ja näin: oma lapseni ei toisten ADDlasten seurasta mitään iloa saanut. Kaduttaa myös, että otin lastentarhassa saadun diagnoosin esille koulussa: opettajan silmissä lapseni on sen jälkeen "se erilainen", erityistapaus. Lapseni koki tämän hyvin ikävällä tavalla. Mutta, todennäköisestä ADD diagnoosista huolimatta, (josta olet psykologin kanssa puhunutkin) kuvauksessasi on kaikenlaista muutakin, joka kai on lapsen omaa persoonaa (tapa leikkiä, olla itsensä kanssa jne). Oletko varma, että haluat saattaa kaikki nuo piirteet sen diagnoosin sisään?
Itseohjaamisen häiriö varmaan ainakin hänellä todetaan.