Elämäsi haastavin aika?

mutta tähän mennessä raskainta aikaa on ollut yläaste aika ja ensimmäinen vuosi lukiossa. Perheessämme oli paljon väkivaltaa lapsena, josta eniten kärsin minä, se vaikutti elämääni paljon, kun en uskaltanut kenellekään puhua siitä. Henkisesti voin tuolloin todella pahoin, eikä koulunkäynnistä tullut mitään. Yritin jopa itsemurhaa, jonka jälkeen jouduin nuorisopsykiatrian osastolle. Tuolla asiat selvisi sitten kaikille ja jouduin nuorisokotiin. Tai pääsin oikeastaan. "Ystävät" jättivät, koska eivät tahtoneet olla "hullun" kanssa tekemisissä, sekin kolahti ja pahasti. Sitten kuoli äitini, elämäni tärkein ihminen ja ainoa tukeni.



Se aika oli elämäni pahinta aikaa, onneksi jo takana päin.

Ekan kuukauden jälkeen luulin etten selviä hengissä.

Kolmen lapsen yh:ksi jääminen samaan aikaan kun tein lopputyötäni ja toinen vanhemmistani sairastui syöpään.

Syöpädiagnoosi ja tutkimukset kesken.

1. Rankka kiusaaminen yläasteella. Kesti noin 2v. Toisaalta minulla silti oli hyviä kavereitä muutama joten ei se jälkikäteen ajatellen niin rankkaa ollut tai ainakaan niin rankkaa kuin olisi voinut olla.



2. 4v kestänyt lapsettomuus ja siinä varsinkin hetki kun kauan odotetulla lapsella todettiin niin paha kehityshäiriö että raskaus piti keskeyttää. Oman odotetun lapsenalun hautaaminen oli karu asia. Toisaalta olisin joutunut tekemään sen silloin kun kehityshäiriö todettiin tai 5kk kuluttua siitä (lapsi ei olisi selvinnyt hengissä kohdun ulkopuolella päivääkään). Silloin mietin että 4v on tätä lapsettomuuden taivalta taaperrettu pettymyksestä toiseen ja odotanko vielä toiset 4v ennenkuin onnistumme uudelleen. Vai onnistummeko koskaan. Saimme kuitenkin elävän lapsen, joka syntyi tasan vuoden kuluttua tuosta ensimmäisen lapsen hautauksesta.

Huonosti nukutut yöt, mikä kierre! Huh, noita aikoja ei ole totisesti ikävä. Nämä kaksi riittävät minulle mainiosti ja onneksi heistä on kasvanut ihan pärjääviä, mukavia, isoja lapsia jo!

varsinkin ensimmäinen vuosi kuolemasta

Ja näyttää vaan jatkuvan.

tulee kaikkea paskaa eteen. Ehkä kamalinta oli miehen kuolema, tai se kun jouduin lastenkotiin. Tai en tiedä oikeastaan. Miljoona asiaa ja kaikki punoutuvat yhteen, ei voi sanoa, mikä aika oli pahinta, kaikki ajat ovat olleet kamalia.

Parisuhde rakoilee, mies ei osallistu perheen elättämiseen, meillä neljä pientä lasta, joudun tekemään kahta työtä.

lapsuus, nuoruus, ja sitä seurannut vaikea aikuisuus, erinäisine ongelmineen.

niitä seuraavista viidestä vuodesta juuri mitään. Toinen lapsi ei nukkunut, ei syönyt, ei viihtynyt, kaikki meni pieleen. Ja kaiken lisäksi tulin uudestaan raskaaksi ja olin yhtäkkiä kolmen alle 4v:n kanssa kotona aivan loppuunpalaneena.



Parisuhde oli päin mäntyä, ihastuin toiseen, ajattelin jo eroa, mutta onneksi näin tulevaisuuteen ja tajusin, että kaikki ongelmat johtuvat kaaosmaisesta elämäntilanteesta.



Nyt lapset isoja, parisuhde (saman, alkuperäisen) miehen kanssa kukoistaa ja elämä on täydellistä ;)

Paitsi yksi parin vuoden jakso oli, jolloin oli voimavarat vähissä. Siinä oli alla läheisen vauvan kuolema ja samoihin aikoihin oman vauvan syntymä ja vauvan vuoden kestänyt koliikki. Nuo oli kuluttavia asioita, vaikka kuinka yritti katsoa valoisasti tulevaisuuteen.



Sitä kesti aikansa ja sen jälkeen on taas asiat menneet kuin unelma. Eli muuten mun elämä on ollut leppoisaa, mukavaa, sujuvaa. Kokonaisuus on siis ehdottomasti positiivisen puolella, mutta helppo tuolta menneisyydestä on rajata tuo tietty jakso, jolloin elämän tunnelma oli aivan toisenlainen.

Lapsi on pieni, mies tekee töitä 24/7, rahaa ei juurikaan ole, kaksi koiraa ulkoilutettavana ja koti siivottavana, lapsi erittäin vilkas taapero. Huh! Välillä kaatuu seinät päälle, kun ei saa nukuttua edes yöllä kunnolla ja jatkuvasti pitää pohtia, miten saa rahat riittämään. Ulkopuolelle pidän kulissia yllä, että KAIKKI olis hyvin.

voittaa hands down.



Ihan hirveää aikaa, ja sen jälkeen on sentään kuollut lähiomaisia ja mies vammautui pysyvästi, lapsi oli hirveän allerginen eikä nukkunut pariin vuoteen. Ja silti 8. ja 9. luokka olivat ehdottomasti kauheinta aikaa minun elämässäni. Se oli kuin vankila ilman mitään toivoa. Se kiusaaminen ja koko koulunkäynnin vähä-älyisyys, huhhuh.

Väsymys kerääntyy, vittuuntuminen pakkaantuu.



Talous ja parisuhde kunnossa. Perheen keskenäinen toiminta lasten kanssa menee vuosi vuodelta enemmän päin helvettiä. Ollaan kasvatettu pari tulevaa yhteiskunnan paskakasaa.

Nyt kaksi pientä vaativaa lasta, toisella sairaus. Miehen kanssa menee päin helvettiä, väkivaltakin lähellä. Kaikki tuntuu nyt menevän pieleen vaikka aina olen ollut ns. pärjääjä ja mennyt hyvin asioissa. Yhtäkkiä kaikki päin mäntyä.

Terveys petti, oireet olivat ihan järkyttäviä, elämänhallinta petti kun ei enää järkikään kulkenut. Koko elämä meni sekaisin kun kaikki pyöri sen ympärillä, miten voin mikäkin päivä vai olinko taas sairauslomalla ja koko arki kaatui yksin miehen niskaan joka vaikutti suuresti perhe-elämään ja parisuhteeseen. Ihmiset ei ymmärrä tätä sisäilmaongelmaa ja sitä vähätellään ja leimataan sairastuneet luulosairaiksi. Ihan järkyttävää aikaa.



Onneksi pääsin sieltä pois ja kaikki on nyt hyvin.

En meinannut saada elämästä kiinni ja kaikki oli merkityksetöntä - ehdottomasti kausi johon en koskaan palaisi.



Koliikki oli raskas, mutta kesti kuitenkin vain lyhyen aikaa.



Kuormittavin aika on pari-kolme viime vuotta: uuden vaativan työnopettelu, avioero, katkenneet suhteet sukulaisiin, arki yksin neljän alle kouluikäisen kanssa, kaksi muuttoa, ihana mutta intensiivinen ja kuormittava uusi suhde, ei juuri tukiverkostoja ja ystäviä.

Mies meni ja tuli kavereidensa kanssa, ei välittänyt musta tai lapsista. Kuopuksen syntymän jälkeen sairastuin masennukseen.



Rahallisesti oli todella tiukkaa, mies joi paljon eikä tienannut juuri mitään. Itse sain minimiäprahaa (joka oli silloin n.300e käteen kuussa).



Se oli helvettiä. Ero oli lähellä monta kertaa.. Nyt on taas monen vuoden jälkeen todella stressaava elämäntilanne, tekisi melkein luovuttaa jo.