Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miltä tuntuu sairastua jo nuorena/keski-ikäisenä?
09.04.2026 |
Entä tilanne, jossa parantumista ei ole enää tiedossa, vaan loppuelämä menee sairastaen?
Kommentit (18)
Vierailija kirjoitti:
Toivoo kuolemaa.
Tätä(kin) - kärsimystä ja etenkin kipua on vaikea kestää. Minä olen aina ajatellut, etten elä/halua elää vanhaksi, joten kuolema itsessään ei harmita tai pelota. Elämä sen sijaan on sairausvuosina muuttanut muotoaan; se on nykyisin lähinnä tarkkailua, ei aktiivista osallisuutta. Jollakin perverssillä tavalla pidän tästä, joku vahvasti elämänhaluisempi tapaus luultavasti sekoaisi - niin rajoittunutta ja hiljaista tämä on. Asioiden ja ihmisten merkitysten menettäminen on aika karua, mutta siihenkin tottuu. Lopulta on jäljellä tyhjyyys. Siihen kannattaa totutella; äkkiseltään se tuntuu hirvittävältä, ihmisyydelle vieraalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Toivoo kuolemaa.
No ei todellakaan.
Mulla on ennen kolmeakymppiä lopuksi iäkseen sairastunut sisko ja samaan tautiin jo lapsena sairastunut poika, eikä kumpikaan toivo kuolemaa. Kipuja on molemmilla, ja tietenkin sairaus vaikuttaa elämään, ammatinvalintaan ja harrastuksiin. Mutta molemmat elävät hyvää ja tyydyttävää elämää sairautensa kanssa. Molemmilla on kunnianhimoa ja ammatillista menestystä. Molemmilla on parisuhde ja perhe.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivoo kuolemaa.
No ei todellakaan.
Mulla on ennen kolmeakymppiä lopuksi iäkseen sairastunut sisko ja samaan tautiin jo lapsena sairastunut poika, eikä kumpikaan toivo kuolemaa. Kipuja on molemmilla, ja tietenkin sairaus vaikuttaa elämään, ammatinvalintaan ja harrastuksiin. Mutta molemmat elävät hyvää ja tyydyttävää elämää sairautensa kanssa. Molemmilla on kunnianhimoa ja ammatillista menestystä. Molemmilla on parisuhde ja perhe.
No kyllä todellakin, vaikkei juuri sun läheistesi kohdalla. Kaikilla ei ole elämä elämisen arvoinen kuten heillä.
Minäkin ajattelen että tuossa sairaus ei rajoita arkea vielä totaalisesti/etene.
Epäreilulta. Itselläni meni ensin alaraaja ja sen jälkeen tasapaino. Työeläkeyhtiön mukaan mulla on työkykyä jäljellä, joten sinnittelen työttömänä työnhakijana. Varmaan vaikea arvata palkkaako mua kukaan...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Harmittaahan se, kun osin omilla toimilla olisi voinut vaikuttaa. Jos olisi tiennyt. Mutta mistäpä sitä nuorena tiesi. Kyse ei ole päihteistä tai tupakasta.
Vierailija kirjoitti:
Toivoo kuolemaa.
Ei todellakaan. Toivoin paranevani, kuten kävikin. Ja suunnittelin itsemurhaa, ellen paranisi.
Tällä hetkellä toivon eutanasian mahdollisuutta. En juuri nyt itselleni, mutta kaikille heille, joilla menee huonommin. Ja aikanaan sitten myös itselleni....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivoo kuolemaa.
Tätä(kin) - kärsimystä ja etenkin kipua on vaikea kestää. Minä olen aina ajatellut, etten elä/halua elää vanhaksi, joten kuolema itsessään ei harmita tai pelota. Elämä sen sijaan on sairausvuosina muuttanut muotoaan; se on nykyisin lähinnä tarkkailua, ei aktiivista osallisuutta. Jollakin perverssillä tavalla pidän tästä, joku vahvasti elämänhaluisempi tapaus luultavasti sekoaisi - niin rajoittunutta ja hiljaista tämä on. Asioiden ja ihmisten merkitysten menettäminen on aika karua, mutta siihenkin tottuu. Lopulta on jäljellä tyhjyyys. Siihen kannattaa totutella; äkkiseltään se tuntuu hirvittävältä, ihmisyydelle vieraalta.
Kuoletko sä?
Alkaa tehdä käytännönjärjestelyjä, että lapsi pärjäisi mahdollisimman hyvin, jos kuolen.
T. Parantumaton syöpä, keski-ikäinen yh
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivoo kuolemaa.
No ei todellakaan.
Mulla on ennen kolmeakymppiä lopuksi iäkseen sairastunut sisko ja samaan tautiin jo lapsena sairastunut poika, eikä kumpikaan toivo kuolemaa. Kipuja on molemmilla, ja tietenkin sairaus vaikuttaa elämään, ammatinvalintaan ja harrastuksiin. Mutta molemmat elävät hyvää ja tyydyttävää elämää sairautensa kanssa. Molemmilla on kunnianhimoa ja ammatillista menestystä. Molemmilla on parisuhde ja perhe.
En itsekään toivo kuolemaa, mutta ei haittaa, vaikka päiviä ei riittäisi edes 70-vuotiaaksi. Perheen tuen merkitys on tullut selväksi, ja itse jo lapsena sairastuneena olen jälkikäteen huomannut suojelleeni tunnetaidottomia vanhempia mielipahalta, mikä taas aiheutti huteran itsetunnon kehittymisen ja aika epätasapainoisen alkutaipaleen. Toisaalta on ollut mukavaa nyt nelikymppisenä löytää rauha ja katsoa sitä pikkuista / teiniä / nuorta aikuista vähän lempeämmin. Ajat oli erilaiset, eikä erityisesti lasten fyysisillä sairauksilla ja kivulla ajateltu olevan yhteyttä henkiseen hyvinvointiin.
Itsetuntemus on "pakotetusti rauhallisen" elämän myötä kasvanut, ja olen valtavan kiitollinen siitä, etten ole esimerkiksi yrittänyt parannella itseäni alkoholilla, ja samalla pystyn ymmärtämään miten helppoa olisi antaa periksi. En kuulu siihen joukkoon, joka katsoo sairauden "antaneen paljon", vaan annoin aikanaan itselleni luvan olla (tarvittaessa) reilusti kateellinen terveille noin 5 minuuttia päivässä toivomatta heille kuitenkaan pahaa. On ollut myös vapauttavaa ymmärtää, ettei terveet ihmiset voi täysin ymmärtää tilannettani, ja se on ok.
Nyt vanhemmiten asetelma tuntuu välillä nurinkuriselta, että on jo lapsena sairastunut ja masentunut, mistä lähtien kaikki on ollut loivaa ylämäkeä. Keski-ikäiset kaverit sen sijaan alkavat törmätä elämän realiteetteihin ja haikailevat nuoruuden päiviä, ja yhtäkkiä meillä onkin yhteinen sävel myös tämän asian tiimoilta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivoo kuolemaa.
No ei todellakaan.
Mulla on ennen kolmeakymppiä lopuksi iäkseen sairastunut sisko ja samaan tautiin jo lapsena sairastunut poika, eikä kumpikaan toivo kuolemaa. Kipuja on molemmilla, ja tietenkin sairaus vaikuttaa elämään, ammatinvalintaan ja harrastuksiin. Mutta molemmat elävät hyvää ja tyydyttävää elämää sairautensa kanssa. Molemmilla on kunnianhimoa ja ammatillista menestystä. Molemmilla on parisuhde ja perhe.En itsekään toivo kuolemaa, mutta ei haittaa, vaikka päiviä ei riittäisi edes 70-vuotiaaksi. Perheen tuen merkitys on tullut selväksi, ja itse jo lapsena sairastuneena olen jälkikäteen huomannut suojelleeni tunnetaidottomia vanhempia mielipahalta, mikä taas aiheutti huteran itsetunnon kehittymisen ja aika epätasapainoisen alkutaipaleen. Toisaalta on ollut mukavaa nyt nelikymppisenä löytää rauha ja katsoa sitä pikkuista / teiniä / nuorta aikuista vähän lempeämmin. Ajat oli erilaiset, eikä erityisesti lasten fyysisillä sairauksilla ja kivulla ajateltu olevan yhteyttä henkiseen hyvinvointiin.
Itsetuntemus on "pakotetusti rauhallisen" elämän myötä kasvanut, ja olen valtavan kiitollinen siitä, etten ole esimerkiksi yrittänyt parannella itseäni alkoholilla, ja samalla pystyn ymmärtämään miten helppoa olisi antaa periksi. En kuulu siihen joukkoon, joka katsoo sairauden "antaneen paljon", vaan annoin aikanaan itselleni luvan olla (tarvittaessa) reilusti kateellinen terveille noin 5 minuuttia päivässä toivomatta heille kuitenkaan pahaa. On ollut myös vapauttavaa ymmärtää, ettei terveet ihmiset voi täysin ymmärtää tilannettani, ja se on ok.
Nyt vanhemmiten asetelma tuntuu välillä nurinkuriselta, että on jo lapsena sairastunut ja masentunut, mistä lähtien kaikki on ollut loivaa ylämäkeä. Keski-ikäiset kaverit sen sijaan alkavat törmätä elämän realiteetteihin ja haikailevat nuoruuden päiviä, ja yhtäkkiä meillä onkin yhteinen sävel myös tämän asian tiimoilta.
Olen huomannut samaa näin jo pitkään terveyteni menettäneenä. Faktahan on, että ihan tilastojenkin mukaan joka toinen meistä sairastuu syöpään - puhumattakaan kaikesta muusta. Keski-iässä tällainen ylläripylläri pysäyttää rajusti kesken kiireisen työuran ja hektisen elämän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivoo kuolemaa.
Tätä(kin) - kärsimystä ja etenkin kipua on vaikea kestää. Minä olen aina ajatellut, etten elä/halua elää vanhaksi, joten kuolema itsessään ei harmita tai pelota. Elämä sen sijaan on sairausvuosina muuttanut muotoaan; se on nykyisin lähinnä tarkkailua, ei aktiivista osallisuutta. Jollakin perverssillä tavalla pidän tästä, joku vahvasti elämänhaluisempi tapaus luultavasti sekoaisi - niin rajoittunutta ja hiljaista tämä on. Asioiden ja ihmisten merkitysten menettäminen on aika karua, mutta siihenkin tottuu. Lopulta on jäljellä tyhjyyys. Siihen kannattaa totutella; äkkiseltään se tuntuu hirvittävältä, ihmisyydelle vieraalta.
Kaunis, mutta samalla ihan kauhea kirjoitus.
Joka aamu omen kiitollinen kun herään ja kiitos lääkityksen, kipuja ei ole.
Elän päivän kerrallaan, en valita
Terv Syöpäpotilas
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivoo kuolemaa.
Tätä(kin) - kärsimystä ja etenkin kipua on vaikea kestää. Minä olen aina ajatellut, etten elä/halua elää vanhaksi, joten kuolema itsessään ei harmita tai pelota. Elämä sen sijaan on sairausvuosina muuttanut muotoaan; se on nykyisin lähinnä tarkkailua, ei aktiivista osallisuutta. Jollakin perverssillä tavalla pidän tästä, joku vahvasti elämänhaluisempi tapaus luultavasti sekoaisi - niin rajoittunutta ja hiljaista tämä on. Asioiden ja ihmisten merkitysten menettäminen on aika karua, mutta siihenkin tottuu. Lopulta on jäljellä tyhjyyys. Siihen kannattaa totutella; äkkiseltään se tuntuu hirvittävältä, ihmisyydelle vieraalta.
Kaunis, mutta samalla ihan kauhea kirjoitus.
Psycho vibes, I know. Sellaista tämä pitkä ja säälimätön sairastaminen teettää ihmisluonnolle. Minä olen tosin jo täysin vaaraton kaikelle elävälle, ja kuolleellekin.
En voi sairauteni vuoksi saada koskaan ajokorttia. Kyllähän se nuorena pikku paikkakunnalla tuntui ikävältä kun kaverit saivat ajokortit ja itse ei päässyt liikkumaan kuin muiden kyydillä. Tunsin itseni taakaksi muille.
Elän ihan hyvää elämää. Vois olla huonomminkin.
Alue: Aihe vapaa
Toivoo kuolemaa.