Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Te, ketkä epäröitte lasten tekoa, mutta teitte lapset silti. Millaisia fiililsiä on nyt?
17.11.2025 |
Jotkut haaveilevat lapsista ja suuresta perheestä jo varhain, ja toteuttavat haaveensa.
Itse en ole koskaan "potenut vauvakuumetta". Oma aika ja rauha on ollut aina tärkeää, vaikka sisarusten lapset ovatkin mulle rakkaita. Heidän seuransa on mahtavaa, ja ikävöinkin heitä. Oma rauha on myös tärkeää.
Itse olen myös ihminen, joka pelkää aina kaikkea tulevaa. Pelkään hommata uutta työtä, uutta autoa, uutta kahvinkeitintä, uutta kotia, ihan kaikkea. En halunnut 28-vuotiaaksi edes seurustella, koska olin varma, että en koskaan pysty seurustella kenenkään kanssa ja en voisi olla oma itseni kenenkään kanssa. Nyt 32-vuotiaana asun mieheni kanssa, ja en voisi kuvitellakaan parempaa elämää. Elämä on tasaisen hyvää. Pelkäsin TAAS turhaan, kuten aina.
Nyt olemme puhuneet mieheni kanssa lapsista. Mieheni sanoi, ettei nuorena koskaan halunnut lapsia. Minun kanssani hän niitä voisi haluta, ja koska kokemusta on karttunut sisarusteni lapsista, niin haluaisi itsekin perheen.
Itse pelkään lasten saamista paljon ja mulla on paljon empiviä ajatuksia.
Jotkut ihmiset sanovat, että "Älä hommaa lapsia, jos olet empiväinen." ja joku muu sanoo, että "On ihan normaalia empiä lasten saamista."
Entä jos emmin lähtökohtaisesti kaikkea elämässä. En ole ikinä mistään varma ja pelkään kaikkea. Usein pelot osoittautuu turhaksi. Entä jos se onkin elämäni paras päätös ja kadun sitä, että olisipa pitänyt tehdä lapset aiemmin, tämä on parasta kaikesta raskaudessaan ja huonoine unineen ja vähine omine aikoineen.
Tai jos kadun, että pitipä tehdä lapsia, elämä oli parempaa kahdestaan ja nyt ei ole muuta kuin huolta ja sekoamista vaille olevaa elämää. Kuka sen tietää?
Te, ketkä emmitte lasten tekoa, mutta teitte silti, mitkä on fiilikset nyt, kun olet saanut lapsia?
Kommentit (61)
Jos olisin sinä, menisin ennen lapsia terapiaan. Jotainhan sulle on lapsena tapahtunut, että sun hermosto, keho ja mieli on koko ajan virittynyt uhkaan ja potentiaaliseen vaaraan. Jos nyt alkaisit odottamaan niin vauva uisi noissa sun kortisoleissa ja perisi ylikireän hermoston. Jos sua pelottaa ostaa uusi kahvinkeitin niin mieti paljonko lapsen jokainen uusi ikävaihe pelottaa sua? Ei toi ole "empimistä" vaan kuulostaa traumareaktiolta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole ikinä pitänyt lapsista enkä niitä halunnut. Kunnes kävi vahinko. Nyt tuo lapsi on 28- vuotias enkä ole päivääkään katunut päätöstäni.
Vierailija kirjoitti:
Kaksi muksua on. Ei olisi pitänyt hankkia yhtäkään. Näillä mennään nyt sitten.
Jätit kuitenkin perustelematta!? Jos nyt puhut edes totta!
En ollut mitenkään varma, haluanko lapsia ikinä. Päätettiin kuitenkin lopulta yhdelle antaa mahdollisuus. Saatiin hyvin haastava pieni ihminen. Ilman tukiverkkoa oli tosi vaikeaa tehdä töitä, kun päiväkoti oli kovin tarkka sovituista ajoista ja molempien työt oli vähän mihin aikaan sattuu. Totesin kuitenkin, että tykkään lapsestani ja lopulta annettiin mahdollisuus toiselle. Toinen on eri luonteinen kuin ensimmäinen, mutta äärimmäisen kovatahtoinen myös. Kohta toinenkin menee kouluun. Oikeastaan tahtoisin kolmannen, mutta ikä taitaa tulla vastaan, ei liene enää terveellistä yrittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ollut mitenkään varma, haluanko lapsia ikinä. Päätettiin kuitenkin lopulta yhdelle antaa mahdollisuus. Saatiin hyvin haastava pieni ihminen. Ilman tukiverkkoa oli tosi vaikeaa tehdä töitä, kun päiväkoti oli kovin tarkka sovituista ajoista ja molempien työt oli vähän mihin aikaan sattuu. Totesin kuitenkin, että tykkään lapsestani ja lopulta annettiin mahdollisuus toiselle. Toinen on eri luonteinen kuin ensimmäinen, mutta äärimmäisen kovatahtoinen myös. Kohta toinenkin menee kouluun. Oikeastaan tahtoisin kolmannen, mutta ikä taitaa tulla vastaan, ei liene enää terveellistä yrittää.
En tiedä iästäsi, mutta tulin vahingossa raskaaksi 43 vuotiaana. Aiempia lapsia toki oli. Lapsi on ihan terve ja kaikki sujui muutenkin hyvin. Olen jaksanut hänen kanssaan hyvin, yksinhuoltajana. Lapsen isä ei ole lastaan edes nähnyt
Vastaus samalla AP.n kysymykseen: pelotti ja epäröin, mutta päätin pienen pitää, koska jo aiempien, liki aikuisten lasten vuoksi tiesin, kuinka ihanaa vanhemmuus on.
Ikinä ei voi olla 100% varma siitä, että haluaako, ei elämässä ole sellaista varmuutta mistään asiasta.
Silti kannattaa uskaltaa.
Minulle muuten käy joka ikinen kerta niin, kun tulen raskaaksi, että olen ihan paniikissa! En halua tätä! Elämä on pilalla! Haluan perua tän! Ja niin edelleen. Kai se on pelkoa, tai jokin hormonijuttu, ole todella rauhallinen ja järkevä normaalisti.
Tämä siis tiedoksi, että raskaus herättää monenlaisia tunteita, ja se on ihan normaalia, ei merkki mistään sellaisesta, että elämä oikeasti on pilalla tai ei tule pärjäämään. Vanhemmuuteen kasvaa, ei kukaan ole heti valmis, tai voi olla vanhempi ennenkuin on lapsen oikeasti saanut.
Sinusta tulee varmasti hyvä äiti
En koskaan halunnut lapsia ja nuorena seurustelinkin sellaisen miehen kanssa, joka ei myöskään halunnut. En oikeastaan edes pitänyt lapsista ja omassa lapsuudessani oli ikäviä asioita perheen osalta.
Aloin nyk.mieheni kanssa seurustella 27vuotiaana ja pikkuhiljaa muutin mieleni lapsiasiasta. Saatiin esikoinen, kun olin 32vuotias ja kuopus siitä parin vuoden päästä. Nyt olen 40v. Olen maailman onnellisin, että muutin mieleni ja saatiin lapset. He ovat mieheni lisäksi parasta elämässäni! Olen heistä päivittäin onnellinen, vaikka tottakai on myös raskasta. Kuitenkaan rakkautta omaan lapseen ei vaan voi käsittää (vaikka minulla on ollut äärimmäisen rakkaita koiria) ennen kuin niitä lapsia on. Varmasti tähän päätökseen vaikutti oikeasti ihanan puolison löytäminen.
Rakkauteen ja seksiin lapset eivät ole vaikuttaneet. Seksiä on edelleen monta kertaa viikossa ja rakkautta on vain enemmän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En koskaan halunnut lapsia ja nuorena seurustelinkin sellaisen miehen kanssa, joka ei myöskään halunnut. En oikeastaan edes pitänyt lapsista ja omassa lapsuudessani oli ikäviä asioita perheen osalta.
Aloin nyk.mieheni kanssa seurustella 27vuotiaana ja pikkuhiljaa muutin mieleni lapsiasiasta. Saatiin esikoinen, kun olin 32vuotias ja kuopus siitä parin vuoden päästä. Nyt olen 40v. Olen maailman onnellisin, että muutin mieleni ja saatiin lapset. He ovat mieheni lisäksi parasta elämässäni! Olen heistä päivittäin onnellinen, vaikka tottakai on myös raskasta. Kuitenkaan rakkautta omaan lapseen ei vaan voi käsittää (vaikka minulla on ollut äärimmäisen rakkaita koiria) ennen kuin niitä lapsia on. Varmasti tähän päätökseen vaikutti oikeasti ihanan puolison löytäminen.
Rakkauteen ja seksiin lapset eivät ole vaikuttaneet. Seksiä on edelleen monta kertaa viikossa ja rakkautta on vain enemmän.
Niin ja lisään, että vauvakuumetta minulla ei ollut koskaan! Esikoinen oli ns.järkipäätös. Kuopuksesta oli jo vauvakuumeiluakin. Omien lasten kautta aloin myös pitää muistakin lapsista ja erityisesti vauvoista.
Minusta piti tulla lapseton vanhapiika. Mutta löysinkin miehen ja lapsia putkahti 3 kappaletta 4 vuoden sisällä. Olihan se rankkaa kun kaikki olivat pieniä samaan aikaa ja mies paljon poissa. Hengissä, ehjänä ja suurinpiirtein järjissään kuitenkin selvittiin.
Mitään lapsetonmullekaikki-euforiaa en kuitenkaan kokenut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämäni paras päätös. Paljon ne ottaa, mutta monin verroin antaa. Olen niin kiitollinen, että nämä lapseni sain.
t. Entinen epäröijä
Tottakai jokainen järkevä ihminen miettii ja tarkastelee onko itsestä vanhemmaksi jne. Niinhän sen pitäisi ollakin, itsekin tein näin. Vanhemmuus on välillä raskasta, lapsen eri ikäkausina eri tavalla. Kaikki on kuitenkin sen arvoista. Lapseni ovat jo nuoria aikuisia, ja rakastan heitä edelleen joka päivä enemmän ja enemmän, vaikka luulin heidän ollessa vauvoja, ettei sen suurempaa rakkautta ole mikä siinä hetkessä oli. Toivottavasti saan joskus lapsenlapsia, silloin varmaan räjähdän siitä rakkauden määrästä, jos näin onnellisesti siis joskus käy. Jos ei, se on heidän asiansa, enkä tosiaankaan kysele tai painosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nyt kun lapsi on aikuinen, olen todella tyytyväinen ratkaisuuni. Epäilin parikymmentä vuotta onko minusta äidiksi ja niistä viimeiset kymmenen, onko minusta erityisen äidiksi. Näköjään oli. Isästä ei ollut isäksi, joten lapsen kasvatti kanssani toinen aviomies, ollaan onnellisia edelleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omat lapset ovat kaksikymppisiä. Olin ihan varma, että en halua lapsia, mutta tiesin, että mies haluaa. Lopulta sitten nelikymppisenä sain kaksi lasta ja he ovat tietysti parasta elämässämme. Vaikea olisi kuvitella elämää ilman lapsia.
Terapiassa kannattaisi käydä ennen lasten tekoa jotta ymmärtäisit itseäsi paremmin ja saisit työkaluja korjata tuota pelkovinoumaa jotta pelkäämisesi ei tartu lapsiisi
Vierailija kirjoitti:
Jos olisin sinä, menisin ennen lapsia terapiaan. Jotainhan sulle on lapsena tapahtunut, että sun hermosto, keho ja mieli on koko ajan virittynyt uhkaan ja potentiaaliseen vaaraan. Jos nyt alkaisit odottamaan niin vauva uisi noissa sun kortisoleissa ja perisi ylikireän hermoston. Jos sua pelottaa ostaa uusi kahvinkeitin niin mieti paljonko lapsen jokainen uusi ikävaihe pelottaa sua? Ei toi ole "empimistä" vaan kuulostaa traumareaktiolta.
On täysin eri asia pelätä lapsen hankintaa kuin uuden auton ostoa. Jos uusi auto ei vastaa tarpeisiin ja se kaduttaa, sen voi myydä. Myös lemmieläimen voi myydä pois jos sitä ei jaksakaan. Lapsen hankinta on lopullista eikä asiasta pääse eroon vaikka lapsesta kasvaisi miten hankala. Ei ole terapian aihe jos epäröi lapsen hankintaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun vaimo oli ihan samanlainen. Nyt toinen lapsi tulossa ja kyllä tuo päätös oli todella oikea.
Kiitos kommentista. Tosiaan luonteissa on eroa. Joku haluaa määrätietoisesti asioita elämässään ja on suunnitelmallinen ja haluaa asioita 100%.
Sitten on kaltaisiani, jotka empivät ja pelkäävät vähän kaikkea, eivätkä ole määrätietoisia ja suunnitelmallisia. Kuitenkin pelot osoittautui turhaksi usein. Pelkään ostaa uutta kahvinkeitintä, ja kaksi vuotta pohdin asiaa, vaikka vanha olisi jo rikkikin. Sitten mies tuumaa, että otetaanpa se nyt ja käy ostamassa. Marmatan, että miksi ostit, kun vanhakin toimi. Sitten viikko, niin mietin, miksi edes katselin sitä vanhaa, huonoa kahvinkeitintä.
Töissä en uskalla edetä mihinkään samoista syistä.
En olisi halunnut muuttaa edes yhteen mieheni kanssa, koska olin tyytyväinen yksinasumiseen. Ajattelin
Lapset ovat se elämän paras päätös. Ei ole mitään rakkaampaa. Elämä ennen lapsia oli merkityksettömämpää. Hormonit ohjaavat meitä toimimaan äitinä.
Hyvä on fiilis varsinkin kun he ovat nykyisin veronmaksajia ulkomailla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ollut mitenkään varma, haluanko lapsia ikinä. Päätettiin kuitenkin lopulta yhdelle antaa mahdollisuus. Saatiin hyvin haastava pieni ihminen. Ilman tukiverkkoa oli tosi vaikeaa tehdä töitä, kun päiväkoti oli kovin tarkka sovituista ajoista ja molempien työt oli vähän mihin aikaan sattuu. Totesin kuitenkin, että tykkään lapsestani ja lopulta annettiin mahdollisuus toiselle. Toinen on eri luonteinen kuin ensimmäinen, mutta äärimmäisen kovatahtoinen myös. Kohta toinenkin menee kouluun. Oikeastaan tahtoisin kolmannen, mutta ikä taitaa tulla vastaan, ei liene enää terveellistä yrittää.
En tiedä iästäsi, mutta tulin vahingossa raskaaksi 43 vuotiaana. Aiempia lapsia toki oli. Lapsi on ihan terve ja kaikki sujui muutenkin hyvin. Olen jaksanut hänen kanssaan hyvin, yksinhuoltajana. Lapsen isä ei ole lastaan edes nähnyt
Vastaus samalla AP.n kysymykseen: pelotti ja ep
Todella hyvin sanottu. Kaksi toivottua lasta, mutta tunnistan tuon raskauden alun paniikin.
Alue: Aihe vapaa
Olisin varmaan lapseton minäkin jos silloinen mieheni ei olisi 10v yhteiselon jälkeen kevyesti painostanut tai vähintäänkin houkutellut lapsentekoon. Olin 27v ja meillä oli tutkinnot ja työpaikat, talokin just rakennettu. En tiedä mitä itse epäilin ja pelkäsin mutta koko homma tuntui liian isolta vastuulta ja elämänmuutokselta ja ei ollut tullut mitään vauvakuumetta ikinä. Muistaakseni olin etäisesti ajatellut että joskus sitten mutta en tiedä olisiko siihen ollut uskallusta kuitenkaan.
Heti kun tulin raskaaksi (viikon yrittämisen jälkeen..) tuli tunne että tämä olis just se mitä piti tapahtua. Saatiin lopulta 3 lasta ja vaikka erottiin lopulta kun lapset teinejä, oon aina tuntenut tosi vahvasti että tää on paras asia mikä mulle on ikinä tapahtunut. Raskastakin on ollut ja vaikeeta ne unettomat ajat sun muut mutta aina ollut valtavan suuri se rakkauden ja välittämisen määrä, sellainen jopa että ihmisenä muutti minut täysin. Pehmeämmäksi ja rakastavaksi.
Olen nyt uudessa hyvässä suhteessa mutta lapset silti minulle se oma perhe ja omat rakkaimmat ihmiset, pidän heitä nyt näin aikuisina ja aikuisuuden kynnyksellä mun parhaina kavereina (toki edelleen se lapsi-vanhempi rooli siinä ja kun asuvat kotona - nalkutan välillä kotitöistä yms) ja meillä on tosi lämpimät avoimet välit. Välillä pikkusen riidelläänkin mutta pääosin rakastetaan niin että sattuu. En vaihtaisi tätä kokemusta mihinkään.
N48