Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Suru siitä, että en ehdi saada omaa perhettä
06.08.2026 |
Olen jo 34-vuotias, ja ei vain meinaa löytyä miestä, joka olisi valmis sitoutumaan ja perustamaan perheen. Olen aina haaveillut saavani lapsia, mutta alkaa tuntua siltä, että en yksinkertaisesti vain kerkeä enää. Muita, jotka painiskelevat saman asian kanssa?
Kommentit (117)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sä voit antaa mulle sun kaikki ylimääräiset rahat niin mä tuun herättelemään ja stressaamaan sut seuraavat 18 vuotta; huutamaan ja valittamaan ja aukomaan päätä, vaatimaan kaiken maan ja taivaan väliltä ja viemään sun kaiken ajan elämän ilon.
Saat sekä aviomiehen että aikuisen kakaran samaan hintaan.
Mitä kummaa sinä tarkoitat? ----"aukomaan päätä, vaatimaan kaiken, viemään elämänilon...."? Kuka tuollaisen on kasvattanut? Tai siis jättänyt kasvattamatta?
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä onnellisempi olen siitä, että minulla ei ole lapsia. Olen seurannut vierestä (niin omassa elämässä kuin työssäni) mitä kaikkea vanhemmuus tuo mukanaan vielä jopa lapsen aikuistuttua ja tämä on se syy miksi olen kiitollinen siitä, että en ole vanhempi.
N55
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos lapsi tai lapset on sinulle tärkeitä, niin jos vielä olet sinkku kun 40 lähestyy, niin kannattaa toimia ja hankkia se lapsi yksin. Minä en ymmärtänyt tehdä sitä, ja jäin sitten paitsi vanhaksipiiaksi, myös lapsettomaksi. Onhan se näin 52-vuotiaana elämä vähän tyhjää kun ei ole ketään läheisiä, vanhempienkin jo kuoltua.
Juuri näin. Saat taas yhden lapsen elämän pilattua.
Mutta "minä haluan".
No eihän se mitään pilaamista ole, jos toivotun lapsen tekee yksin. Eikä se mainittu "mutta jos se on poika" ole myöskään mikään ongelma, useimmilla ihmisillä on elämässään miehiäkin vaikkei omaa puolisoa olisi, ja saa sitä miehen mallia sitten yhteiskunnasta muutenkin myöhemmin. Tuskinpa tällaisten harkitusti kypsällä iällä yksinhuoltajiksi ryhtyneiden lapset on sen todennäköisemmin niitä ongelmalapsia, kuin muidenkaan. Ja kun on vielä sekin, että vaikka olisi tehnyt lapsen parisuhteeseen/avioliittoon, niin sekin voi silti joskus päättyä.
Just niin. Nainen valittaa kun ei oo hyviä miehiä. Nainen tekee lapsen yksin. Lapsi sattuu olemaan poika. Nainen kasvattaa pojan miten osaa. Pojasta tulee, mitä tulee. Nainen jatkaa valittamista kun hyviä miehiä ei ole. Eikä nainen tajua edes omaa rooliaan koko sotkussa.
Ei pojan kasvattaminen yksin vaadi naiselta yhtään sen enempää kuin tytön kasvattaminenkaan. Minä jäin leskeksi aivan yllättäen kaksivuotiaan pojan äitinä. Nyt tuo on jo nuori, aikuinen mies: opinnot loppusuoralla, elämänarvot kohdillaan, reilu ja oikeudenmukainen. Omaa perhettä aloittelemassa. Yksinhuoltajuus vaatii tervettä järkeä huoltajalta, oli kyseessä sitten poika tai tyttö. Ja toki sitä aitoa äidinrakkautta.
Tasapainoisimmat ja tervepäisimmät miehet jotka olen tavannut, ovat olleet kaikki täysin ilman isää kasvaneita. Mukaan lukien oma mieheni.
Vierailija kirjoitti:
Ootko kokeillut Tinderiä vähän paljastavimilla kuvilla?
Sinne saa bannit genitaalikuvista, joten en tällaisia suosittele.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos perhe on ollut tärkeä tavoite, mikset ole aiemmin mennyt määrätietoisesti sitä kohti? Samaa sanoisin miehille, jotka nuorena haihattelee että kyllä sitä joskus voisi perheen perustaa. 30-vuotiaana jollei ole pakka kasassa, niin alkaa tulla stressi ja kiire, eikä se ole hyvä asia. 35-ikävuoden jälkeen naisen hedelmällisyys romahtaa ja miehenkään uimarit eivät ole enää priimaa tavaraa.
Miksi aina oletetaan ettei sitä kohti olla menty. 30+ ikäisen kuluneeseen 10 vuoteen voi olla mahtunut epäonnistuneita parisuhteita ja tapailusuhteita, ero pidemmästä parisuhteesta, työttömyyttä, terveyshuolia ja turhautumista kun Tinder ei tuota tulosta pitkän yrityksen jälkeen tai ettei kelpaa kunnon miehille jne.
Kiitos vastauksesta, tosin tämä ei varmaan ollut ap:n vastaus. No, se on sivuseikka. Ajattelen, että jos on yrittänyt nuoresta asti saada hyvää kumppania ja tähdännyt perhe-elämään, niin anteeksi vaan, 34-vuotiaana ei ole todellakaan paremmassa asemassa enää.
Mikä niissä aiemmissa suhteissa on mennyt pieleen? Onko jääty roikkumaan johonkin "jonka mieli vielä muuttuu"?
Itse olen ns. vapaan seuraelämän kannalla, mutta ystäväni halusi perheen ja lapsia. Hän päätti ettei mene sänkyyn eikä muuta yhteen ellei mies lupaa häitä ja lapsia. Ystävä sai haluamansa. Minä sain yhden lapsen päälle kolmekymppisenä, ja lapsen isä lähti kävelemään vuoden jälkeen. Tekisin saman virheen varmaan uudelleenkin, mutta toisaalta minä ajattelin aina, että elämä voi olla hyvää myös ilman lasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kristillisistä piireistä löytyy hyviä miehiä, jotka haluavat heti lapsia
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos perhe on ollut tärkeä tavoite, mikset ole aiemmin mennyt määrätietoisesti sitä kohti? Samaa sanoisin miehille, jotka nuorena haihattelee että kyllä sitä joskus voisi perheen perustaa. 30-vuotiaana jollei ole pakka kasassa, niin alkaa tulla stressi ja kiire, eikä se ole hyvä asia. 35-ikävuoden jälkeen naisen hedelmällisyys romahtaa ja miehenkään uimarit eivät ole enää priimaa tavaraa.
Miksi aina oletetaan ettei sitä kohti olla menty. 30+ ikäisen kuluneeseen 10 vuoteen voi olla mahtunut epäonnistuneita parisuhteita ja tapailusuhteita, ero pidemmästä parisuhteesta, työttömyyttä, terveyshuolia ja turhautumista kun Tinder ei tuota tulosta pitkän yrityksen jälkeen tai ettei kelpaa kunnon miehille jne.
Kiitos vastauksesta, tosin tämä ei varmaan ollut ap:n vastaus. No, se on sivuseikka. Ajattelen, että jos on yrittänyt nuoresta asti saada hyvää kumppania ja tähdännyt perhe-elämään, niin anteeksi vaan, 34-vuotiaana ei ole todellakaan paremmassa asemassa enää.
Mikä niissä aiemmissa suhteissa on mennyt pieleen? Onko jääty roikkumaan johonkin "jonka mieli vielä muuttuu"?
Itse olen ns. vapaan seuraelämän kannalla, mutta ystäväni halusi perheen ja lapsia. Hän päätti ettei mene sänkyyn eikä muuta yhteen ellei mies lupaa häitä ja lapsia. Ystävä sai haluamansa. Minä sain yhden lapsen päälle kolmekymppisenä, ja lapsen isä lähti kävelemään vuoden jälkeen. Tekisin saman virheen varmaan uudelleenkin, mutta toisaalta minä ajattelin aina, että elämä voi olla hyvää myös ilman lasta.
Miten joku nyt ei tätä pysty tajuamaan? En ole tuo, jolle vastasit enkä lapseton, vaan 47-vuotias kahden teinin äiti, mutta ei minun ainakaan ole vaikea kuvitella, miten tuollainen ap:n tapainen tilanne voisi päästä tapahtumaan. Kun parikymppisenä mennään opiskelemaan, ei lasten hankinta ole vielä ajankohtaista, mutta silti ihminen voi jopa tietää, haluavansa lapsia "joskus, myöhemmin". Kaikista omista ihastuksista ei tule molemminpuolista tunnetta ja suhdetta, kaikki nuorten suhteet eivät kestä, ja joskus käy niinkin, että jos vaikka vihdoin graduvuonna tapaa oikein sopivan ihmisen ja päätyy suhteeseen, kumpikin kertoo haluavansa lapsia myöhemmin, kunhan suhde ja elämä on vakiintunut - mutta sitten sen toisen mieli voikin muuttua muutaman vuoden kuluttua. Jos suhteessa on oltu aidosti tunteet mukana, ei siitä päästä yli parissa viikossa ja olla heti etsiskelemässä uutta ihmistä perheen perustamiseen, vaan tällaisen eron jälkeen voi mennä hyvin vuosi, kaksi tai kolmekin, ennen kuin huomaa oikeasti kiinnostuvansa kenestäkään. Sitten ollaankin jo kolmekymppisiä. Tässä vain yksi mahdollinen skenaario. On niitä muitakin.
Itse sain lapset nuorempana kuin suurin osa kavereistani, ja itsekin olin jo 30+ silloin. Suurin osa kavereistani sai lapsia vasta joskus 33-34+ ikäisenä, jotkut jopa nelikymppisinä. Osa näistä löysi kumppanin vasta 30+ ikäisenä. Mielenkiintoista sekin, että jopa nuorena naimisiin menneet kaverini saivat lapsia myöhemmin kuin minä, eli avioliitto ei edes aikaistanut lasten hankintaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No ei, mutta ei kannata myöskään odottaa vuosia.
Täällä maailmassa on suurin osa syntynytkin, ettei ole juuri yhtään mietitty onko lapselle sopiva aika vai ei.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos perhe on ollut tärkeä tavoite, mikset ole aiemmin mennyt määrätietoisesti sitä kohti? Samaa sanoisin miehille, jotka nuorena haihattelee että kyllä sitä joskus voisi perheen perustaa. 30-vuotiaana jollei ole pakka kasassa, niin alkaa tulla stressi ja kiire, eikä se ole hyvä asia. 35-ikävuoden jälkeen naisen hedelmällisyys romahtaa ja miehenkään uimarit eivät ole enää priimaa tavaraa.
Miksi aina oletetaan ettei sitä kohti olla menty. 30+ ikäisen kuluneeseen 10 vuoteen voi olla mahtunut epäonnistuneita parisuhteita ja tapailusuhteita, ero pidemmästä parisuhteesta, työttömyyttä, terveyshuolia ja turhautumista kun Tinder ei tuota tulosta pitkän yrityksen jälkeen tai ettei kelpaa kunnon miehille jne.
Kiitos vastauksesta, tosin tämä ei varmaan ollut ap:n vastaus. No, se on sivuseikka. Ajattelen, että jos on yrittänyt nuoresta asti saada hyvää kumppania ja tähdännyt perhe-elämään, niin anteeksi vaan, 34-vuotiaana ei ole todellakaan paremmassa asemassa enää.
Mikä niissä aiemmissa suhteissa on mennyt pieleen? Onko jääty roikkumaan johonkin "jonka mieli vielä muuttuu"?
Itse olen ns. vapaan seuraelämän kannalla, mutta ystäväni halusi perheen ja lapsia. Hän päätti ettei mene sänkyyn eikä muuta yhteen ellei mies lupaa häitä ja lapsia. Ystävä sai haluamansa. Minä sain yhden lapsen päälle kolmekymppisenä, ja lapsen isä lähti kävelemään vuoden jälkeen. Tekisin saman virheen varmaan uudelleenkin, mutta toisaalta minä ajattelin aina, että elämä voi olla hyvää myös ilman lasta.
Kuinka luotettavana voi pitää tällaista lupausta? Jos suhde ei etene seksiin, ennen kuin on "luvattu" häät ja lapsia, niin kuvitteleeko joku tosissaan, että tällainen lupaus on sitova? Pikemmin tuolla lailla löytää aika kyseenalaista seuraa, jos joku mies oikeasti lupailee tuosta vain häitä ja lapsia ilmeisesti melko tuoreessa suhteessa vain saadakseen seksiä. Kun nimenomaan ne fiksut miehet sanoisivat, että näin aikaisessa vaiheessa en pysty tällaisia lupaamaan, ja lisäksi fiksut ja hyvät miehet myöskin toteaisivat, että eivät halua naisen harrastavan seksiä vaihtokauppana, vaan aidosta halusta.
Mutta sinänsä suhteen edetessä ON toki fiksua keskustella lapsitoiveista, ja mikäli ne eivät osu yksiin, voi hyvinkin olla fiksua jättää yhteenmuutto väliin ja lopettaa koko suhdekin. Mutta edelleen: vaikka yhteen muuttaessa mies "lupailisi" häitä ja lapsia, niin ei tämä lupaus sido häntä ollenkaan. Mielen saa muuttaa, jos siltä tuntuu.
Minusta kuulostaa myös omituiselta, miten puhut virheestä - tarkoitatko siis, että lapsen hankinta oli virhe? Pelkästään miehen pysyminen rinnallako tekisi siitä jotain muuta kuin virheen? En oikein ymmärrä tällaista ajattelua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kristillisistä piireistä löytyy hyviä miehiä, jotka haluavat heti lapsia
Ehkä he haluaisivat myös kumppanin kuuluvan samaan lahkoon, johon itsekin kuuluvat.
Olen 42 vuotias, tahtomattani lapseton nainen. Tyhjän sylin suru sattuu välillä aivan sietämättömän paljon. Tämä on yksi pahimpia asioita mitä olen ikinä elämässäni kokenut.
En osaa antaa mitään viisaita neuvoja, ainoastaan myötäelämistä ja sympatiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos perhe on ollut tärkeä tavoite, mikset ole aiemmin mennyt määrätietoisesti sitä kohti? Samaa sanoisin miehille, jotka nuorena haihattelee että kyllä sitä joskus voisi perheen perustaa. 30-vuotiaana jollei ole pakka kasassa, niin alkaa tulla stressi ja kiire, eikä se ole hyvä asia. 35-ikävuoden jälkeen naisen hedelmällisyys romahtaa ja miehenkään uimarit eivät ole enää priimaa tavaraa.
Miksi aina oletetaan ettei sitä kohti olla menty. 30+ ikäisen kuluneeseen 10 vuoteen voi olla mahtunut epäonnistuneita parisuhteita ja tapailusuhteita, ero pidemmästä parisuhteesta, työttömyyttä, terveyshuolia ja turhautumista kun Tinder ei tuota tulosta pitkän yrityksen jälkeen tai ettei kelpaa kunnon miehille jne.
Kiitos vastauksesta, tosin tämä ei varmaan ollut ap:n vastaus. No, se on sivuseikka. Ajattelen, että jos on yrittänyt nuoresta asti saada hyvää kumppania ja tähdännyt perhe-elämään, niin anteeksi vaan, 34-vuotiaana ei ole todellakaan paremmassa asemassa enää.
Mikä niissä aiemmissa suhteissa on mennyt pieleen? Onko jääty roikkumaan johonkin "jonka mieli vielä muuttuu"?
Itse olen ns. vapaan seuraelämän kannalla, mutta ystäväni halusi perheen ja lapsia. Hän päätti ettei mene sänkyyn eikä muuta yhteen ellei mies lupaa häitä ja lapsia. Ystävä sai haluamansa. Minä sain yhden lapsen päälle kolmekymppisenä, ja lapsen isä lähti kävelemään vuoden jälkeen. Tekisin saman virheen varmaan uudelleenkin, mutta toisaalta minä ajattelin aina, että elämä voi olla hyvää myös ilman lasta.
Kuinka luotettavana voi pitää tällaista lupausta? Jos suhde ei etene seksiin, ennen kuin on "luvattu" häät ja lapsia, niin kuvitteleeko joku tosissaan, että tällainen lupaus on sitova? Pikemmin tuolla lailla löytää aika kyseenalaista seuraa, jos joku mies oikeasti lupailee tuosta vain häitä ja lapsia ilmeisesti melko tuoreessa suhteessa vain saadakseen seksiä. Kun nimenomaan ne fiksut miehet sanoisivat, että näin aikaisessa vaiheessa en pysty tällaisia lupaamaan, ja lisäksi fiksut ja hyvät miehet myöskin toteaisivat, että eivät halua naisen harrastavan seksiä vaihtokauppana, vaan aidosta halusta.
Mutta sinänsä suhteen edetessä ON toki fiksua keskustella lapsitoiveista, ja mikäli ne eivät osu yksiin, voi hyvinkin olla fiksua jättää yhteenmuutto väliin ja lopettaa koko suhdekin. Mutta edelleen: vaikka yhteen muuttaessa mies "lupailisi" häitä ja lapsia, niin ei tämä lupaus sido häntä ollenkaan. Mielen saa muuttaa, jos siltä tuntuu.
Minusta kuulostaa myös omituiselta, miten puhut virheestä - tarkoitatko siis, että lapsen hankinta oli virhe? Pelkästään miehen pysyminen rinnallako tekisi siitä jotain muuta kuin virheen? En oikein ymmärrä tällaista ajattelua.
Virheellä tarkoitan sitä, että olisin miettinyt nuorena parinvalintaa vakavammin. Lapsi ei ole virhe vaan se etten osannut valita miestä, joka pysyisi edes sen lapsen elämässä vaikkei minun rinnallani haluaisikaan kulkea.
Entä jos kokeilisit itse tehdä aloitteita miehille sen sijaan että odotat prinssiä luoksesi saapuvan? Joku ujohko ja epävarma mies saattaisi olla ikionnellinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos perhe on ollut tärkeä tavoite, mikset ole aiemmin mennyt määrätietoisesti sitä kohti? Samaa sanoisin miehille, jotka nuorena haihattelee että kyllä sitä joskus voisi perheen perustaa. 30-vuotiaana jollei ole pakka kasassa, niin alkaa tulla stressi ja kiire, eikä se ole hyvä asia. 35-ikävuoden jälkeen naisen hedelmällisyys romahtaa ja miehenkään uimarit eivät ole enää priimaa tavaraa.
Miksi aina oletetaan ettei sitä kohti olla menty. 30+ ikäisen kuluneeseen 10 vuoteen voi olla mahtunut epäonnistuneita parisuhteita ja tapailusuhteita, ero pidemmästä parisuhteesta, työttömyyttä, terveyshuolia ja turhautumista kun Tinder ei tuota tulosta pitkän yrityksen jälkeen tai ettei kelpaa kunnon miehille jne.
Kiitos vastauksesta, tosin tämä ei varmaan ollut ap:n vastaus. No, se on sivuseikka. Ajattelen, että jos on yrittänyt nuoresta asti saada hyvää kumppania ja tähdännyt perhe-elämään, niin anteeksi vaan, 34-vuotiaana ei ole todellakaan paremmassa asemassa enää.
Mikä niissä aiemmissa suhteissa on mennyt pieleen? Onko jääty roikkumaan johonkin "jonka mieli vielä muuttuu"?
Itse olen ns. vapaan seuraelämän kannalla, mutta ystäväni halusi perheen ja lapsia. Hän päätti ettei mene sänkyyn eikä muuta yhteen ellei mies lupaa häitä ja lapsia. Ystävä sai haluamansa. Minä sain yhden lapsen päälle kolmekymppisenä, ja lapsen isä lähti kävelemään vuoden jälkeen. Tekisin saman virheen varmaan uudelleenkin, mutta toisaalta minä ajattelin aina, että elämä voi olla hyvää myös ilman lasta.
Minä ihmettelin myös tuota vielä pari vuotta sitten. Olinhan tehnyt kaiken "oikein": päälle parikymppisenä opiskelujen alettua löytynyt hyvä parisuhde, jossa molemmilla oli hyvä olla. Keskuteltiin lapsiasiat heti alussa, samoin se että molemmat haluaa naimisiin. Mies oli muuten lapsirakkaampi kuin minä, itki kun piti veljensä lasta ensimmäistä kertaa sylissä ja kuiskutti autossa korvaani että "mäkin haluan joskus tuollaisen sun kanssa" kun lähdettiin heidän luontaan tuolloin. Muutettiin yhteen vuoden seurustelun jälkeen, tulin hyvin toimeen miehen suvun ja kavereiden kanssa. Kertyi yhteistä omaisuutta, yhteiset lemmikit, tuettiin toisiamme kaikessa. Elämä marssi eteenpäin, ja saavutettiin niitä hankalia asioita: elämänmuutos terveellisemmäksi, valmistumisia, alanvaihto, muutto isompaan kämppään, töitä, matkustelua, uusia harrastuksia... Kaikkea. Mies ei ollut perässävedettävä, päinvastoin, kun tämä päätti että hänhän lähtee aamulla lenkille, niin tämä olisi lähtenyt vaikka tulessa ja jalat murtuneina. Teki aina täysin sen mitä sanoikin.
Sitten kolmenkympin rajapyykin ollessa ovella mies veti liinat kiinni. Ei hän haluakaan lapsia. Siis... Tämähän on vitsi? Onhan? Olin aivan puulla päähän lyöty.
Nyt erosta on jo hetki ja alkujärkytys on ohi. Teinkö virheen köyhänä 23-vuotiaana, kun en painostanut meitä työttöminä opiskelijoina hommaamaan lapsia heti paikalla uunituoreeseen suhteeseen? Teinkö virheen 25-vuotiaana gradun kanssa kamppailevana pskaa osa-aikatyötä yövuoroissa tekevänä ja umpipoikki olevana, kun en vaan jättänyt ehkäisyä pois? Teinkö virheen 27-vuotiaana, kun en vaatinut meitä hankkimaan lapsia heti paikalla, kun olin työtön, pennitön vastavalmistunut, mies haikaili alanvaihtoa ja tulevaisuus oli viemässä meitä ihan mihin tahansa päin tätä maata? Minähän olisin ollut sellainen sekoileva vauvakuumeilija, joka haluaa väkisin lapset huonoon elämäntilanteeseen. Eihän järkevät aikuiset tee sellaista.
Elämä on arvaamatonta.
Alue: Aihe vapaa
Ei pojan kasvattaminen yksin vaadi naiselta yhtään sen enempää kuin tytön kasvattaminenkaan. Minä jäin leskeksi aivan yllättäen kaksivuotiaan pojan äitinä. Nyt tuo on jo nuori, aikuinen mies: opinnot loppusuoralla, elämänarvot kohdillaan, reilu ja oikeudenmukainen. Omaa perhettä aloittelemassa. Yksinhuoltajuus vaatii tervettä järkeä huoltajalta, oli kyseessä sitten poika tai tyttö. Ja toki sitä aitoa äidinrakkautta.