Lue keskustelun säännöt.
Vieraantunut kavereista
21.05.2012 |
Olen ajautunut yksinäisyyteen. En pidä ihmisiin yhteyttä eivätkä he minuun. Eivät kai muistakaan.
Vakoilen tuttavia päivittäin facebookissa, luen blogeja. En vain saa sanottua heille mitään.
Huomaan, että elämässäni on toistunut kaava: alussa tutustun innokkaasti uusiin ihmisiin. Myöhemmin alkaa ärsyttää ja kaduttaa koko tutustuminen. Ahdistun, kun ihmiset alkavat omistushaluisiksi ja alkavat vaatia jotain. Esim. alkavat määräillä elämääni, arvostelevat ym. Olen tottunut, että ihmiset tulevat ja menevät elämässäni, on vain harvoja pitkiä ihmissuhteita.
Eli osan olen tietoisesti jättänyt vähemmälle huomiolle, mutta joihinkin voisin luoda yhteyttä uudelleen, ehkä vähän etäisemmän suhteen kuin ennen mutta ei tarvitsisi mykkäkoulussakaan olla. Sellaisen, että minunkin rajojani kunnioitettaisiin.
Olen pohtinut, onko tämä narsismia, mutta enhän silloin tiedostaisi omaa osuuttani.
Kommentit (22)
minulla on kyllä ystäviä, mutta en itse pidä heihin yhteyttä ja hekin aika harvakseltaan ottavat minuun yhteyttä (minkä ymmärrän, koska he joutuvat aina ottamaan aloitteen), joten läheisiä ystäviä ei oikeastaan ole (tosin tavatessamme voimme puhua mistä vaan, mutta tapaamma tosi harvoin). En oikeastaan ole yksinäinen, koska minulla on perhe, mutta ilman sitä olisin tosi yksin. Ja ihan omasta syystäni, kun en osaa pitää yhteyttä ystäviin.
Jotkut ystäväni ovat myös olleet sellaisia, jotka ovat käyttäneet hyväksi sitä, että en oikein osaa sanoa "ei", ja teen palveluksia, joita en oikeastaan edes tahtoisi tehdä. Sen olen tosin jo lopettanut, eikä minulla enää ole kavereita, joiden tuntisin käyttävän minua hyväkseen.
Satuin juuri lukemaan yhdesta kirjasta kuvauksen, joka sopi minuun todella hyvin. Se oli tosin kärjistetty kuvaus, mutta tunnistin silti itseni vähän liiankin hyvin. Kirja kertoi ns. aikuisista lapsista, lapsuuden vaikutukisesta parisuhteeseen, ja kirjoittaja kuvasi siinä "unohdetuksi lapseksi" nimeämänsä lapsuuden roolin. Kannattaa ehkä lukea, vaikka kirja kokonaisuudessan ei ihan niin vakuuttava ollut (oli siinä hyväkin juttuja, mutta ite en pitänyt esim. uskonnollisesta puolesta, mutta ne asiathan voi jättää lukematta). Mutta jos tunnistat itsessi myös "unohdetun lapsen", niin terapia saattaa olla tarpeen.
Irene Kristeri: Tule lähelle, mene pois
http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9522472158
"Aikuinen, joka omassa lapsuudessaan on jäänyt vaille vanhempiensa riittävää läsnäoloa, etsii parisuhteestaan hyväksyntää ja turvallisuutta. Rakkaus muuttuu tällöin helposti riippuvuudeksi."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jo lapsena vanhemmat sanoivat muille lapsille, että minä en ole tottunut olemaan muiden lasten kanssa, joten minusta tuli kai siksi yksinäinen 'friikki'. Oli minulla kouluaikaan muutamia ystäviä, mutta he sitten kukin vuorollaan vaan jotenkin 'liukuivat pois'. Ajattelin, että en ole tarpeeksi kiinnostava ja erikoinen että minuun haluttaisiin tutustua. Sama on toistunut aikuisiässä, tulee juteltua aikansa, mutta sitten aletaan vältellä. Minulla on elämässäni vain perhe, ystäviä ei ole. Olen vuosien haikailun jälkeen alkanut vihdoin uskoa, että minä nyt satun olemaan tällainen, outo kummajainen. Kuvittelin, että olen jotenkin tyhjä, mutta yritän nyt täyttää itseni perheellä, koska muuta ei tule olemaan, on mahdollista elää perheelle ja kodille ilman ulkopuolista elämää.
ei tunne itseään tärkeäksi, on oppinut elämään itsekseen ja on oikeastaan ihan tyytyväien siihen, elämäänsä omassa pikku-maailmassaan. Hän ei osaa sanoa, mitä tuntee eikä ilmaista omia tarpeitaan, tosin hän on manipuoloinnin mestari ja esim. parisuhteessa yleensä saa mitä tahtoo, vaikka ei osaakaan sanoa sitä, jos häneltä sitä kysyy - yleensä hän vastaa, ettei mitään, näin on ihan hyvä. Samoin jos häneltä häneltä kysyy, miltä tuntuu, hän ei osaa vastata. Tunteet on hänen sisällään isona, epämääräisenä möykkynä, jota hän ei kyllä itse huomaa, koska on niin tottunut siihen.
Tuon kirjan kirjoittajan mielestä juuri nämä "unohdetut lapset" tarvitsevat usein terapiaa, olisivat tarvinneet sitä jo lapsena. Ja sen vielä muistan, että mielisairaalat ovat täynnä unohdettuja lapsia.
Itse päätin mennä terpaiaan, en tosin ihan heti (näinkin on ihan hyvä ;-))...
vastauksista ja linkistä 18 :)
19, olen miettinyt pitääkö tähän vain sopeutua ja olla enää aloittamatta yhtään tuttavuutta, olla kaikille kylmä heti alussa. Aika kurjalta tuntuisi semmoinenkin elämä, mutta ehkä se on parempi kuin yhteyden saaminen mielistelemällä.
Lapset vievät paljon aikaa ja yhteisen ajan etsiminen voi olla vaikeaa.
Minulla ei ole ikinä ollut tälläisiä ystäviä, jotka vaan ottavat, vaativat auttamaan. Ehkä on yrittänyt olla, mutta olen lopettanut sellaiset ystävyydet heti.
Jos haluat uusia ystäviä suosittelen iltaopiskelua esim kansalaisopistossa. Jos 10 krt syksyssä istuu samassa luokassa muitten kanssa, voi jonkun kanssa ystävystyä. Muista kukaan ei tule kotoa hakemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En suinkaan ole kylmä. Esim. bussissa, junassa ja teatterissa ihan vieraat ihmiset saattavat alkaa jutustelemaan, mutta sitten kun tavataan useamman kerran ja jutellaan enemmän kiinnostus lopahtaa. Huippu on että törmäsin hiljattain erääseen, joka oli hyvä ystäväni, olimme kämppiksiä, kaveerattiin pariskuntina ja hän oli minun kaasoni n. 15 vuotta sitten. Kun menin hänen luokseet, että moi mitäs kuuluu niin hän että anteeksi mistä me mahdetaan tuntea toisemme. Sanoin miehelle, että olenko niin rupsahtanut ja rämettynyt ettei enää tunnista. Tai sitten olen niin mitäänsanomaton. Mies ehtotti tälle ex-ystävällä dementiaa tai alzheimeria.
Kun on vuosia lyönyt päätä seinään, mikä minussa on vialla, olen nyt päättänyt, että minulle ei vaan ole tarkoitettu sellaista sosiaalista elämää. pahinta että lapsista tulossa samanlaisia...
Ap tarkentaa vielä.
Ehkä tutustumisen alussa lähestyn ihmisiä jotenkin alentuvasti ja miellyttämisenhaluisesti (tämä on hyvin automaattinen reaktio ja siksi vaikea muuttaa, enkä osaa muuta tapaa). Ihmiset saavat alussa jotenki "otteen" minusta ja olettavat että voivat vuosikausia pompotella miten haluavat, mutta minä alan sisuuntua. Mutta en osaa riidellä ja katkaista aggressiivisesti välejä, vaan vetäydyn. Kärsin yksinäisyydestä, mutta valitsen mieluummin sen kuin alisteisen aseman suhteissa.
Ärsyttävä käyttäytymismalli, mutta mitä voin tehdä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kuulostaa. Oletko väsynyt, masentunut tai stressaantunut? Itse taidan olla vähän näitä kaikkia elämäntilanteen takia, enkä siksi edes jaksa tutustua ihmisiin kunnolla enkä pitää yhteyttä. Harmittaa, mutta onneksi sentään tietyt kaverit ovat pysyneet, mutta tosiaan vietän 90% ajasta vain perheen kesken...
En haluakaan ketään "liian lähelle", ahdistuisin helposti, toisaalta taas ystävä olisi ihana asia. Suojelen itseäni pettymyksiltä enkä uskalla olla ihmissuhteissa. Surkuhupaisaa kai.
Olen väsynyt ja ehkä masentunutkin. Jotenkin tämä eristäytyminen tulee sykleittäin: kun olen muuten pirteä niin kiinnostun muistakin, mutta kun mieliala laskee, en edes kehtaa sanoa mitään kenellekään. Jotenkin alan olettaa, ettei minusta pidetä tai että juttuni ovat typeriä :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo fb-vakoilukin kuulostaa tutulta :)
Kerroit tuosta alun käyttäytymismallistasi, onkohan taustalla sitä että et oikein tiedä kuka olet ja mitä haluat elämältä, itsetuntemus- ja itseluottamusasioita?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kerroit tuosta alun käyttäytymismallistasi, onkohan taustalla sitä että et oikein tiedä kuka olet ja mitä haluat elämältä, itsetuntemus- ja itseluottamusasioita?
En oikein tiedäkään. Kun ei ole vahvaa näkemystä mistään asiasta, ajaudun peesaamaan kaikkia. Yes-nainen. Mutta myöhemin nou nou kaikelle.
Voi ap, olisin niin voinut kirjoittaa tuon tekstisi. Tuo fb-vakoilukin kuulostaa tutulta :)
En olekaan täysin yksin :) Miten sinä selität tilannettasi? Haluaisitko muutosta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
nyt tuli tunne, että ehkä minuun ei halutakaan tutustua koska olen häilyväinen ja persoonaton, pitäisi olla jokin valmis paketti annettavaksi itsestäni :(
kirjoituksesi kuulosti älykkäältä ja ehkä siksi niin että tiedostan että elämässäni on tuo sama kuvio joissain ihmissuhteissa.
Ei niinkään ystävyyssuhteissa. Ystävyyssuhteet kouluaikana ja lukioaikana olivat ihan vastavuoroisia ja todella antoisia ja vieläkin ovat jos on aikaa niihin. Mutta minulla tuo kuvio on sukulaissuhteissa ja tämä koskee sekä miehen sukulaisia että omiani.
Tarkoitan että emme miehen kanssa kumpikaan osaa pyytää (tai vaatia)mitään, ei ainakaan samalla tavalla kuin sisaruksemme, ja tämän takia ajaudumme vain hyväksikäytetyiksi sukulaissuhteissa ja varsinkinmitä omaan perheeseen tulee . ja siitä taas johtuu että välejä ei tule pidettyä.
Minusta asia on niinkin että ihminen on aika tympeä ja itsekäs olio ja nämä asiat eivät ole mitenkään helppoja. se vastavuoroisuus ja niin pois päin.
Tarkoitan että emme miehen kanssa kumpikaan osaa pyytää (tai vaatia)mitään, ei ainakaan samalla tavalla kuin sisaruksemme, ja tämän takia ajaudumme vain hyväksikäytetyiksi sukulaissuhteissa ja varsinkinmitä omaan perheeseen tulee . ja siitä taas johtuu että välejä ei tule pidettyä.
Minusta asia on niinkin että ihminen on aika tympeä ja itsekäs olio ja nämä asiat eivät ole mitenkään helppoja. se vastavuoroisuus ja niin pois päin.
Tuntuu, että tämä kuvio pätee sukulaisiinkin. Tuli heti mieleen, että vanhempani eivät olleet kovin herkkiä lasten tarpeille ja totuin olemaan näkymätön. Vielä aikuisenakin minä olen hiljaa ja he puhuvat paljon, eivät ole lainkaan huomaavaisia. Samoin yksi tätini on käyttänyt minua nuoresta asti "terapeuttinaan", kaataa omat asiansa niskaani ja en saa suunvuoroa. Samaa tuntuu olevan kaverisuhteissa myös.
vielä viimeinen sana... En kuitenkaan märehdi katkerana sukulaissuhteitani, vaikka varmaan niistä tämä toimintamalli on opittu. olen ottanut etäisyyttä enkä halua syyttää heitä. En vain tiedä, miten oppisin olemaan toisin.
Eikös se ole osa aikuisuutta? Ei ne ystävyyssuhteet ole enää samanlaisia kuin silloin lapsena aikoinaan.. Ainakin näin minulla, en itseasiassa ehkä kaipaakkaan kauheasti ystävien seuraa kun minulla on perheeni, joka on kyllä minulle tärkeämpi!
Onhan se joskus tietysti kiva vaihtaa kuulumisia ystävän kanssa...
Tietty jos haluat asioihin muutosta, niin silloin pitäisi varmaan aika tietoisesti alkaa muuttamaan toimintatapojaan ja opetella vaalimaan ystävyyssuhteitaan.
Tuntemillani aikuisilla on pysyvämpiä suhteita. Tuntuu että minua pidetään jotenkin häiriintyneenä kun aluksi olen mukana ja sitten jättäydyn pois (tai pidettäisi jos joku mua ajattelisi :D) Eli aikuisuudessa on mielestäni luontevaa, että ajoittain pidetään vähemmän yhteyttä, mutta minä katkaisen välit lopullisemmin, on tunne että paluuta ei ole, että pitäisi jotenkin selittää miksi olen häipynyt.
Olen miettinyt "simpletonin" ;) kuvaamia nettisuhteita. Joitakin suhteita on syntynyt netin kautta. Yhden kanssa vaihdoimme paljon ajatuksia, mutta siinäkin tuli olo, että minä kuuntelen ja että minua jotenkin "käytetään". Ja tavallaan, kun lopetin siinä yes-naisena olemisen, ei se toinenkaan ole enää tarvinnut minua mihinkään.
Yhden harrastuksen kautta olen tutustunut yhteen naiseen, joka on muuttunut ahdistavaksi kyselemällä koko ajan mukaan HÄNEN JÄRJESTÄMILLEEN maksullisille kursseille, muka kuitenkin ystävänä "mennään sen jälkeen lounaalle", kyselee tekstarilla asioita joskus puolen yön aikaan jne. Tavallaan kiinnostaisi kurssi asiapohjalta, mutta ei mikään "ystävyys" enää.
En minä oikeastaan tiedä, mitä haluaisin. Kai pitäisi oppia lähestymään ihmisiä samalta tasolta eikä aina alistuen. Laittaa heti alussa rajat ja olla jämäkkä. Vaan miten olen?