Te, ketkä epäröitte lasten tekoa, mutta teitte lapset silti. Millaisia fiililsiä on nyt?

Mun vaimo oli ihan samanlainen. Nyt toinen lapsi tulossa ja kyllä tuo päätös oli todella oikea.

Mies epäröi, vuosia. Lopulta suostui yhteen. Mutta ei toiseen. Ainoa lapsemme on nyt 11 vuotias ja mies on monesti sanonut että olisi voinut kyllä tehdä parikin vielä lisää. Aika vain loppui kesken.

Noh...ei sitä turhaan sanota että lapsi kannattaa tehdä vain jos sitä ihan tosissaan haluaa. Joskus sitä vaan valitsee elämässä väärin ja vastuu tästä on nyt kannettava. Eli olisi pitänyt jättää tekemättä.

Vierailija kirjoitti:

Mun vaimo oli ihan samanlainen. Nyt toinen lapsi tulossa ja kyllä tuo päätös oli todella oikea.

Kiitos kommentista. Tosiaan luonteissa on eroa. Joku haluaa määrätietoisesti asioita elämässään ja on suunnitelmallinen ja haluaa asioita 100%. 

Sitten on kaltaisiani, jotka empivät ja pelkäävät vähän kaikkea, eivätkä ole määrätietoisia ja suunnitelmallisia. Kuitenkin pelot osoittautui turhaksi usein. Pelkään ostaa uutta kahvinkeitintä, ja kaksi vuotta pohdin asiaa, vaikka vanha olisi jo rikkikin. Sitten mies tuumaa, että otetaanpa se nyt ja käy ostamassa. Marmatan, että miksi ostit, kun vanhakin toimi. Sitten viikko, niin mietin, miksi edes katselin sitä vanhaa, huonoa kahvinkeitintä.

Töissä en uskalla edetä mihinkään samoista syistä. 

En olisi halunnut muuttaa edes yhteen mieheni kanssa, koska olin tyytyväinen yksinasumiseen. Ajattelin, etten sovellu yhdessä asumiseen. Mies joutui vähän "Jos nyt kokeillaan edes." ja hommattiin uusi, yhteinen koti. Ja en enää ikinä haluisi asua yksin, koska yhdessä asuminen mieheni kanssa on elämän parhaita päätöksiä.

Lasten tekoa pohdin samoilla ajatuksilla. 

Kaksi muksua on. Ei olisi pitänyt hankkia yhtäkään. Näillä mennään nyt sitten.

Mietin pitkään haluanko lapsia ja lopulta tein päätöksen, että haluan. Mies ei siinä kohtaa halunnut ja jouduttiin tekemään sopimus, että mies vielä vuoden miettii ja sitten joko lähdetään eri teille tai aletaan lasten tekoon. 

 

Mies muutti mielensä ja ensimmäinen lapsi saatiin. Se oli sitten kaiken lisäksi koliikkivauva, mutta SILTI näin kolmen vuoden jälkeen molemmat on todenneet, että oli oikea päätös. Lapsi niin paljon sisältöä ja merkitystä elämään. Ja nyt jo toinen tulossa. 

Tilanteeni on eri kuin aloittajalla, mutta rohkenen vastata silti: menin nuorena naimisiin ja saimme suunnitellusti kaksi lasta (molempien toive). Erosimme kun olin 29 ja lapset alle kouluikäisiä, lapset viikko-viikko. 

Aloin seurustella nopeasti 8v nuoremman miehen kanssa, joka 4v yhdessäolon jälkeen alkoi varovasti puhua omasta lapsesta. Tätä mietin pitkään ja hartaasti, paljon vakavammin kuin siinä vaiheessa jo kouluikäisiä lapsiani aikanaan. Silloin olin 34, mies 26, esikoisella alkava murrosikä mutta muuten elämä mukavan tasaista. Pyysin mieheltä vuoden miettimisajan, vaikka tiedostimme että minun ikäni tuskin tekisi mahdollisesta raskaudenyrityksestä helppoa. Hyväksyimme molemmat myös sen, että jollen lopulta halua enempää lapsia, todennäkäisesti eroaisimme.

Periaatteeni on, ettei lapsia saada toisen mieliksi, vaan halun täytyy lähteä omasta itsestä. Pohdin pitkään ja hartaasti, katsoin miten mieheni koko ajan oli kohdellut lapsiani lämmöllä ja kunnioittaen - ja sain vauvakuumeen. Olin hämmentynyt enkä pariin kuukauteen kertonut miehelle jos olo olisikin vain ohimenevä vaihe. 

Lopulta päädyimme yrittämään lasta ja tulin raskaaksi miehen ollessa 28, nyt yhteinen lapsemme on 2 enkä voisi olla onnellisempi. Kaikkein pelottavinta oli ajatus "alusta aloittamisesta" ja vanhempien lasteni reaktiosta, mutta hyvin on mennyt enkä kadu hetkeäkään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun vaimo oli ihan samanlainen. Nyt toinen lapsi tulossa ja kyllä tuo päätös oli todella oikea.

Kiitos kommentista. Tosiaan luonteissa on eroa. Joku haluaa määrätietoisesti asioita elämässään ja on suunnitelmallinen ja haluaa asioita 100%. 

Sitten on kaltaisiani, jotka empivät ja pelkäävät vähän kaikkea, eivätkä ole määrätietoisia ja suunnitelmallisia. Kuitenkin pelot osoittautui turhaksi usein. Pelkään ostaa uutta kahvinkeitintä, ja kaksi vuotta pohdin asiaa, vaikka vanha olisi jo rikkikin. Sitten mies tuumaa, että otetaanpa se nyt ja käy ostamassa. Marmatan, että miksi ostit, kun vanhakin toimi. Sitten viikko, niin mietin, miksi edes katselin sitä vanhaa, huonoa kahvinkeitintä.

Töissä en uskalla edetä mihinkään samoista syistä. 

En olisi halunnut muuttaa edes yhteen mieheni kanssa, koska olin tyytyväinen yksinasumiseen. Ajattelin

Kyse ei taida olla siitä, mitä sinä haluat, vaan olisitko tuolla luonteella hyvä, turvallinen äiti? Haluaisitko itse äidin, joka on keski-ikää lähennellessäkin epävarma ja pelkää kaikkea?

Minä jätin lapset tekemättä juuri siksi, että en ole mikään turvallinen aikuinen. Kun ei kyse ole oman onnellisuuden optimoimisesta. Vaan niistä lapsista. Syntymätön lapsi ei menetä mitään.

Mulla on aivan samanlainen luonne kuin sulla. Pelkään ja ahdistun kaikesta enkä osaa tehdä päätöksiä. Raskausaikana olin todella ahdistunut, koska pelkäsin etten osaa olla äiti. 

Nuorena olin aivan varma, etten halua lapsia. Sitten alkoi päälle parikymppisenä tulla muutamia viikkoja kerrallaan kestäviä vauvakuumejaksoja. Niiden välissä ajattelin aina, että ei lapsia. 

Lapsena isä alkoi hyvin nopeasti tapaamisen jälkeen puhua, että hän kyllä haluaisi lapsia, mutta jos niitä ei siunaannu niin ei se varsinaisesti haittaa. Viiden vuoden yhdessäolon jälkeen sovittiin että yritetään nyt sitten.

Lapsi on nyt kaksi ja rakastan olla äiti. Lapsi on ollut todella helppo ja luonteeltaan aivan ihana. Raskasta ei ole ollut. Välillä mietin, että onneksi hän syntyi, koska elämäni on nyt niin paljon parempaa. Mistään ei ole tarvinnut luopua, vaan lapsi kulkee mukana esimerkiksi museoissa, on kulkenut kaksiviikkoisesta lähtien. Haluaisin joskus vielä toisen, mutta hänen isänsä kanssa tuli ero, joten saa nähdä tuleeko vielä tilaisuutta. :) Lapsi ei liittynyt mitenkään eroon, vaan meillä oli isänsä kanssa hyvin erilainen luonne, arvot ja arki. 

Minä olen myös aloittajan kaltainen harkitsija enkä koe, että se tekisi vanhemmuuteen sopimattomaksi. Okei, itse olen arkuudesta huolimatta edennyt töissä, mennyt naimisiin, muuttanut, saanut lapsia jne. Muutokset ovat kuitenkin minulle vaikeita, punnitsen paljon etukäteen ja sopeudun ehkä hieman hitaasti. Pidän tätä kuitenkin tiettyyn rajaan asti ihan hyvänä ominaisuutena; en ainakaan syöksy mihinkään suinpäin, teen tietoisia valintoja sikäli kun se on mahdollista ja olen huolellinen. Lasten saaminen on niin iso ja kaiken mullistava asia, että pidän ihan normaalina olla sen kaltaisen muutoksen edessä empiväinen. 

Kiitos kommenteista tosi paljon. Antoi ajattelun aihetta ja myönteisiä ajatuksia. 

Minä tein lapsia, koska mies halusi. Jos olisi ollut toisenlainen mies, olisin voinut jäädö lapsettomaksi. 

Tykkäsin sittenkin perhe-elämästä. Se oli vaihtelua, koska olin jo 32 v esikoisen syntyessä. Ei enääollut tarvett mennä ja tehdä. Molemmilla lapsilla oli omat haasteensa teineinä, ja se oli rasittavaa. Murheet tuplaantuivat. Mutta nyt kun molemmat ovat aikuisia ja pois kotoa, olen erittäin tyytyväinen, että tein heidät. 

Ihan mahtava päätös oli. Itselleni oli tärkeä oivallus, että vaikka en koskaan tykännyt vauvoista tai pikkulapsista, halusin lapsia, joista tulee kouluikäisiä ja pikku hiljaa jopa aikuisia. Vauvakuumeen puuttumisesta huolimatta en siis kuitenkaan halunnut olla lapseton. Haluni saada lapsia liitti siihen, että heistä tuli ihan oikeita uusia ihmisiä, joihin olen saanut tutustua ja jotka ovat nyt aikuisina minulle ehkä läheisimmät ja pysyvimmät ihmissuhteet ikinä. Lasten kanssa on ollut mahtavaa tutkia maailmaa, harrastaa, viettää aikaa, elää hyvää arkea. He ovat ihan eri tavalla kiinnostuneita minun jutuistani ja ajatuksistani eri asioista kuin kukaan muu.  Heillä on kiinnostavia näkökulmia ja ajatuksia ja heidän kanssaan keskusteleminen tuo elämään hirveästi lisää syvyyttä ja laajuutta. 

Oikeastaan vauvakuume onkin eri juttu kuin lasten haluaminen. Vauva on hoivattava ja oma vauva on suloinen vaikkei muiden vauvoista niin välittäisikään, mutta ennen kaikkea vauvan saaminen aloittaa äitiyden, joka on elämän mittainen ja hyvin palkitseva matka. Vanhempana liittyy myös sukupolvien ketjuun ja saa omalle olemiselleen uuden merkityksen. On joku, jolle rakentaa hyvää elämää, myös myöhemmin joku, jolle jättää perintöä.

Kyllähän se harmittaa, että elämä tuli tuhlattua tämmöiseen minkä tiesin jo lähtökuopissa sieluni syövereissä minulle vääräksi valinnaksi.

En tehnyt lasta exäni kanssa koska se oli keskenkasvuinen kakara ja sanoi että minä sitten hoidan sitä lasta. Tein lapsen nykyisen mieheni kanssa ,6 v vanhempi koska mies on fiksu ja tekee kotitöitä.