Kokenut ope mietiskelee... Asiaa erityislapsista

jotka piilottelevat diagnoosien takana, sysäävät vastuuta kaikille muille paitsi itselleen, syyttävät lasta, koulua, sossun tätejä, yhteiskuntaa, ja milloin ketäkin. Tai puhuvat kovinkin fiksusti siitä, mitä kaikkea tekevät lapsensa hyväksi -ja lapsi tulee kouluun jo kolmatta viikkoa samoissa likaisissa vaatteissa, nälkäisenä ja väsyneenä. Näiden lasten ennuste on omasta mielestäni sydäntäraastavan huono.

on niitä opettajia, jotka jaksavat sanoa lapsen äidille, että turhaan paapot ja valvot ja huolehdit, ei tuosta mitään tule.

Kauniisti puhuttu, sanottu.

Odotan siitä kiitosta hamassa tulevaisuudessa.

Apuja on haettu. On saatukin.

Harmittaa se, että erityislapsen kohdalla saa jostain palveluista "tapella" saadakseen.

Rankkaa on, mutta kai se joskus helpottaa.

Apua on saatu kuten sanottu, mutta toivon, että niitä jatkossa tulisi paremmin. Ja helpommin.

äiti, jonka poika ei opi juuri mitään vaikka kuinka yritän.

on niitä opettajia, jotka jaksavat sanoa lapsen äidille, että turhaan paapot ja valvot ja huolehdit, ei tuosta mitään tule.[/i

Mutta kokemus tuo varmuutta. usko vaan , kyllä se lähtee sujumaan, kun vaan jaksaa raataa ja etsiä oikeaa apua. Erityislapsissakin on ihan uskomaton kehityspotentiaali, kun se vaan saadaan käyttöön. Toisaalta realismi on kaiken A ja O. Kaikilta ei voi vaatia suoriutumista normaalikoulussa tai yleisestä opetussuunnitelmasta, mutta erityiskoulusta tai yksilöllistetystä OPS:stakin voi ponnistaa hyvään elämään. Ei se ole mikään häpeä, vaan viisautta. Vanhemmat yleensä tietätävät kyllä, mihin oma lapsi pystyy, kun vaan malttavat kuunnella sydämensä ääntä, eivätkä ajattele, mitä kaikkea lapsen pitäisi olla.

äiti, jonka poika ei opi juuri mitään vaikka kuinka yritän.

Olet lämmin ihminen. Toivon sinulle kaikkea hyvää.

Olen ollut alalla jo pitkään ja opettanut paljon ja monenlaisia erityislapsia. Luokallani on ollut oppilaita ADHD-, Asperger-, dysfasiadiagnoosilla. On ollut vakavia vaikeuksia käytöksen, toiminnanohjaamisen, sosiaalisten taitojen, muistin LuKi-taitojen, mielenterveyden yms. kanssa. Yhden asian olen oppinut näiden vuosien aikana. Ne oppilaat, joiden vanhemmat kantavat vastuuta, hakevat apua lapselleen, jaksavat olla aikuisia ja huolehtia lapsensa tarpeista päivästä toiseen (vaikka se on varmasti raskasta) saavat loppujen lopuksi palkintonsa. Tällaiset erityislapset kehittyvät ja löytävät paikkansa maailmassa. Kiitos siis kaikille ihanille vanhemmille, jotka tekevät sen, mitä täytyy tehdä. Luottakaa lapsiinne ja omaan vanhemmuuteenne, vaikka välillä tuntuu siltä, että seinät kaatuvat päälle!

Mutta kokemus tuo varmuutta. usko vaan , kyllä se lähtee sujumaan, kun vaan jaksaa raataa ja etsiä oikeaa apua. Erityislapsissakin on ihan uskomaton kehityspotentiaali, kun se vaan saadaan käyttöön. Toisaalta realismi on kaiken A ja O. Kaikilta ei voi vaatia suoriutumista normaalikoulussa tai yleisestä opetussuunnitelmasta, mutta erityiskoulusta tai yksilöllistetystä OPS:stakin voi ponnistaa hyvään elämään. Ei se ole mikään häpeä, vaan viisautta. Vanhemmat yleensä tietätävät kyllä, mihin oma lapsi pystyy, kun vaan malttavat kuunnella sydämensä ääntä, eivätkä ajattele, mitä kaikkea lapsen pitäisi olla.

äiti, jonka poika ei opi juuri mitään vaikka kuinka yritän.

On paljon kiinni perheiden voimavaroista, miten erityiset lapset kehittyvät; he kehittyvät hitaammin ja joskus kehitys on hiirenaskeleita eteen ja taakse. Kaikki eivät edes voi kehittyä.



Perheen merkitys on valtavan suuri. Ne perheet, jotka uskovat ja jaksavat, voivat jo itsessään paremmin. Toivottomuuteen vaipuneet vanhemmat eivät enää edes yritä. Myös isovanhemmilla on tärkeä roolinsa - jko nykyhetkessä tai sitten vain sieltä erityislasten vanhempien omasta lapsuudesta ponnistaen.



Ne erityislasten vanhemmat, joilla ei omasta lapsuudestaan ole kunnon kuvaa toimivasta perheestä ja jotka eivät kuvaa muutakaan kautta (esim. opiskelu tai muu turvallisesti toimiva perhe lähellä) ole saaneet ovat heikoimmassa asemassa. Miten ihemeessä osata toimia opikein, jos oma kuva toivmivasta perheestä on vinoutunut?



Huono vanhemmuus ei aina ole vain nykylaste4n vanhempien vika, se voi olla lapsuuden perintöä monien sukupolvien ketjussa. Yleensä ottaen tämän yhteiskunnan tulisi arvostaa perhettä paljon nykyistä enemmän!

Kuulostat ihanalta opettajalta, ihan meidän as-pojan Johanna-opettajalta, josta olen joka päivä iloinen ja kiitollinen.



Minulle sanoi yksi as-lapsiin erikoistunut terapeutti sova-kurssilla tosi hyvin: "Olkaa tarkkoja sen suhteen, mitä lapsenne tulevaisuudesta unelmoitte. Jos pelkäätte ja rajoitatte ja ajattelette, ettei siitä koskaan mitään kumminkaan tule, tulette toimineeksi niin, että ennustus toteutuu. Jos siis unelmoitte liian pieniä, ette koskaan kannusta ja yllytä lastanne uusiin saavutuksiin ja kokeilemaan rohkeasti eri polkuja. Unelmoikaa siis rohkeasti ja isosti, ja saatte nähdä, että lapsenne kykenee yllättäviin asioihin."



Ja totta vie, on ollut aivan mahtavaa huomata, miten oikeassa luokassa ja hyvän opettajan avulla lapsemme on kukoistanut. Tietysti erityislapsissa on lapsia kaikenlaisia, mutta ainakin tälle assillemme koulu on ollut PÄTEMISEN paikka. Sosiaalisesti hän on edelleen hyvin kömpelö ja oman toiminnan ohjaus paljon nuoremman lapsen tasolla, mutta akateemisesti hän loistaa. Käy normaaliluokassa englannin ja matematiikan tunneilla ja kiskoo kokeista kymppejä. Ja se tekee erittäin hyvää lapselle, jota varmaan on vuosien mittaan aika lailla kiusattukin, ja joka joka tapauksessa kokee monet arjen tilanteet vaikeiksi ja stressaaviksi.



Kunpa vaan tosiaan jokaiselle erityisoppilaalle löytyisi ne omat hyvät hetkensä ja keinonsa olla Hyvä, ovat ne sitten mitä tahansa asioita - jollekin juuri sosiaaliset jutut ovat helppoja, toiselle urheilu, kolmannelle jokin muu.



-as-lapsen äiti-

äiti, jonka poika ei opi juuri mitään vaikka kuinka yritän.

tämä on se raskain kohta. kun tosiaan on niitä ihmisiä, joiden mielestä esim. toiminnanohjauksen ongelmat ovat huonon kasvatuksen tulosta, huono yleistieto "tynnyrissä kasvamisen" tulosta ja mikä ongelma minkäkin vanhemman tekemisen tai tekemättä jättämisen tulosta, on joskus oikeasti vaikea tietää, antaako vanhempana tarpeeksi tai liikaa tukea lapselleen. sitä kun olisi kiva joskus olla ihan vaan _äitiki_n eikä pelkkä _valmentaja_.

ap kuitenkin varmaan tarkoitti, että jotkut vanhemmat ovat sitä mieltä, että avun hakemisesta jotenkin leimaantuu eivätkä siksi sitä tee.