Naisena oleminen on vaikeaa. Sukupolvelta toiselle. Keskustelua aiheesta?

Toivoin vielä alaikäisenä, että vanhempani olisivat eronneet. Näin, että heitä ei oltu tarkoitettu toisilleen. Tunsin, että he olivat yhdessä vain lasten ja "kunniallisuuden" tähden "kunnes kuolema erottaa".



Kerroin heille, että hyväksyisin senkin, jos he löytäisivät uudet kumppanit. Voisivat huoletta erota. Oikein kannustin eroon. Meidän lasten takia ei yhteiseloa kannattaisi jatkaa. Liekkö harvinaista, että lapsi näin esittää vanhemmilleen?



Muuten heidän suhteensa oli vailla isompia ongelmia. Ei ollut alkoholismia, rahahuolia tai muutakaan. Oli enimmäkseen hyvää ja huolehtivaa vanhemmuutta sekä parisuhteessa riitelyä, puutteessa-pihdaten ahdistumista, stressin purkamista kotitöihin, liikuntaharrastuksiin ja sopuakin.



Minua ei kuunneltu eroasiassa. Luulivatko he, että murrosikäinen vain sekoilee, eikä ymmärrä eron merkitystä? Olisivat huonona esikuvana?



Vanhempani ovat vieläkin yhdessä. Vanhempana onkin helpompaa hyväksyä, että ollaan yhdessä kaverimeiningillä.



Äidilläni ei ole ollut suuria tunteita isääni kohtaan ehkä koskaan? Oli joku mies nuorena, mutta en tiedä, että oliko vakavaa, mutta ennen isääni siis oli. Isälläni oli yksi tai useampia naisia myös. Joku heistä oli tykännyt seksistäkin aivan eri tavalla kuin äitini. Isäni pohtii, että minkälaista hänen elämästään olisi tullut, jos olisi valinnut tämän naisen. Ehkä huonompaa? Toisaalta parempaa? Mutta ei olisi saanut ainakaan meitä lapsikseen silloin.



Löysin mieleiseni miehen. Kemiat toimivat erittäin hyvin ja suhteessa oli aitoa molemminpuolista välittämistä ja rakkautta. Hänellä oli tosin erilainen perhetausta kuin minulla. Välittävät köyhät vanhemmat ja tukea sisaruksilta.



Hyvänä puolena miehessä oli seksuaalinen halu ja uskollisuus vuodesta toiseen ja niin kauan kuin olin hänen elämänsä nainen. Ei yllätyksiä, vaan reilua peliä tässä mielessä. Olimme köyhiä ja opinnot olivat kesken, mutta suunnittelimme, että joidenkin vuosien päästä saisimme lapsiakin.



Vanhempani moittivat, että miksi seurustella, kun opintonikin olivat kesken. Heiltä ei liioin apua heltiäisi. Sanoin, että haluan elää miehen kanssa, toivon perhettä, mutta käytän ehkäisyä toistaiseksi, että älkää huolestuko...



Mies halusi menestyä yrittäjänä, mutta ei aivan siinä onnistunut. Emme koskaan saaneet vanhempieni hyväksyntää suhteellemme. Minun piti menestyä ja löytää menestyvämpi mies. Mies stressaantui vaatimuksista.



Lopulta erosimme, koska hän ei enää kokenut olevansa tarpeeksi hyvä ja siitä oli seurannut uusia ongelmia. Lapsuuden perheessä häntä oli sentään rakastettu, mutta minun perheeni suhtautuminen häneen oli vihamielistä!



Olin surullinen erosta ja niin oli hänkin. Hän sanoi, että ei koskaan enää. Mieluummin hän elää yksin ja lapsettomana, kuin hankkii vaimon ja ongelmia. Syytä oli molemmissa, mutta jos vanhempani olisivat tukeneet aitoa lämmintä suhdettamme, olisimme nytkin yhdessä. Muut seikat, kuten uralla eteneminen, olisivat ehkä seuranneet siinä sivussa?



Olimme nuoria ja keskeneräisiä, kun suhteemme alkoi. Erotessa minä olin työelämässä vahva, vaikka olinkin sydänkarrella, mutta miehellä oli opinnot kesken ja hanttihommia. En luottanut mieheeni enää täysin, koska hän ei kertonut minulle kaikkea niinkuin ennen. Vanhempani olivat tulleet väliimme.



Minulla oli vauvakuume. Tiesin, että aikaa ei olisi hukattavaksi. Olin opiskellut ja menestynyt aikani. Minuun oli istutettu moraali, että ensiksi naimisiin ja sitten lapsia.



Pelkäsin menettäväni rakkauteni lisäksi toisenkin unelmani, omat lapset. Pelkäsin myös, että elämässäni ei olisi sitten mitään mielekkyyttä, että lopun ikääni vain murehtisin päättynyttä rakkauttani. Olin kyllästynyt olemaan itseellinen ja vahva. Lasten kanssa ei aika riittäisi murehtimiseen.



Ex:ääni en uskaltanut jäädä roikkumaan, kun hän oli päättänyt, että naimisiin ei tarvitse mennä ja lapsiakaan ei pidä yrittää, koska hän ei olisi tarpeeksi kelvollinen isäksi. Pelkäsin ottaa yhteyttä, koska tunteeni olivat vuosienkin jälkeen liian vahvat. Pelkäsin, että ne tuhoaisivat vielä minut. Jäisin nuolemaan näppejäni ja riitelemään mahdollisesta yhteisestä lapsesta, jota mies ei ehkä enää halua koskaan? En siis pyytänyt häntä palaamaan yhteen kanssani. Elin vuodesta toiseen kuulematta hänestä mitään.



Menin naimisiin itse löytämäni, mutta myös vanhempieni mielestä sopivan miehen kanssa. Toiseksi parhaan kanssa. Saimme lapsia. Elän samanlaisessa suhteessa kuin vanhempani elivät silloin kun olin lapsi.



Kuinka kasvatan omat lapseni? Huomaavatkohan he suhteeni laadun? Miksi vanhempani eivät tukeneet minua, kun olin vuosikausia sen oikean kanssa? Entä jos soittaisin hänelle kaikkien näiden vuosien jälkeen? Hän ei haluaisi edelleenkään lapsia? Vai hän saisi kanssani yhden lapsen, jota on kaivannut kauan?



Hän tuntee minut perinpohjin ja minäkin hänet vahvuuksineen ja heikkouksineen. Vanhempani tietävät, että olen erosta surullinen. He ovat jopa päätelleet, että olisi ollut parempi, jos olisivat antaneet minun pitää onneni luonani ilman sekaantumista. Lapsenlapset tuon miehen kautta olisivat olleet tarpeeksi hyviä heillekin?



Vanhempani ovat ylpeitä, että elän parhaani mukaan kolhuistani huolimatta tahdolla ja kasvatan lapsiani, heidän lapsenlapsiaan, jotka vaikuttavat tasapainosilta ja menestyvät koulussakin hyvin.



Olen tullut päätelmään, että joko elän näin käytännön syistä tai eroan. Lapsiani tulen silti kannustamaan valitsemaan puolisonsa tunteella rakkauden vuoksi. Puolison hyvä sydän ja oikeat kemiat ovat ne tärkeimmät. Ei menestys. Tuen heitä, vaikka tilanne olisi mikä, kunhan vain on rakkautta. Olenko uskottava?



Opettaisinkohan tytärtäni selviytymään itsenäisesti oli tilanne mikä tahansa? Olisikohan sittenkin parempi, jos hän eróttaisi lasten saamisen ja miehen kanssa elämisen toisistaan, niin, että hän kokisi olevansa riittävän turvassa ja vahva, vaikka hänestä tulisikin yh-äiti? Sukumme ensimmäinen yh-äiti? Tärkeintä lienee, että kukin voisi yrittää lapsia yhdessä sen miehen kanssa, joka eniten kiinnostaa. Rakkaudessa on riskinsä, mutta se olisi elämää.



Avioliitot eivät aina toimi. Kulisseja riittää. Seksuaalisen halun säilyminen suhteessa on tärkeää ja aina sitä halua ei ole ollut alkuunkaan enempää, kuin pientä suopeuta vaan. Kuka osaa jakaa sydämensä mitenkin hyvin? Miten menee heillä, jotka jaksavat yhdenillan suhteitakin? Minä en jaksaisi.