Lue keskustelun säännöt.
Onko normaalia ettei odota elämältä nelikymppisenä enää mitään?
11.03.2025 |
Tajusin sen yksi päivä. En haaveile oikein mistään enää. En koe olevani mitenkään pohjattoman masentunut, en vaan näe horisontissa oikein mitään, mihin suunnata. Elämä on pelkkää arjen pyörittämistä. Mitä tässä vaiheessa on tarkoitus tehdä kun tätä elämää kuitenkin olisi tilastojen valossa melkein puolet vielä lusittavana?
Kommentit (139)
Eipähän tässä muuta tarkoitusta ole, kuin juosta oravanpyörässä osana koneistoa.
Mä oon odotellut koko elämäni, että joskus tulee mun vuoro. En tiedä mihin, mutta aina pitää vaan odottaa ja antaa muiden mennä ohi. Ei saa vaivata ketään, ei saa olla häiriöksi. Odota vaan, kyllä sinunkin vuorosi tulee. Tajusin että ei tule ja nyt on myöhäistä. En enää muista mitä odotin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla alkaa lapset pärjätä jo vähän paremmin ilman jatkuvaa hoivaa ja huomaan, että tässähän pystyy vaikka mihin. Ei ole vielä vanha, mutta on jo kokemusta ja erilaisia resursseja käytettäväksi. Tietää, mitä haluaa eikä suostu mihinkään vain miellyttääkseen muita. Kiva ikä!
En tiedä, mikä on muille normaalia, mutta ei tuo mulle olisi normaalia. En haaveile mistään erityisen suurista asioista, mutta ihan tavalliset elämän piristysruiskeet (elämän tärkeiden ihmisten kanssa oleminen, harrastukset jne.) ovat sellaisia asioita, joita odotan.
Eipä tässä elämässä mitään järkeä ole. Kattellaan vielä jonkin aikaa. Jos sitä järkeä ei vieläkään löydy, niin sitten teen omat johtopäätökseni. Lähden omin ehdoin.
Tokkopa näköalattomuus elämässä mitenkään erityisen harvinaista on.
Minusta se on kuitenkin tylsää. Niinpä olen koko elämäni keksinyt itselleni pienempiä ja suurempia tavoitteita, joita kohti olen sitten ponnistellut.
Pieniä ovat vaikkapa tuleva risteily tai joku muu matka. Suurempia sitten vaikkapa työpaikan tai asunnon vaihto jne. Sekä tavoitteiden keksiminen, että etenkin niiden saamuttaminen saa minut aina paremmalle tuulelle kuin harmaassa arjessa päivästä päivään puurtaminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle tuollainen unelmaton elämä on täysin vieras. Olen aina viihtynyt elämässä muutamaa tosi vaikeaa jaksoa lukuunottamatta, ja silloinkin olen luottanut siihen, että parempaa on tulossa ja selviän tästä.
Olen opiskellut, kehittänyt itseäni, uudistunut, matkustanut, iloinnut, rakastanut jne. täysin palkein. Nyt jo eläkkeellä, mutta teen vielä töitä osa-aikaisesti, ja odottelen uteliaana, mitä vanheneminen tuo tullessaan.
Vierailija kirjoitti:
Minulle tuollainen unelmaton elämä on täysin vieras. Olen aina viihtynyt elämässä muutamaa tosi vaikeaa jaksoa lukuunottamatta, ja silloinkin olen luottanut siihen, että parempaa on tulossa ja selviän tästä.
Olen opiskellut, kehittänyt itseäni, uudistunut, matkustanut, iloinnut, rakastanut jne. täysin palkein. Nyt jo eläkkeellä, mutta teen vielä töitä osa-aikaisesti, ja odottelen uteliaana, mitä vanheneminen tuo tullessaan.
Yleensä se tuo unihäiriön ja pidätysvaikeuksia, mutta mistä nyt kukakin kiksinsä saa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ainakin minä olen nelikymppisenä samassa veneessä. Parhaat ajat hukkuvat jo peräaaltoihin.
Tulevaisuudelta toivon vain mahdollisimman hidasta asioiden huononemista ja toki yritän edesauttaa tavoitteen toteutumista.
Vierailija kirjoitti:
Tokkopa näköalattomuus elämässä mitenkään erityisen harvinaista on.
Minusta se on kuitenkin tylsää. Niinpä olen koko elämäni keksinyt itselleni pienempiä ja suurempia tavoitteita, joita kohti olen sitten ponnistellut.
Pieniä ovat vaikkapa tuleva risteily tai joku muu matka. Suurempia sitten vaikkapa työpaikan tai asunnon vaihto jne. Sekä tavoitteiden keksiminen, että etenkin niiden saamuttaminen saa minut aina paremmalle tuulelle kuin harmaassa arjessa päivästä päivään puurtaminen.
Mä oon ryönännyt koko elämäni yrittäen saada parempaa työpaikkaa. Ei vaan ole yrityksestä ja kouluttautumisesta huolimatta onnistunut. Edes uuden ammatin opiskelu ei auttanut ja nyt olen työtön. En jaksa enää. Työelämän ja sen aiheuttaman rahattomuuden vuoksi ei ole oikein muutakaan pystynyt tekemään. En tiedä miten onnistuin epäonnistumaan näin pahasti...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tokkopa näköalattomuus elämässä mitenkään erityisen harvinaista on.
Minusta se on kuitenkin tylsää. Niinpä olen koko elämäni keksinyt itselleni pienempiä ja suurempia tavoitteita, joita kohti olen sitten ponnistellut.
Pieniä ovat vaikkapa tuleva risteily tai joku muu matka. Suurempia sitten vaikkapa työpaikan tai asunnon vaihto jne. Sekä tavoitteiden keksiminen, että etenkin niiden saamuttaminen saa minut aina paremmalle tuulelle kuin harmaassa arjessa päivästä päivään puurtaminen.
Mä oon ryönännyt koko elämäni yrittäen saada parempaa työpaikkaa. Ei vaan ole yrityksestä ja kouluttautumisesta huolimatta onnistunut. Edes uuden ammatin opiskelu ei auttanut ja nyt olen työtön. En jaksa enää. Työelämän ja sen aiheuttaman rahattomuuden vuoksi ei ole oikein muutakaan pystynyt tekemään. En tiedä miten onnistuin epäonnistumaan näin pahasti...
Kerro vähän mitä tapahtui. Minkälaiseen ammattiin opiskelit? Miksi nähdäksesi et päässyt uralla alkuun?
Sanoisin että myös jossain määrin sukupolvikokemus. Maailma on mennyt sellaiseen suuntaan, että alle 50-vuotiaiden on täysin turha odottaa mitään makoisia tai edes ihmisarvoisia eläkevuosia. Samaan aikaa työelämä on muuttunut aivan pähkähulluksi, osa on jatkuvasti luhistumaisillasn työtaakkansa alle ja toisille ei liikene töitä ollenkaan. Haaveile tässä nyt sitten jostain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Syrjähyppy piristää.
Käynti laaksossa piristää
Voi olla nelikymppisiä, jotka odottavat vielä sitä oikeaa tai heillä ei ole lasta. Tai vaihtavat vielä työpaikkaa, haluavat matkustaa uusissa paikoissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole miehelle alkuunkaan normaalia.
Vierailija kirjoitti:
Eipähän tässä muuta tarkoitusta ole, kuin juosta oravanpyörässä osana koneistoa.
Mä oon odotellut koko elämäni, että joskus tulee mun vuoro. En tiedä mihin, mutta aina pitää vaan odottaa ja antaa muiden mennä ohi. Ei saa vaivata ketään, ei saa olla häiriöksi. Odota vaan, kyllä sinunkin vuorosi tulee. Tajusin että ei tule ja nyt on myöhäistä. En enää muista mitä odotin.
Sama. Tuo ajatus iskostettiin jo lapsena päähän että on odotettava omaa vuoroa ja antaa muiden mennä ensin koska se on vasta muiden jälkeen. Itsekin olen odotellut sitä omaa vuoroani oikeastaan aivan kaiken suhteen ja nelikymppisenä aloin ymmärtää, ettei sitä tule koskaan eikä elämä odota vaikka jotenkin sen pausella olinkin kuvitellut olevan.
Mietin usein, että missä vaiheessa nuo koko elämänmittaiset vuoronumerot on jaettu ja kenen toimesta?
Jos olisin tuossa tilanteessa, olisin ensiksikin onnellinen, että olen vielä suht nuori. Pitäisin huolen kunnostani, jos olis rahaa, niin matkustelisin, möisin taloni jos löytyis parempi paikka tai hommaisin kesämökin jne. Jos on lapsia, odottelisin lastenlapsia :).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eipähän tässä muuta tarkoitusta ole, kuin juosta oravanpyörässä osana koneistoa.
Mä oon odotellut koko elämäni, että joskus tulee mun vuoro. En tiedä mihin, mutta aina pitää vaan odottaa ja antaa muiden mennä ohi. Ei saa vaivata ketään, ei saa olla häiriöksi. Odota vaan, kyllä sinunkin vuorosi tulee. Tajusin että ei tule ja nyt on myöhäistä. En enää muista mitä odotin.
Sama. Tuo ajatus iskostettiin jo lapsena päähän että on odotettava omaa vuoroa ja antaa muiden mennä ensin koska se on vasta muiden jälkeen. Itsekin olen odotellut sitä omaa vuoroani oikeastaan aivan kaiken suhteen ja nelikymppisenä aloin ymmärtää, ettei sitä tule koskaan eikä elämä odota vaikka jotenkin sen pausella olinkin kuvitellut olevan.
Mietin usein, että missä vaiheessa nuo koko elämänmittaiset vuoronumerot on jaettu ja kenen toimesta?
En ole koskaan odotellut vuoronumeron kanssa, vaan tehnyt asioita ja ottanut käsiini sen jonka olen halunnut jos se on ollut käsillä ja otettavissa. En ole odottanut, että tehköön tuo ensin lapsen, niin teen sen jälkeen. Ei, olen pitänyt silmät auki ja ottanut jos olen kerennyt. Ja jos on ollut mitä ottaa. Usein vaan ei ole ollut.
"Kerro vähän mitä tapahtui. Minkälaiseen ammattiin opiskelit? Miksi nähdäksesi et päässyt uralla alkuun? "
Amkssa liiketaloutta opiskelin ensin. Ajattelin että kyllä sillä työllistyy ja suuntia on monia, mutta minun kohdallani näin ei käynyt. Lisä- ja täydennyskoulutuksia yliopistoa myöten, ei auttanut. Sitten opiskelin duunariksi, en kelpaa vieläkään. Olen varmaan vääränlainen ihminen, en tässä nyt muutakaan keksi. Yrityksen puutteesta ei voi moittia, mut kai sitä vaan on tehnyt asiat niin päin persettä kuin vain voi.
Ei ole normaalia. Kuulostaa masennukselta. Toisaalta kaikista ihmisistä ei vain ole hirveästi mihinkään, ja heidän valonsa on aina himmeästi palanutkin. Ehkä lukeudut tuohon porukkaan.
Syrjähyppy piristää.