Aikuiset perheelliset naiset, kysymys teille! (omien vanhempien luona vierailuista)

Mielelläni lähden omaan kotiin. Mutta harvoin, kun näemme, on aina kivaa. Yhdessä valmistetaan ruokaa ja jutellaan. Mummu hyysää lapsia ja itse saan välillä hengähtää tai vaikka lukea rauhassa.

Onneksi mulla on sellainen myös kotona. Epäilen, ettei samalla tavalla sellaiset aikuiset pääse siihen fiilikseen, jotka käy vanhemmillaan enää vaan kahvilla piipahtamassa.



Kun siellä taas on vuorokaudet läpeensä niin tulee jotenkin kotiuduttua eri tavalla, käy itse jääkaapilla, omilla ruuillaan, tiskaa, laittaa ruuat koko porukalle, pedit, siivoilee jälkiä, hilluu yöpuvussa, näkee mikä paikka repsottaa, auttaa korjaamisessa, auttaa pihatöissä, hakee aamulehden postilaatikosta jne.



terv. toinen pitkänmatkalainen

joten en vieraile siellä kauhean usein.

Nyt helatorstain seutuvilla kävin tytön kanssa. Ja minua ahdisti olla siellä.

Kuitenkin noita vierailuja vanhempien luo odottaa ja joka kerta ne on pettymyksiä.

Omaan lapsuuteeni liittyy asioita, jotka tämän tunteen minulle aiheuttaa, joten eipä ihme.

Itse olen kolmen lapsen äiti ja vanhempani asuvat suhteellisen lähellä meitä lapsuudenkodissani. Olen tosi tyytyväinen että asuvat noin lähellä, -eipä tule tarvetta viipyä siellä päivätolkulla, tai heidän kyläillä meidän luona.



Vanhempieni luona minulle tulee enimmäkseen ahdistunut ja taantunut olo, inhoan sitä tapaa jolla puhuvat toisilleen tai arvostelevat minun valintojani. Äitini on sellainen muka paremman luokan kansalainen, mutta puhuu jatkuvasti negatiiviseen sävyyn muista, ei koskaan iloitse kenenkään muun onnistumisista ja löytää kaikesta aina ensimmäiseksi ne huonot puolet. Isä nälvii äitiä, on sosiaalisesti täysin kyvytön ja käyttäytyy ylimielisesti muita kohtaan. Äidin kanssa olen kuitenkin jonkin verran lähentynyt ja pystynyt juttelemaan nyt aikuisiällä, mutta edelleen meidän välillä on aika pahoja ristiriitoja. Näen usein unta, jossa äitini edelleen kontrolloi minua ja tekemisiäni, ja herään raivoissani.



En siis mitenkään mielellään kyläile heidän luonaan, saati tunne oloani seesteiseksi siellä. Luulen että ap:lla on ollut aika onnellinen lapsuus ja tervehenkinen koti, miksipä muuten siellä niin hyvin viihtyisit. Ole siitä tyytyväinen.

Onneksi mulla on sellainen myös kotona. Epäilen, ettei samalla tavalla sellaiset aikuiset pääse siihen fiilikseen, jotka käy vanhemmillaan enää vaan kahvilla piipahtamassa. Kun siellä taas on vuorokaudet läpeensä niin tulee jotenkin kotiuduttua eri tavalla, käy itse jääkaapilla, omilla ruuillaan, tiskaa, laittaa ruuat koko porukalle, pedit, siivoilee jälkiä, hilluu yöpuvussa, näkee mikä paikka repsottaa, auttaa korjaamisessa, auttaa pihatöissä, hakee aamulehden postilaatikosta jne. terv. toinen pitkänmatkalainen

t. ap

surullista

en kyllä ole koskaan tuntenut noin. Toki on ollut kotoisaimpaa kuin anoppilassa jossa myös on joutunut olemaan yökylässä.

olla varsinkin näin äitiyslomalla vanhempieni luona pitempään, mutta en voi kun heillä on kotieläimiä joille olen allerginen. Viivyn nykyisin vain päivän, siitäkin suurimman osan yritän olla ulkona ettei mulle tule kovin pahaa allergiakohtausta. Vanhempani eivät oikein tunnu ymmärtävän tätä, vaikka kuinka olen yrittänyt sanoa etten voi viipyä eläinten seurassa pitkään. Läheisiä kylläkin ollaan.

Mulla on ihan hyvät välit äitiini (isä kuollut) ja käyn siellä perheen kanssa viikonloppuvierailulla n. 2kk välein. Kyllä minä aina ihan mieluusti sieltä kotiin lähden. En muista, että koskaan olisin kaihomielellä ollut. En omasta halustani edes kävisi niin usein, mutta äitiä pitää käydä tervehtimässä ja hän lasten mummi, siispä mennään. ja ihan hyvä ilmapiiri siellä on, mutta omassa kodissa on kivempaa.

Vaikka olen jo keski-ikäinen, taannun (hyväkuntoisten) vanhempieni luona vielä lapsen asemaan. Kaikkialla muualla olen vastuussa esimerkiksi ruokahuollosta ja muutenkin perheeni hyvinvoinnista. Vaikka lapsuudenkodissani tietenkin autan, se on auttamista ja vastuu on äidilläni. Onhan se mukavaa. Perheeni mielestä en ole missään yhtä kiva kuin siellä. En nipota yhtään :)

kun oliskin. Mulla aika samanlainen äiti kuin tuolla aiemmalla kirjoittajalla. Ei koskaan tyytyväinen tekemisiini, pettynyt valintoihini elämässäni, ei usko että pärjään työssä (vaikka olen ihan hyvin pärjännyt elämässäni!), ei pidä miehestäni eikä tietenkään miehen suvussa kenestäkään eikä myöskään isäni suvussa kenestäkään... Joka kerta kun nähdään, meidän yhteiset juttutuokiot ovat sitä että puhutaan kuinka se ja se on kyllä niin laiska tai typerä tms. Inhoan sitä.



Olen muuten myös laittanut vanhemmilleni ruokaa ja nähnyt paljonkin vaivaa sen eteen muutamina kertoina, mutta kommentit ovat olleet luokkaa "ihan hyvää". Usein äitini ei sano mitään.



Kun meen lapsuudenkotiini käymään, tuntuu jatkuvasti että en ole tarpeeksi hyvä ja että täytyy jotenkin yrittää miellyttää äitiäni. Oon todella kateellinen ap:n kaltaisille joilla on tasapainoiset vanhemmat joiden kanssa on hyvä olla.

Minullakin on pitkä välimatka lapsuuskotiin, mutta koska olen hoitovapaalla, käyn siellä lasten kanssa melkein joka kuukausi ja olen yleensä aika pitkään. Jos mies tekee sijaisuuksia samalla paikkakunnalla saatetaan olla siellä parikin viikkoa putkeen.



Sen jälkeen, kun olen asettunut lapsuuskotiini (meneehän siihen aina se eka päivä), minut valtaa myös sellainen seesteinen onnellinen tunne. Kaikki on niin tuttua, turvallista ja toimivaa. Lapset käyttäytyvät tavallistakin paremmin koska viihtyvät mummolassa mummon hyysättävänä. Vanhempieni luona on paljon mielekästä tekemistä (hyvät työtilat käsitöille, isot kasvimaat, luonto lähellä jne). On ihanaa jättää lapset äidille ja lähteä isän kanssa kokemaan verkkoja tai hipsutella yöllä, lasten jo mentyä nukkumaan, juttelemaan keittiöön muiden kanssa.



Vaikka selkeästi olen lapsuuskodissani vanhempieni lapsi, enkä koe taantuvani lapseksi. Joskus silloin, kun lähdin kotoa, tunsin vielä niin ja se ahdisti ja silloin kävinkin kotona harvemmin. Mut kun olin työstänyt oman lapsuuteni (joka on hyvä ja onnellinen) en ole enää tuntenut tarvetta arvostella vanhempiani lapsuudestani enkä myöskään tarvetta miellyttää heitä jatkuvasti. Koska kenekään lapsuus ei ole täydellinen kuitenkaan, mietin tietenkin joskus asioita jotka vanhempani olisivat voineet tehdä toisin. Silloin mietin, kuuluuko se asia siihen kategoriaan josta kannattaa ylipäänsä jutella (jolloin otan sen esille jossain rauhallisessa tilanteessa. Vanhempieni kanssa voi keskustella myös aroista asioista, he ovat myönteisiä ja järkeviä ihmisiä) vai kuuluuko se niihin asioihin, jotka täytyy vain hyväksyä, koska elämä ei ole täydellistä ja omat vanhemmat on vain tavallisia ihmisiä omine vikoineen. Jos asia kuulluu jälkimmäiseen mutta se vaivaa minua, teen ennen lapsuuskotiin menemistä mielikuvaharjoituksen; kuvittelen että pakkaan reppuun kaiken sen painolastin, jota kannan täysin turhaan, ja lasken sen repun lapsuukotiin johtavan tien risteykseen. Tunnen kuinka taakka hartioilta kirjaimellisesti kevenee ja rentoudun ja suoristan ryhdin. Sitten lähden kulkemaan sitä kotitietä aikuisena ihmisenä, mieli rauhallisena. Se auttaa elämään hetkessä ja nauttimaan siitä, että minulla ylipäänsä on vanhemmat ja lapsuuskoti - asia joka ei ole itsestäänselvyys ja joka vanhempieni tullessa koko ajan iäkkäämmiksi voi muuttua milloin tahansa.

ihan lähellä aikuisikää. Huvittavaa.