Lue keskustelun säännöt.
Miten tragedian jälkeen pystyy jatkamaan elämää?
24.06.2026 |
Meidän perhettä kohtasi tragedia alkukesällä muutama viikko sitten kun lasteni isä kuoli äkillisesti. Tuntuu että en tiedä mitään, pelkkä oleminen on vaikeaa. Ollaan saatu apua, mutta silti mikään ei tunnu miltään, ollaan lähinnä kotona. Kaikki lähipiirissä ovat olleet shokissa ja järkyttyneitä. Voiko elämä enää koskaan olla normaalia, miten te vastaavan kokeneet olette selvinneet?
Kommentit (5)
Elämähän jatkuu niillä joilla se jatkuu (kuolleilla se ei jatku). Ei entisellään vaan menetyksen vaikuttamana, koska menetys on pysyvä.
Epänormaalista tulee uusi normaali, ja se sinunkin on pakko hyväksyä. Surusta et pääse eroon, joten antaudu sille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suru ja järkytys tulee aaltoina. Voi olla että olette nyt siirtymässä shokkivaiheesta ensimmäiseen surun vaiheeseen. Minua helpotti ihan vähän kun luin surun vaiheista. Mutta sen emotionaalisen kivun läpi on mentävä, ja se kestää kauan.
Sen jälkeen elämä näyttää toiselta.
Elämä jatkuu, jos niin päätät. Kipu ja kaipuu muuttaa aikanaan muotoaan, eivät itsellä ole koskaan täysin kadonneet.
Ainoa neuvoni jo (syövän takia) vanhempani ja puolisoni hautaan saattaneena: elä. Elä niin täyttä elämää kuin pystyt. Tänään, huomenna ja joka päivä. Helppoa? Ei. Mutta itselle ollut sen arvoista.
Tuuleta aivoja pakollisten asioiden välissä, niin paljon kun vaan voit. Lähtekää ulos, metsään tai rannalle tai ihan vaan pihalle jos ei alkuun muuta jaksa. Jos saat hetken omaa aikaa, niin lähde luontoon. Istu ja tuijota vaan, anna tunteiden tulla ja mennä taas.
Reissaa jos on energiaa ja varaa. Pyydä niin paljon apua kuin vain ikinä saat! Palkkaa apua, jos on varaa.
Elämä on lyhyt ja hauras, naura vaikka kyynelten läpi ja halaa rakkaitasi.
Tuhannesti jaksamista ja voimia ja rohkeutta sinulle. Ajatukset kanssasi.
Ei varmaan ole olemassa mitään oikeaa tai väärää tapaa, kukaan ulkopuolinen ei myöskään voi sanoa mitä saat tai et saa tehdä. Tee niitä asioita mitkä saa olon tuntumaan paremmalta välittämättä toisten ihmisten mielipiteistä. Läheisten tuki voi olla tärkeää, ammattiapua on myös tarvittaessa saatavilla ja sinne voi hakeutua vaikka oman terveysaseman kautta. On olemassa myös kaikenlaisia auttavia puhelimia, sururyhmiä ja vertaistukea, kannattaa etsiä oman paikkakunnan mukaan.
Olen menettänyt kolme perheenjäsentäni Kaakkois-Aasian tsunamissa kun olin lapsi. Minulle ainakin oli tärkeää tehdä ihan tavallisia asioita, nähdä kavereita, käydä harrastuksissa ja tuntui tärkeältä aloittaa koulu taas tammikuussa samaan aikaan kuin toisetkin. Puhuminen tuntui tärkeältä ja omaa oloa helpottavalta, joten puhuttiin tapahtuneesta siskoni kanssa, kuten myös muiden läheisten ja kavereiden.
Ainakin ekoina päivinä ajatukset tietty meni aina uudestaan siihen tapahtuneeseen, tavalla tai toisella. Mutta samalla arki jatkui ihan tavallisena, joululomalla käytiin sukulaisten luona, juhlittiin uuttavuotta ja kävin kaverin perheen kanssa vaateostoksilla kaupungilla. Tavallaan se oli vähän ristiriitainen tunne, että maailma ei lopukaan vaan elämä menee kaikesta huolimatta eteenpäin, ja käyn luistelemassa, teen kotitöitä ja vietän aikaa kavereiden kanssa samaan aikaan, kun omatkin läheiset on varmasti kuolleet vaikka olivatkin kadonneita.
Eihän se ole enää samanlaista.
Elämä jatkuu erilaisena.
Ottaa aikansa.