Lue keskustelun säännöt.
Tässä hyvä esimerkki ihmisestä, jota ei ole aivopesty hakeutumaan kriisissä psykiatrian rattaistoon "apua" hakemaan
06.05.2026 |
HS Ylitorniolla | 96-vuotias Toivo Makslahti pyöräilee suruaan siedettäväksi
https://www.hs.fi/alueet/art-2000011905449.html
"Ontto olo häipyy pois
Kun Kaarina-vaimo kuoli, Toivo Makslahti jäi yksin. Nyt 96-vuotiaan arki rakentuu pyöräilyn varaan: kilometrejä kertyy tuhansia vuodessa."
Nuoremmat ihmiset on täysin aivopesty siihen että elämän kriiseissä täytyy turvautua psykiatriaan, diagnooseihin ja lääkkeisiin. Teini-ikäisille kun lätkitään sitten diagnooseja, niistä tulee koko identiteetin perusta. Lääkkeillä varmistetaan ettei sillä turralla pääkopalla päästä yli mistään. Mt-diagnoosit vaikeuttavat avun saamista somaattisiin sairauksiin koko loppuelämän ja esim. eväävät mahdollisuuden sairausvakuutuksiin.
Toivoa ei ole aivopesty mihinkään tuollaiseen, joten hän löysi luonnostaan keinon pärjätä vaikeassa tilanteessa vaikeiden tunteiden kanssa. Eipä ole välttämättä edes lukenut liikunnan tutkituista vaikutuksista mielen hyvinvointiin. Kunhan oli lähdettävä liikkeelle, ei siinä sen kummempaa ja nyt Toivo pärjäilee hyvin. Toisin kuin sadat tuhannet muut tunnevatvomiseen opetetut mielialalääkkeiden syöjät Suomessa. Älkääkä käsittäkö väärin, en todellakaan syytä ihmisiä, syytän yhteiskunnan psykiatristumista ja lääketehtaita. Hyvin harva kykenee nuorena kyseenalaistamaan yhteiskunnan normit.
Kommentit (4)
Mietin ihan samaa kun luin (koko) tuon jutun. Siis ihmiset suorastaan uhriutetaan nykyään kun tulee joku elämänkriisi, että ethän sinä mitenkään pärjää yksin vaan psyk. apua tarvitset 🤦
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mietin ihan samaa kun luin (koko) tuon jutun. Siis ihmiset suorastaan uhriutetaan nykyään kun tulee joku elämänkriisi, että ethän sinä mitenkään pärjää yksin vaan psyk. apua tarvitset 🤦
Ja sitten haukutaan nuoria heikoiksi, lumihiutaleiksi, ties miksi. Ei se mielestäni ole heidän vikansa että estetään ihmistä itseään löytämästä ratkaisuja. Ja tottakai psykiatrista apuakin tarvitaan joskus. Nykymeininki vaan on aivan överiä ja tällä menolla menetetään, tai on jo menetetty valtavan paljon hienoa potentiaalia. -ap
Kaikenlaiset tunteet kuuluvat elämään, eikä jokaista negatiiviseksi luokiteltua tunnetta tarvitse purkaa terapiassa tai lääkityksellä. On ihan normaalia kokea itsensä toisinaan masentuneeksi, ahdistuneeksi tai pelokkaaksi.
Pulmana tässä keskustelussa on sanaston samankaltaisuus. Se, että joku asia tuntuu masentavalta, ahdistavalta tai pelottavalta on normaalia, mutta eri asia kuin kliininen masennus, ahdistuneisuushäiriö tai fobia. Ne ovat sairauksia, jotka yleensä tarvitsevat hoitoa. Elämäntavat toki vaikuttavat niihinkin, muttei polkupyöräilyllä tai ystävien tapaamisella parane kliinisestä masennuksesta. Positiivinen asenne elämään ei paranna ahdistuneisuushäiriötä eikä "reippaasti" ihmisten joukkoon meneminen hävitä sosiaalista fobiaa.
Nämä kaksi asiaa menevät usein keskusteluissa iloisesti sekaisin. Toinen puhuu "masennuksesta" tarkoittaen työpaikan menettämistä ja toinen puhuu "masennuksesta" tarkoittaen vakavahkoa aivotoiminnan häiriötilaa. Ensimmäinen kertoo miten selvisi masennuksesta reippailulla ja ihmettelee miksi toinen masentunut syö lääkkeitä, vaikka todellisuudessa on kyse kahdessa eri asiasta.
Haista