50:n kriisi: elämä mennyt hukkaan?

No ei jää mustakaan mitään muuta jälkeä, ku kirjoitukset tänne, jos ei niitä poisteta 😅

Ei se ole millään tavalla oleellista elämäsi kannalta, jääkö työstäsi jälki vai ei.

Vierailija kirjoitti:

Ei se ole millään tavalla oleellista elämäsi kannalta, jääkö työstäsi jälki vai ei.

Miksei se ole oleellista, jos siihen on panostanut valtavat tuntimäärät?

En mittaa onnistumisiani työelämässä ollenkaan. Olen 50+. Olen pidetty ihminen, jota pidetään sydämellisenä ja ystävällisenä. Mulla on kaksi ihanaa aikuista lasta, jotka pärjäävät hyvin elämässä. Olen toteuttanut kaikki suuret haaveeni viimeisen 5 vuoden aikana. Elän juuri sellaista elämää kuin haluankin, asun maalla ja mulla on koiria. Olen onnellinen. 

Remontoimani talon ulkolaudoituksessa näkyy vasarani jälki, se riittää! 😅

Niistä tunnetuistakaan tekijöistä tai töistä ei kahden polven jälkeen kukaan puhu mitään kun on nokan päällä 2m multaa. On tulleet uudet korvaamattomat tekijät ja sama kehä jatkuu. Jumalan valtakunnantyöstä saa ikuisen palkan. 

Appeni oli oikea touhun mies, monessa mukana, luottamustoimia, yhdistystoimintaa, primus motor monessa hommassa.

Kukaan ei katsonut muistokirjoituksen väärtiksi.

Maailma pyörii hänen poismenostaan huolimatta.

Korvaamattomia tekijöitä on hautuumaat täyteen. 

Entä jos olisin kilpaurheilija ja jäänyt työelämästä pois satsatakseen kaiken, enkä koskaan pääsisi, pikkukisoissakaan, viiden parhaan joukkoon? Kai silloinkin ajattelisin että mihin ne vuodet oikein meni, tein suuren virheen, elämää valui hukkaan. Kilpaurheilijalla ehkä 10 vuotta, lajista riippuen, minulla 25 vuotta.

Minulla on 2 lasta, olen heistä hyvin onnellinen, mutta en laske heitä ansiokseni.

Ap

Vaikka olisit Albert Einstein, niin ikinä et saa saavutuksiasi takaisin kuoltuasi.

Kasa kirjaimia muistuttaa elossa olevia nimestä Albert Einstein mutta sielusi, jos sellaista on, on täysin irrallaan niistä.

Ja noin sadassa vuodessa kaikki työsi on puhkikulutettu ja vanhanaikaista. 

Mulla on tuo kriisi, vaikka työelämässä olen pärjännyt oikein hyvin. 

Mutta: tuhlasin ikävuodet 32-48 alkoholin suurkulutukseen, jonka takia en kokenut tarvetta esim. hankkia puolisoa, lapsia, harrastuksia, ihmissuhteita, säästöjä tms. Alkoholintissuttelu antoi mulle kaiken mitä kaipasin. Sen avulla jaksoi ryynätä töissä hurjia määriä, ihan muutaman tunnen unillakin. Ja aina oli iltaisin ihana euforia, jonka tissuttelu toi. Halveksin oikein tavisten tylsää rutiininomaista perhe-elämää. Minä olin boheemi tyyppi, jännänainen, jotain muuta kuin tavis. 

Harmi vaan että se alkoholinkäyttö oli pakko lopettaa, kun erään erityisen kostean kesäloman kesken tuli haimatulehdus. Lääkäri teki selväksi että se on nyt vakava paikka, tähän tänä päivänäkin kuolee merkittävä prosentti sairastuneista ja tehohoitoon joutuu kymmenisen prosenttia, ja jos juominen jatkuu, se erittäin todennäköisesti uusiutuu. Lopetin juomisen, mutta sitten iski todellakin se kriisi mun elämän tilasta. Mitä mulla oli? Joo työ, olin arvostettu kova tekijä siellä, hyvä palkka, mutta siinä se. Ei yhtään ihmissuhdetta paitsi vanhenevat vanhemmat jotka hekin asui kaukana. En edes pitänyt työstäni yhtään, tein sitä vain kun en tiennyt mitä muutakaan sitten ja oli siinä edes hyvä palkka. Mitään omaisuutta tai säästöjä en ollut kerännyt, en ostanut edes omistusasuntoa, koska elämänasenteeni oli ollut liian boheemi moiseen poroporvarilliseen hapatukseen. Iski myös suru lapsettomuudesta. Esivaihdevuosien jo päällä ollessa sille ei enää voinut tehdä mitään.

Nyt olen 50, ja olen kai sopeutunut vaan siihen, että näin tämä elämä meni. En enää yritä ihmeemmin muuttaa elämääni. Alanvaihto ei ole realistista eikä järkevää, vaikken pidäkään työstäni. Ihmissuhteita en oikeastaan enää edes jaksa, enkä osaa olla sellaisissa, sitä paitsi olen tottunut olemaan yksin eikä se ole enää surullista. Säästää vähän yritän eläkepäiville, mutta siinäpä se. Muuten elelen päivä kerrallaan, nyt raittiina. Elämä meni niin kuin se meni, eikä menneiden katuminen auta, joten en kuluta siihen energiaani yhtään enempää.

Vierailija kirjoitti:

Entä jos olisin kilpaurheilija ja jäänyt työelämästä pois satsatakseen kaiken, enkä koskaan pääsisi, pikkukisoissakaan, viiden parhaan joukkoon? Kai silloinkin ajattelisin että mihin ne vuodet oikein meni, tein suuren virheen, elämää valui hukkaan. Kilpaurheilijalla ehkä 10 vuotta, lajista riippuen, minulla 25 vuotta.

Minulla on 2 lasta, olen heistä hyvin onnellinen, mutta en laske heitä ansiokseni.

Ap

Noin käy lukemattomille urheilijoille, minullekin kävi aikanaan. En minä ajattele ollenkaan että ne vuodet olisi menneet hukkaan. Ne olivat täyttä elämää joka päivä. Mitä sillloin sitten olisi pitänyt tehdä? Mennä nopeammin oravanpyörään tavoittelemaan materiaa liike-elämästäkö? Ei, minä olen ihan tyytyväinen etten mennyt, kyllä se riittää 35 vuottakin siellä ihan hyvin.

Osan työ on ollut pseudotutkimuksia. Nyt on hyvä aika herätä henkisesti. Ja tehdä parempaa kirjaa. Inhimillistä maailmaa. Ei ole väliä jos ei mitään jää, siellä jatketaan missä ollaan, vaikka harmittaahan se vähän jos ei jää. Osan tietoisuuden tietoja jää maapallolle. Onhan kirjailijoita joiden kirjat voivat muutenkin kadota. Idea ehkä ei jos se on jotain hyvää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se ole millään tavalla oleellista elämäsi kannalta, jääkö työstäsi jälki vai ei.

Miksei se ole oleellista, jos siihen on panostanut valtavat tuntimäärät?

Jos tässä puhutaan akateemisista meriiteistä, niin aika moni jää tusina tutkijaksi. Tämän mahdollisuuden kai kaikki tiedostavat, jos tämän uran valitsee?

"Appeni oli oikea touhun mies, monessa mukana, luottamustoimia, yhdistystoimintaa, primus motor monessa hommassa.

Kukaan ei katsonut muistokirjoituksen väärtiksi."

Ei edes puolisosi katsonut isäänsä muistokirjoituksen väärtiksi? Yleensä omat lapset ovat ne jotka ensisijassa muistokirjoituksen tekevät jos kyse ei ole jostain ihan todella merkittävästä ihmisestä.

Ei se työ noin tärkeää ole. Ehkä sinun on aapee aika kyseenalaistaa se, miten paljon identiteettisi on kytköksissä työhösi, jos kerran arvioit elämäsi menestystä vain lähinnä sen kautta. Useimpien työstä ei jää tähän maailmaan mitään jälkeä. Äärimmäisen harvojen elämästä jää heidän omaa sukupolveaan pidempää jälkeä. Se on ihan ookoo. Jos olisi vaikka siivooja tai kampaaja, ei työstä jäisi mitään tulevaisuuteen kestävää jälkeä, mutta silti työ olisi arvokasta tässä ja nyt, sitä kautta että tulisi palvelleeksi toisia ihmisiä ja yhteiskuntaa. 

Itse myös ajattelen että tärkeämpää kuin se mitä tekee on se miten tekee, ja itsensä kehittäminen. Henkinen ulottuvuus. En ole uskonnollinen, mutta yritän oppia paremmaksi elämisen taidossa, siinä etten turhaan potki tutkaimia vastaan ja tee elämästäni vaikeampaa kuin sen tarvii olla. Tällaiseen henkiseen kouluun sopii oppitunneiksi ihan kaikki elämän kokemukset, myös epäonnistumiset.

Elämän tarkoitus ei ole kerätä ansioita, vaan elää, ja mieluusti onnellisena.

Mikset osaa iloita esim. ihanista lapsistasi ja arvostaa heitä, ihan yli kaiken muun? Hassua että heistä huolimatta koet elämäsi menneen hukkaan. Nyt herätys.

Tommonen tunne tulee, kun panostaa johonkin liikaa ja pettyy, oli se sitten työura, avioliitto tai tärkeä harrastus. Tästä syystä elämän tulisi olla niin tasapainossa, että yhden asian pieleen meneminen ei määritä sitä ihmistä. Nyt tuntuu, että sinun kohdalla tapahtuu juuri näin.

Kuten aiemminkin sanottu, että ei ole niin tärkeää ihmistä vielä syntynyt, että maailma olisi lakannut toimimasta hänen kuollessa. Aina löytyy joku tilalle.

Vierailija kirjoitti:

Ei se työ noin tärkeää ole. Ehkä sinun on aapee aika kyseenalaistaa se, miten paljon identiteettisi on kytköksissä työhösi, jos kerran arvioit elämäsi menestystä vain lähinnä sen kautta. Useimpien työstä ei jää tähän maailmaan mitään jälkeä. Äärimmäisen harvojen elämästä jää heidän omaa sukupolveaan pidempää jälkeä. Se on ihan ookoo. Jos olisi vaikka siivooja tai kampaaja, ei työstä jäisi mitään tulevaisuuteen kestävää jälkeä, mutta silti työ olisi arvokasta tässä ja nyt, sitä kautta että tulisi palvelleeksi toisia ihmisiä ja yhteiskuntaa. 

Itse myös ajattelen että tärkeämpää kuin se mitä tekee on se miten tekee, ja itsensä kehittäminen. Henkinen ulottuvuus. En ole uskonnollinen, mutta yritän oppia paremmaksi elämisen taidossa, siinä etten turhaan potki tutkaimia vastaan ja tee elämästäni vaikeampaa kuin sen tarvii olla. Tällaiseen henkiseen kouluun sopii oppitunneiksi ihan kaikki elämän kokemukset

Kiitos tästä pohdinnasta! En ajattelekaan, että nykyiset tunteeni ja ajatukseni ovat oikea ja lopillinen lopputulema, vaan että kyseessä on ikäkriisi, jota työstän päästäkseni eteenpäin. Ja siksi kysyn muiden näkökulmia.

Elämässä ei mikään mene hukkaan. Kuollessamme palaamme luonnon suureen kiertokulkuun, energia ei katoa. vanha elämä kuolee, uutta syntyy. Miksi mietit jotain taloudellisia tai muita meriittejä, mitään et saa kuollessas mukaan.

Etsi onnellisuus sisältäsi, minun 55v, suurin hupini on istuskella aamukahvilla tuttavan kahvilassa ja katsella kun ihmiset aamulla kiiruhtavat kuka minnekin. Olen onnellinen, tammikuusta huhtikuulle taas Fugessa, sitten suomeen kevät ja kesä. elokuusta marraskuulle taas fugessa. Nautitaan elämästä.