Hölmöä, mutta tunnen huonommuutta!
Meillä on kaksi ihanaa lasta, haluaisin kolmannen. Mies ei. Yritän sopeutua ajatukseen, että kolmatta ei tule. Tämä on ihan hölmöä mutta jostain syystä tunnen jotain huonommuutta tms, kun "kaikilla" muilla on kolme lasta tai enemmän. Minulle kun lapset on parasta elämässä (niinhän ne on miehellekin ja muillekin vanhemmille lukumäärästä riippumatta, mutta tunnistaako kukaan tuota tunnetta?) Miten tästä tunteesta pääsisi yli ja muutenkin sopeutuisi siihen että lapsiluku jää kahteen? Toki olen kahdesta superonnellinen, älkää vaan muuta väittäkö. Mutta just siksi se kolmas olisi niin ihana, kun olen niin nauttinut äitiydestä.
Kommentit (3)
Haikeudeksi. Olisin halunnut kuudennen vielä. Vauvanikävä ei kai katoa koskaan kokonaan, ainakaan nyt kun vielä saattaisin tulla raskaaksikin. Täytyy vain tyytyä siihen, että lapsiluku jää tähän ja siirtää hoivatarve kavereiden lapsiin. Odotan kovasti myös sitä, että saisin olla joskus mummu.
Haikeus on kuitenkin mielestäni tässä tilanteessa normaali tunne. Se nyt vaan kuuluu asiaan. Se haikeus vaivaa, muttei ärsytä.
Mutta sitten se joku kateus tai huonommuus tai mikä ikinä onkaan, se ärsyttää. Ymmärrättekö sitä tunnetta? Se ei tunnu oikealta, koska olen elämässä saanut jo oikeastaan kaiken.
oikea sana. Kateuttakin tässä on... Ärsyttää itseä tämmöinen tunne!