Lue keskustelun säännöt.
50:n kriisi: elämä mennyt hukkaan?
10.12.2024 |
Tunnen monia ammatissaan menestyneitä, joilla jää "jälki maailmaan". Omasta työstäni, josta jouduin uupumuksen takia siirtymään suorittavaan osa-aikatyöhön, ei jäänyt mitään julkaisuja, tutkimustuloksia tms. Kymmenet siihen uhratut vuodet suli pois.
Nyt tuntuu (ikätyypillisesti) etten ole saanut mitään aikaisiksi. Vuodet tuntui menneen hukkaan.
Miten te muut viiskymppiset koette näitä tunteita?
Kommentit (37)
Samalla lailla täälläkin meni. Tosin tein sitä suorittavaa osa-aikatyötä koko ajan siinä sivussa. Nyt tiedän, etten ole saanut mitään aikaiseksi. Ja mitä väliä sillä on? En mä ole maailmalle mitään velkaa. Tosin geenini siirtyivät eteenpäin. Siitä jää jälki. Ja kaikesta muustakin, mitä olen tehnyt tai sanonut. Kuva tekohetkestä matkaa valonnopeudella eteenpäin maailmankaikkeudessa. Tekoni, hyvät ja pahat, eivät koskaan häviä. Ja teen niitä vielä lisää. Puolet elämästä jäljellä. t. 49v
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elämän tarkoitus ei ole kerätä ansioita, vaan elää, ja mieluusti onnellisena.
Mikset osaa iloita esim. ihanista lapsistasi ja arvostaa heitä, ihan yli kaiken muun? Hassua että heistä huolimatta koet elämäsi menneen hukkaan. Nyt herätys.
Tottakai iloitsen heistä! Mutta ajattelen että he ovat itse omaa ansiotaan. Toki olen pitänyt heistä huolta ja tuen heitä henkisesti aikuisenakin silloin kun he sitä tarvitsevat.
Ap
Sinähän heidät olet tehnyt. Hoitanut ja kasvattanut parikymmentä vuotta ja edelleen tuet. Mikä sen parempi ansio voisi edes olla?
Vierailija kirjoitti:
Vaikka olisit Albert Einstein, niin ikinä et saa saavutuksiasi takaisin kuoltuasi.
Kasa kirjaimia muistuttaa elossa olevia nimestä Albert Einstein mutta sielusi, jos sellaista on, on täysin irrallaan niistä.
Ja noin sadassa vuodessa kaikki työsi on puhkikulutettu ja vanhanaikaista.
Einstein mullisti Fysiikan, hänen nimensä ja työnsä ei kulu merkityksettömälksi, vaikka tiede menee eteenpäin.
Newton muistetaan myös, vaikka hänen fysiikkansa on paljon karkeampi esitys maailmasta. Hänen työnsä on tieteen peruskiviä.
Mutta pitää vain hyväksyä, että suurin osa meistä ei ole Newtoneita eikä Einsteineja.
Onneksi. Newton oli ihmisenä kävelevä k#rpä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elämän tarkoitus ei ole kerätä ansioita, vaan elää, ja mieluusti onnellisena.
Mikset osaa iloita esim. ihanista lapsistasi ja arvostaa heitä, ihan yli kaiken muun? Hassua että heistä huolimatta koet elämäsi menneen hukkaan. Nyt herätys.
Tottakai iloitsen heistä! Mutta ajattelen että he ovat itse omaa ansiotaan. Toki olen pitänyt heistä huolta ja tuen heitä henkisesti aikuisenakin silloin kun he sitä tarvitsevat.
Ap
Sinähän heidät olet tehnyt. Hoitanut ja kasvattanut parikymmentä vuotta ja edelleen tuet. Mikä sen parempi ansio voisi edes olla?
Monelle äitiys tai isyys ei riitä elämäntehtäväksi.
Vierailija kirjoitti:
Korvaamattomia tekijöitä on hautuumaat täyteen.
Tämä. Usein myös siellä haudassa välittömästi eläkkeelle päästessään - ellei jo aiemmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen oppinut henkisyyttä tutkiessani,että jokaisella ihmisellä on tärkeä rooli täällä maanpäällä ollessaan.
Ihan jokaisella, jopa puliukoilla tai muutaman minuutin eläneellä vauvalla.Jos yksikin meistä puuttuisi ,se olisi kuin palapelin palasen puuttuminen , eli yhtä tärkeä kuin jokainen muukin pala.
Suosittelen sielun tyhjyyden täyttämiseen henkistä luettavaa.Se on kiinnostava ja loputon oppimisen tie.Aina oppii uutta ja syvällisemmin.í
Perspektiiviähän tuo. Itse olin uraohjus, entinen urheilija. Lapseni menehtyi muutaman vuoden ikäisenä, alkoholisoiduin, menetin kaiken elämässäni, ja nyt viisikymppisenä olen jotenkin lajoillani, matalapalkka-ammatissa. Selviytyminen riittää minulle juuri nyt saavutukseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 56v ja minulla on väitöskirja kesken. Olen ollut vakavasti sairas ja tällä hetkellä määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä. Olen joutunut väkisinkin pohtimaan elämääni. Toivon, että pystyisin jatkamaan vielä tutkimustani, mutta en tiedä vielä kuntoudunko siihen.
Toisaalta olen tyytyväinen näinkin. Suurin saavutukseni on 2 nuorta aikuista, jotka kasvatin. Olen ylpeä heistä ja uskon, että maailma on parempi paikka kun he ovat täällä. Olen mielestäni äitinä " antanut kaikkeni".
Vierailija kirjoitti:
Olen 56v ja minulla on väitöskirja kesken. Olen ollut vakavasti sairas ja tällä hetkellä määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä. Olen joutunut väkisinkin pohtimaan elämääni. Toivon, että pystyisin jatkamaan vielä tutkimustani, mutta en tiedä vielä kuntoudunko siihen.
Toisaalta olen tyytyväinen näinkin. Suurin saavutukseni on 2 nuorta aikuista, jotka kasvatin. Olen ylpeä heistä ja uskon, että maailma on parempi paikka kun he ovat täällä. Olen mielestäni äitinä " antanut kaikkeni".
Itse jouduin vuosia sitten jättämään väitöskirjan kesken, kun rahotus oli niin sirpaleista ja epävarmaa. Satsasin lapsiin ja perheeseen ja tuin taloudellisesti silpputöitä tekevää puolisoa, joka sitten jättikin minut yhtäkkiä ja tekee nykyään uraa.
Ehkä sekin tässä painaa? Valintojani ei ole ohjannut se, mitä itse haluan vaan muiden kannatteleminen.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Enpä edes huomannut juurikaan sitä, että täytin 50. Hurvittelin nuoruuteni ja vielä myöhäisnuoruuteni. Lauloin bändissä parikymmentä vuotta, tein valoja ja ääniä harrastajateattereissa.Näissä piireissä tuli kokeiltua varmaan kaikkea muuta paitsi huumeita. Oikeastaan toteutin kaikki haaveeni, mitkä vaan oli mulla toteutettavissa. Sitten asetuin aloilleni ja rauhoituin. Ei kai siinä ole mitään muuta, kuin elää juuri niin kuin haluaa eikä koeta täyttää toisten toiveita tai elää niin kuin normit vaativat.
Vierailija kirjoitti:
Entä jos olisin kilpaurheilija ja jäänyt työelämästä pois satsatakseen kaiken, enkä koskaan pääsisi, pikkukisoissakaan, viiden parhaan joukkoon? Kai silloinkin ajattelisin että mihin ne vuodet oikein meni, tein suuren virheen, elämää valui hukkaan. Kilpaurheilijalla ehkä 10 vuotta, lajista riippuen, minulla 25 vuotta.
Minulla on 2 lasta, olen heistä hyvin onnellinen, mutta en laske heitä ansiokseni.
Ap
Kaikki kilpaurheilijat eivät voi saavuttaa olympiakultaa, eivät edes arvokisamitaleja. Jotta se kilpaurheilijan ura olisi mielekästä, pitää tavoitteiden olla realistisia ja myös siitä tekemisestä pitää saada jotakin. Sama pätee tietysti muuhun työelämään. Paras on, jos työn tekeminen itsessään on kannustavaa ja palkitsevaa. Sen jälkeen tulokset ovat toissijaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elämän tarkoitus ei ole kerätä ansioita, vaan elää, ja mieluusti onnellisena.
Mikset osaa iloita esim. ihanista lapsistasi ja arvostaa heitä, ihan yli kaiken muun? Hassua että heistä huolimatta koet elämäsi menneen hukkaan. Nyt herätys.
Tottakai iloitsen heistä! Mutta ajattelen että he ovat itse omaa ansiotaan. Toki olen pitänyt heistä huolta ja tuen heitä henkisesti aikuisenakin silloin kun he sitä tarvitsevat.
Ap
Sinähän heidät olet tehnyt. Hoitanut ja kasvattanut parikymmentä vuotta ja edelleen tuet. Mikä sen parempi ansio voisi edes olla?
Monelle äitiys tai isyys ei riitä elämäntehtäväksi.
Ei puhuttu äitiydestä elämäntehtävänä, vaan tästä aloittajan kokemuksesta: "Nyt tuntuu etten ole saanut mitään aikaisiksi. Vuodet tuntui menneen hukkaan."
Miksi pitäis saada jotain mullistavaa aikaiseksi? Suurin osa ihmisistä ei saa, ja se on ok. Tärkeintä että nauttii niistä pienistä asioita ja on niistä kiitollinen, noin sanoi 90v ystäväni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Käytännössä olen tilanteessa, jossa päänsisäinen ahdistus, huono olo ja toivottomuus ovat sellaisella tasolla, että pian en kykene huolehtimaan itsestäni. Olen pitkäaikaistyötön, olen aina ollut yksinäinen, rahaa ei ole, terveys on kroonisesti rikki ja elämällä ei ole mitään suuntaa - ei nyt eikä ole ikinä ollut. Luulen, että melko pian luovutan kaiken ja jään vain makaamaan. Tälläkin hetkellä lähes jokainen ilta haluan vain huutaa ja itkeä. Olen jatkuvasti pahalla tuulella, olen itsekäs kaikessa ja aiheutan muille ihmisille pahaa oloa.
Parempi vain mennä pois.
Minulla on työ, perhe ja lapset mutta silti pään sisällä koko ajan täysi kaaos. Kaikkea mahdollista harrastusta on tullut kokeiltua kunnes mielenkiinto hiipunut.
Olen opettaja ja ajattelen että jokainen nuori joka mun vähäiselläkin avulla pääsee koulusta eteenpäin elämäänsä on mun "saavutus". Voihan toki olla että heti sen jälkeen joku niistä vetää huumeita ja kuolee, jolloin oikeastaan mitään ei jää jäljelle, mutta en mä sille mitään voi enkä sitä mieti.
Lahjoitan kuukausittain rahaa Kenian lasten hyväksi. Pikkusummalla lapset pääsee kouluun, saa ruokaa, jne. Se on jopa järkyttävää, miten paljon hyvää voi parin kaljan hinnalla saada aikaan.
Omista lapsista, jotka asuu kotona, ajattelen että jokainen päivä kun autan heitä kasvamaan paremmiksi ja viisaammiksi, on merkityksellinen päivä. Ja vaikka huomenna kuolisin niin he muistaisivat minut.
Me ollaan täällä toisiamme varten, tekemässä hyvää.
Tottakai iloitsen heistä! Mutta ajattelen että he ovat itse omaa ansiotaan. Toki olen pitänyt heistä huolta ja tuen heitä henkisesti aikuisenakin silloin kun he sitä tarvitsevat.
Ap