Hukassa

Niin syvästi haavoittuneena hukassa läpi elämän kiemuroihin, niihin nieltynä. Putoan ja putoan ja hajotan ja satutan. Tuhoan ja luulen, etten enää koskaan näe valoa. 

Sydämeni itkee ja huutaa tuskasta, silmissäni hohtaa pelko tulevasta. En pysty nähdä tästä sumuisesta usvasta. Miksi sydän ei parannu, mitä teen väärin? 

En pysty sanoin kuvaamaan sitä loputonta pelkoa, surua ja ahdistusta. Miksi ei voi vaan rauhassa hengittää? Miksi sisään hengittäessä tielle hyppää rintaa alaspäin työntävä möykky, joka kiristää ja sattuu? 

Pelkään, enkä osaa mitään. Kuka minä olen? Miksen tiedä, mitä haluan, miksen nää mitään? Miksi en osaa kutsua edes Jumalaa avuksi? 

Kurotan tyhjyyteen ja tyhjyys antaa minulle tilaa. Mitä enemmän kurotan ottamaan kiinni jostain tärkeästä, sitä enemmän se sattuu. Se tuntuu kärsimyksestä rinnassa. Se käy kipeää. Miksi en jaksa ilahtua, miksi onnen eteen tulee suru? 

En osaa. En voi osata mitään, jos en tiedä kuka olen. 

Murhe hyppii kasvoillani ja vilahtelee katseessani. Annan silti kaikestani. 

Häpeän surua ja voimattomuutta, kai tunnen silloin turvattomuutta. 

T. 24-v N