Kuinka paljon kurinalaisuutta ja tunnollisuutta voi vaatia 7-vuotiaalta harrastuksen vuoksi?

Aika vakavasti vai sikavakavasti? 

Piti kirjoittaa, että aika vakavasti eikä sika vakavasti. Anteeksi kirjoitusvirhe. Mutta käy se sikakin tuohon. Kunhan ei tule neuvoksi jättää sika. Ap

Jos 7-vuotiaalta odotetaan kurinalaisuutta tylsissä olosuhteissa, on vika harrastuksessa tai sen toteuttajissa. Tuon ikäinen oppii asiat ensisijaisesti leikin kautta.

7-vuotiaan pitää antaa vielä kokeilla millaisista harrastuksista hän on aidosti kiinnostunut eikä yrittää tehdä tästä ammattiurheilijaa, huippumuusikkoa tai muuta vastaavaa liian nuorena. 

Vierailija kirjoitti:

7-vuotiaan pitää antaa vielä kokeilla millaisista harrastuksista hän on aidosti kiinnostunut eikä yrittää tehdä tästä ammattiurheilijaa, huippumuusikkoa tai muuta vastaavaa liian nuorena. 

Juu. En ole tekemässäkään. Tämä on hänen itse valitsema harrastus, josta tykkää paljon ja jota ehdottomasti haluaa harrastaa. Itselleni olisi sinänsä se ja sama harrastaako tätä vai jotain muuta. En painosta häntä tähän enkä yritä tehdä hänestä tässä menestyjää. Mutta harrastus on sellainen, jossa se harrastustaho edellyttää isoa ja kurinalaista panostusta niiltä jotka siellä on. Ap

Harrastuksen tulisi lähtökohtaisesti olla kivaa. Jos kurinalainen harjoittelu on asia josta lapsi ei nauti niin harrastus on väärä tai sitä toteutetaan väärässä ympäristössä.

Valitettavasti aikuiset pilaa lapsilta harrastukset kun heti pitää kilpailla tosissaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

7-vuotiaan pitää antaa vielä kokeilla millaisista harrastuksista hän on aidosti kiinnostunut eikä yrittää tehdä tästä ammattiurheilijaa, huippumuusikkoa tai muuta vastaavaa liian nuorena. 

Juu. En ole tekemässäkään. Tämä on hänen itse valitsema harrastus, josta tykkää paljon ja jota ehdottomasti haluaa harrastaa. Itselleni olisi sinänsä se ja sama harrastaako tätä vai jotain muuta. En painosta häntä tähän enkä yritä tehdä hänestä tässä menestyjää. Mutta harrastus on sellainen, jossa se harrastustaho edellyttää isoa ja kurinalaista panostusta niiltä jotka siellä on. Ap

Ei kuulosta ihan terveeltä. Jos kyseessä on vaikka baletti, miten olisi nykytanssi tai muu tanssi lapsille? Tai vastaava muutos lajissa. 

No hän harrastakoon niin kuin itse haluaa ja jos ei se riitä mukana pysymiseen niin sittenpä hän lopettaa ko. harrastuksen.

Turha tuonikäisen harrastuksen vuoksi on stressata vanhemman tai lapsen.

Ilo pitäisi olla. Ettei harrastus ole ikävä. Myös neuvoa pientä ettei ahdistuisi siitä mitä ei vielä tiedä ja turhaudu vallan. Itse hakkasin lapsena poikkihuiluun kuhmut.

Jos kyseessä on vaikka futis, ja lapsi on päässyt tiettyyn seuraan sisälle, niin kyllähän siellä edellytetään paljon. Ja jos ei panosta ne näyttää ovea. Toki sitten muitakin seuroja on, höntsätasolla. Mutta jos haluaa hyvässä seurassa olla ja saada laadukasta valmennusta, niin sen lauluja laulat jonka seurassa olet.

Jos 7-vuotias itse sanoittaa, että haluaa harrastuksessa menestyä niin lapseen varmaan on jo kohdistunut liikaa odotuksia ja paineita harrastusten saralta.

Oma lapseni harrastaa kurinalaisena tunnettua lajia, koska tykkää siitä ja siellä on kivoja kavereita. Siellä myös leikitään, mutta harjoittelu on jo jokseenkin puurtamista. Lapseni kuitenkin tykkää harrastuksestaan, joten kaikki on hyvin. Emme kotona treenaa. Lapsi näyttää itse oppimiaan asioita. Kotona lisäharjoitukset tulevat kyseeseen vasta isommilla lapsilla.

7-vuotias käy siis harrastuksessa, koska se tuottaa hänelle iloa. Jos harrastus tuossa iässä tuntuu jatkuvasti ikävältä niin se lopetetaan ja kokeillaan muita vaihtoehtoja.

Siellä itse harrastuksessa voi tuon ikäiseltä odottaa, että hän pääsääntöisesti tottelee ohjaajaa/opettajaa, mutta välillä unohtuu kavereiden kanssa juttelemaan ym. Moniakaan liikkeitä ei täydy vielä osata täydellisesti, sillä niiden hallinta vaatii vuosia treenausta.

Vierailija kirjoitti:

7-vuotiaan pitää antaa vielä kokeilla millaisista harrastuksista hän on aidosti kiinnostunut eikä yrittää tehdä tästä ammattiurheilijaa, huippumuusikkoa tai muuta vastaavaa liian nuorena. 

Kyllä tuon ikäisenä valinta on jo tehty eikä enää poukkoilla harrastuksesta toiseen.

Kyseessä on viulun soitto yhdessä Suomen arvostetuimmista musiikkiopistoista. Siinä opetuksessa siellä ei leikkiä ole, vaan tiukkaa opetusta, teoriaakin aika paljon ja valtava määrä läksyjä eli joka päivä pitää harjoitella kotona iso määrä. Lapsi haluaa siellä ehdottomasti jatkaa ja tykkää soittaa viulua. Mutta tuo määrä harjoittelua on ekaluokkalaiselle aika kova vaatimus, etenkin kun ne harjoittelukappaleet on kieltämättä aika tylsiä. Ja opettaja on antanut meille vamhemmille tehtäväksi vahtia, että lapsi harjoittelee annetun määrän. Ap

Tuon ikäiselle jos jotain menet pakottamaan niin vähäinen kiinnostus katoa kokonaan :D Ihan tyhmää miten lapsille suunnatut harrastukset ovat kaikki niin veren maku suussa-menoa.

7-vuotiaasta ei kannata vielä mitään konserttipianistia haaveilla. Itsekin soitin lapsena pianoa ja äitini oli juuri tuollainen ap:n tapainen hinkuja eli kaiken piti olla jotain tavoitteellista tai muille todistettavaa. Soitin 11-vuotiaaksi asti kunnes rupesin itkemään pianotunnilla koska oli niin ahdistavaa soittaa pakolla jotain paskainstrumenttia ja nostella kyynärpäitä ja hinkuttaa asteikkoja, kun oma kiinnostus kuoli siihen pakotukseen jo monta vuotta ennen.

Sinne jäi se harrastus. 

No. Tavallaan ei voisi vaatia. Mutta jos lapsi itse tai vanhemmat haluaa menestystä on pakko vaatia. Myöhemmin on myöhäistä. Tuossa iässä valitaan ne, jotka pääsee huipulle ja sitten loput jää höntsään.

Kokeilkaa muitakin soittimia kuin aloittamaanne. Mitä menestys tarkoittaa lapselle? Voittoa aikuisena viulukilpailuissa? Vai tulla paremmaksi soittajaksi.

Vai harrastaako jän kuvataitokoulua? Piirtämään, maalaamaan ja muovaamaan oppii niitä tekemällä. Se on totta. Jos harrastuksesta tulee ikävä, niin sitten ei kehity ollenkaan. Jos taas ei harjoittele ei kehity.

Käy lapsen kanssa läpi, että mitä menestys on hänelle. Kerro, että harvasta tulee rikas taidemaalari, mutta menestystä on myös se, että oppii nauttimaan omasta tekemisestään ja kehittyvistä taidoista.

Vierailija kirjoitti:

Kyseessä on viulun soitto yhdessä Suomen arvostetuimmista musiikkiopistoista. Siinä opetuksessa siellä ei leikkiä ole, vaan tiukkaa opetusta, teoriaakin aika paljon ja valtava määrä läksyjä eli joka päivä pitää harjoitella kotona iso määrä. Lapsi haluaa siellä ehdottomasti jatkaa ja tykkää soittaa viulua. Mutta tuo määrä harjoittelua on ekaluokkalaiselle aika kova vaatimus, etenkin kun ne harjoittelukappaleet on kieltämättä aika tylsiä. Ja opettaja on antanut meille vamhemmille tehtäväksi vahtia, että lapsi harjoittelee annetun määrän. Ap

Lapsi haluaa soittaa. Missä ongelma? Äidissäkö? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

7-vuotiaan pitää antaa vielä kokeilla millaisista harrastuksista hän on aidosti kiinnostunut eikä yrittää tehdä tästä ammattiurheilijaa, huippumuusikkoa tai muuta vastaavaa liian nuorena. 

Juu. En ole tekemässäkään. Tämä on hänen itse valitsema harrastus, josta tykkää paljon ja jota ehdottomasti haluaa harrastaa. Itselleni olisi sinänsä se ja sama harrastaako tätä vai jotain muuta. En painosta häntä tähän enkä yritä tehdä hänestä tässä menestyjää. Mutta harrastus on sellainen, jossa se harrastustaho edellyttää isoa ja kurinalaista panostusta niiltä jotka siellä on. Ap

Siis aloituksen perusteella lapsi haluaa ALKAA harrastamaan viulunsoittoa. Ja nyt se sitten jo tykkää ja ehdottomasti haluaa harrastaa jotain mitä ei ole ikinä tehnyt? Kurinalaisissa olosuhteissa joita ei ole ikinä kokenut tai ei voi tietää pitääkö koko hommasta?

Itsekin haluaisin kovasti tuotantonavetan kun lehmät on niin söpöjä ja valokuvissa ne on niin kauniita ja tykkään paljon ja ehdottomasti haluuuuuun ja tietysti jaksan hoitaa kun lehmät on niin kivoja.

Vierailija kirjoitti:

7-vuotiaasta ei kannata vielä mitään konserttipianistia haaveilla. Itsekin soitin lapsena pianoa ja äitini oli juuri tuollainen ap:n tapainen hinkuja eli kaiken piti olla jotain tavoitteellista tai muille todistettavaa. Soitin 11-vuotiaaksi asti kunnes rupesin itkemään pianotunnilla koska oli niin ahdistavaa soittaa pakolla jotain paskainstrumenttia ja nostella kyynärpäitä ja hinkuttaa asteikkoja, kun oma kiinnostus kuoli siihen pakotukseen jo monta vuotta ennen.

Sinne jäi se harrastus. 

Lapseni instrumetti on viulu ja se on hänen itse valitsema, ei minun. Ja minä en häneltä odota menestystä tai halua painostaa. Vaan opettaja teki meille selväksi, että joko panostatte tähän todella paljon tai voitte vähän niin kuin antaa olla koko jutun, mutta sitten on turha viulua tällaisessa oppilaitoksessa soittaa. Koen, että ope vaatii minua vaatimaan lapselta paljon. Ja mietin mikä on ok määrä. En ole kuin äitisi vaan päinvastoin. Ap