Te ,joilla on ollut lapsuudessa kylmä ja etäinen isä, millaisia ongelmia teillä on parisuhteessa?

Olet aikuinen ja vastuussa loppuelämästäsi, joten älä anna paskan vaikuttaa...

tosin eivät liity isääni mitenkään.

toimit määräävästi itsekin.

Elämäsi kuulostaa rankalta kokemuksiesi valossa. Mietin tuosta kirjoituksestasi, oletko saanut mitään terapiaa tai muuta tukea, jossa voisit käydä läpi lapsuuttasi, saisit itsetuntoasi nostettua ja ylimalkaa huojennettua huoliasi? SE olisi tärkeää tulevaisuuden kannalta.



Tässä palstalla en voi sinua enempää auttaa, mutta suosittelen hakeutumaan keskusteluavun piiriin. Parisuhdeasioissa myös esim http://katajary.fi/

järjestää erilaisia kursseja, mutta sinun tilanteesi kuulostaa enemmänkin juuri tuolta omaan pohdintoihisi liittyvältä. Toki parisuhteeseen aina tuovat molemmat osapuolet menneisyyttään ja lapsuuttaan osittain mukaan. Terveellä tavalla ne ovat rikkaus, mutta sinulla se on lähinnä kivuliasta.



Muista kaiken kivun ja pahan olon keskellä, että oikeasti olet rakkauden arvoinen. Että isäsi ei osannut sitä antaa sinulle, ei ole sinun vikasi. Sinä olisit ansainnut kaiken sen hyvän, mitä lapsi tarvitsee: turvan, hellyyden luottamuksen.



Siunausta elämääsi toivottaa KirkkoSisko

diakoni Meiju

Tikkurilan seurakunta

Vantaan seurakunnat

Minusta tuntuu joka päivä, että en ole rakkauden arvoinen, jotenkin sitä etsii koko ajan tapoja miellyttää muita. Kai se on sitä hyväksynnän hakemista, joka olisi vanhempien pitänyt antaa. Niin, että nyt uskoisi jo itseensä ja omaan riittävyyteen, eikä tarvitsisi kerjätä huomiota ja rakkautta. Lopulta omat virheelliset tavat toimia ajaa parisuhteen ahtaalle.



Tästä ongelmasta on todella vaikea päästä eroon. Se riittämättömyyden tunne on juurtunut niin syvälle. Se on osa minua. Välillä se saa minut myös haluamaan irti tästä kaikesta, se saa minut vihaamaan kaikkia niitä, joita rakastetaan ja palvotaan.



Tiedän, että olen tehnyt virheitä, jotka olisin voinut välttää, jos olisin tajunnut, että minun pitää vaatia itselleni parempaa, enkä aina vain takerru siihen, joka tuntuu huolivan minut seuraani.



Sen olen kuitenkin oppinut, että vaikka en osaakaan etsiä uusia ystäviä, niin en takerru kehenkään enää kovin pahasti. Olen valmis jättämään rauhaan sellaiset, jotka eivät minusta aidosti välitä. Tosin tällä hetkellä minusta tuntuu, että olen väärän miehen kanssa. Ja parisuhteesta lähteminen vaatii jo rohkeutta enemmän. Enkä tiedä auttaako se minua, että pakenen omia ongelmiani.

lisäksi hän oli todella paljon poissa kotoa työnsä ja erilaisten luottamustoimiensa vuoksi.



Silti en ole hänelle katkera, suhteemme on täysin normaali. Autan vanhempiani aina kun tarvitaan. Kotona työt jaetaan sen mukaan kuka ehtii ja pystyy tekemään. Mieheni saa mennä ja kulkea melko vapaasti. Itsetuntoni on hyvä, meillä suukotellaan ja halaillaan, seksi sujuu hyvin. En kaipaa hyväksyntää muilta miehiltä kuin omaltani.



Minuun ei nuo asiat ole vaikuttaneet kielteisesti. Toki muistan sen että se oli äiti joka oli aina kotona, ja tietysti nyt vieläkin on äitiini läheisemmät välit.



Itselläni on myös pari johtokuntapaikkaa, mutta pyrin olemaan kotona iltaisin niin paljon kuin mahdollista. Onneksi nuo kokoukset eivät vie kuin 1-2 iltaa kuukaudessa. Ja pyrin kasvattamaan lapset siihen että kotona kaikki tekevät oman osuutensa töistä ja meillä jokainen saa olla sellainen kuin on. Kaikkia rakastetaan ja kaikki hyväksytään omana itsenään.



Ehkä isäni asenne on siis vaikuttanut, mutta mielestäni pelkästään positiivisella tavalla.

Olin lapsena 'kiltti tyttö'. Jos olisi edes siten kelvannut, mutta eipä tuo auttanut. Lähdin opiskelemaan minulle väärää alaa jos olisin sitten kelvannut (alitajuisesti alunperin), mutta eipä tuo auttanut. Masennuin ja tuli kait kauhea tarve selvittää, että missä raja kulkee, kelpaanko minä mun silloiselle poikaystävälle. Mun oli tärkeä saada tietää, että mä kelpaan jollekin, vaikka 'en ole mitään'. Opiskelut meni perseelleen, mutta poikaystävästä tuli mies mulle. Ja siinä se seiso vaan vierellä vaikka mä en ollu mitään. Viimeinen niitti paranemiseen oli esikoinen ja se, että mä tiesin, että sille mä olen hyvä äiti jos mä vaan olen hyvä äiti. Että sitä ei kiinnosta mun opiskelumenestykset eikä työpaikat eikä muut vaan mä oikeasti riitän ihan vaan minuna, kunhan mä hoidan sen hyvin.

Nyt olen onnellinen kolmen muksun äiti ja koulutusta vastaavassa työssä. Tie oli kova ja kivikkoinen, mutta nyt on hyvä olla. Joskus tulee yhä itku, mutta se itku loppuukin ajallaan ja mun ei enää tartte todistaa itselleni mitään.

Oli paljon poissa töitten takia ja kotona ollessaan määräili ja käskytti meitä lapsia. Kiitosta tai kannustusta ei koskaan tullut.

Koin olevani aina tiellä ja riittämätön.

Alkoholia ei käyttänyt, se vielä olisi puuttunut.

Edelleen suhtautuu kielteisesti, en ole toteuttanut hänen toiveitaan omassa elämässäni, tiedän toki, ettei minun tarvitsekaan.

Olen ottanut etäisyyttä vuosien varrella ja nyt rypee itsesäälissä, kun en pidä yhteyttä.

Parisuhteeseeni ei enää lonkeroitaan ulota, aiemmin pyrki ohjailemaan ja vähättelyä oli siinäkin isäni taholta.

Isälle on tärkeintä ollut status, mesestys, oleminen esillä ja vallankäyttö.

En vihaa häntä, mutta käytöstään en tule hyväksymään.

Isä huutaa kun en saa pelata t: 5 voutias jonne

Ai missä parisuhteessa? Isäni oli täysi psykopaatti...

Aloittajan teksti on kuin täysin itse kirjoittamani. Tosin en tahtoisi sanoa isääni huonoksi, hän kai teki parhaansa.

Parisuhteeni ja ystävyyssuhteenikin ovat olleet lyhytaikaisia, koska kukaan ei tähän mennessä ole vielä pystynyt vakuuttamaan minua tarpeeksi hyvin sitoutumisestaan. En pysty luottamaan ihmisiin. Yritän koko ajan kehittyä ja tajuta esimerkiksi sen, että koko ajan pelkäämällä menettämistä, minä ajan itse ne ihmissuhteet siihen katkeamispisteeseen.

Samantyylistä settiä kun ap:lla. Isäni harvoin kehui minua, vain naljaili ja kuritti jos tein jotain väärin. Alkoholia kului aina. Äitiäni pitää palvelijanaan edelleen. Välillä pelkäsin oikeasti että repii multa tukan irti, en ollut koskaan pahatapainen lapsi, välillä söin joitain herkkuja kylläkin luvatta. Muistan edelleen kuinka se suuttui jostain ja nosti ilmaan tukasta, sitten heitti yläkerran rappusille itkemään ja meni itse penkomaan jääkaappia. Ja kuunteli keittiöstä mun itkua. Jos minä ja sisaruksistani joku naljailtiin tavallisia sisarusten juttuja, isäni aina reagoi huutamalla väliin että älkää tapelko.

En ole koskaan kutsunut häntä isäksi, vain etunimellä. Mulla on nykyään ihan hyvät välit vanhempiin, käyn siellä mutta isäni kanssa puhuminen ei suju, pitempiin keskustelyihin. Ei vain ole puhuttavaa, mutta se ei ole mitenkään vaivaannuttavaa. Jos äitini on paikalla keskustelu saattaa sujua.

Olen ollut muutamassa hieman alle vuoden suhteessa, mutta koskaan en ole asunut miehen kanssa. Kämppisten kanssa asuminen on ehkäissyt jollain lailla sitä että ihan kokonaan sulkeutuisin tai luopuisin ajatuksesta että voin asua kenenkään kanssa. En kiinnostu ihmisistä helposti, tykkään olla yksin. Vietän paljon aikaa kuunnellen vanhaa musiikkia ja luen. Kiinnostun helposti miehistä ulkonäön perusteella mutta koskaan en ole tuntenut kunnon kipinää, ja siksi en ole nähnyt lyhyitä suhteita vaivan arvoisiksi. Yhdessä suhteessa puhuttiin jo yhteenmuutosta sun muusta, mutta siinäkin laitoin stopin koska osasin arvata lopun kuin kirjan juonen.

En nyt ainakaan pelkää kaikkia miehiä isäni takia, mutta luulen että olen kasvanut vähän tunteettomaksi. Nauran paljon yksin, viihdyn itseni kanssa mutta en vain osaa kaivata parisuhdetta tai suurta ihmisverkkoa ympärilleni.

Isäsuhteeni ja lapsuuteni olivat ristiriitaisia. Ruuasta ja muista perustarpeista ei ikinä ollut pulaa, mutta tunnepuolella isä oli arvaamaton, usein vihainen ja täysin kykenemätön ymmärtämään, että lapset ovat lapsia eivätkä pieniä aikuisia. Olen saanut selkääni mm. siitä, että lattialla oli roska, että en pikkulapsena syönyt heti mukisematta kaikkea mitä lautaselle laitettiin, ruokapöydässä pääsi vahingossa pieru, seisoin väärin... Ja nämä siis ikävuosien 2-10v välillä, sitten isä ei enää koskenut. Olen ajatellut, että se johtui jotenkin siitä, että tulin murrosikään ja ei ollut isän mielestä enää sopivaa koskea minuun. Henkistä väkivaltaa oli kyllä sitten siihen asti, kun lähdin kotoa.

Päätin jo pikkutyttönä, että A) en tule samanlaiseksi kuin isäni ja B) en ota sellaista miestä kuin isäni. Päätökset ovat pitäneet ja osaan mielestäni hoitaa parisuhdetta hyvin. Tunnistan omat tarpeeni, osaan tarvittaessa asettua mieheni asemaan ja me voimme jutella kaikesta. 14-vuotiaana päätin, etten milloinkaan tule pyytämään apua isältä. Sekin on pitänyt, ja pitää.

Itsellä samanlainen kokemus.

Tiesin jo pienenä, että se on väärin. Oli perhebäkivaltaa… isä äitiä ja äiti henkistä väkivaltaa isälle.

Peli oli läsnä lapsuudessa paljon. Ja alkoholi.

Turvaton olo.

Hakeuduin kotoa muutettuani terapiaan.

Se on minua auttanut.

Olen halunnut kehittyä. Ole. Opiskellut, harrastanut, lukenut. Tehnyt. Ollut myös kovin ahdistunut siinä samalla.

Kaikenlaista matkan varrella.

Alkoholia käytin paljon ja yhdenillan juttuja oli … irti ahdistuksesta. Ja sitten häpeä… kierre.

Loppujen lopuksi löysin tai minut löysi hyvä luotettava mies, joka tiesi minut jo muualta, eikä hän pelästynyt vaan on ollut tuki.

Meillä on rakkaus ja meillä perhe.

Alan itse hahmottaa nyt viisikymppisenä omaa elämää ja omaa historiaa ja asiayhteyksiä.

Mikään ei ole menetetty niin kauan kuin on elämää.

Joka päivä voi aloittaa alusta.

Tällainen minä olen. Hieno omana itseäni. Just sopiva ja just hyvä.

Aapee. Sinä olet hieno ja arvokas juuri omana itsenäsi.

Elämä on. Ole utelias.❤️