Tunteita mieheen joka on ollut yksin jo niin pitkään, ettei enää tiedä kuinka naisen kanssa ollaan. Mitä teen?

Todella rakastan tätä miestä enemmän kuin ketään tai mitään tässä maailmassa ja hänkin ehkä minua mutta suhdetta tuskin koskaan syntyy, kun tuntuu ettei hän enää tiedä, miten naisen kanssa ollaan. Silloin kun rajojani ei rikota tai tunteitani ei loukata, olen ihmisenä hyvin kiltti ja symppis, kanssani on helppo tulla toimeen. Hän on myös valehdellut ja rikkonut rajojani ilman lupaa ja loukannut tunteitani useaan otteeseen. Ei pyydä minulta anteeksi taikka osoita katumustaan naamatusten, en taida olla edes senkään arvoinen. Olen myös loukannut hänen tunteitaan vihaisena tarkoituksella mutta enää en jaksa välittää, olen väsynyt kaikkeen draamailuun kun se ei johda mihinkään muuhun kuin suurempaan suruun. Kaikille ei ole rakkautta ja parisuhdetta suotu ja taidan olla yksi heistä onnettomista surkimuksista. Välillä, tai oikeastaan melkein aina on tunne, että tekisi mieli kuolla pois ja lopettaa kaikki, mutta jotenkin onnistun pitämään itseni pinnalla pitäytymällä positiivisessa ajattelumallissa ja keskittymällä pieniin elämän iloihin. En ole koskaan ollut näin surullinen. Sydämeni on syrjällään pahemmin kuin koskaan, vaikka elämä on muuten mielekästä. En edes ole enää läheisriippuvainen kuten nuorempana ja se tästä tekeekin niin raastavaa kun tämä on paljon syvempää kuin sellaiset traumasiteet. Hän ei kuitenkaan halua ymmärtää minua (?) enkä minä myöskään ymmärrä häntä. Tuntuu siltä kuin olisin umpikujassa.