Neuvoja/näkemyksiä meidän perhetilanteeseen!

Palstan vastaus on, että tue miestäsi, kyllä se perhe huutoa kestää. Voisitko ap miettiä, miltä tuntuu olla se poika, jota isä koko ajan kohtelee väärin. Poika saa sellaisen miehenmallin, että epäoikeudenmukaisuus on samaa kuin aikuisuus. Luuletko, että poika haluaa olla isona samanlainen kuin isä vai valitsee esim. homouden siinä vaiheessa, kun seksuaalisen identiteetin etsinnän aika on.

Just tällaisten viestien takia av on niin klassikko. Mies on muuttunut suuresti aiemmasta, kuten ap kirjoitti, selvästikin hänellä on nyt ongelmia, hän ei ole läpeensä paska ihminen, syntymästä saakka sellainen. Itsekö haluaisitte, että jos teille tulee vakavia ongelmia, miehiänne oikein kannustettaisiin jättämään teidät?! Tietenkin lapsia täytyy nyt suojella konkreettisesti, mutta pitkällä tähtäimellä lasten etu on että miestä tuetaan. Toisen tukeminen kun ei yleensä ole toiselta pois.

Palstan vastaus on, että tue miestäsi, kyllä se perhe huutoa kestää. Voisitko ap miettiä, miltä tuntuu olla se poika, jota isä koko ajan kohtelee väärin. Poika saa sellaisen miehenmallin, että epäoikeudenmukaisuus on samaa kuin aikuisuus. Luuletko, että poika haluaa olla isona samanlainen kuin isä vai valitsee esim. homouden siinä vaiheessa, kun seksuaalisen identiteetin etsinnän aika on.

Just tällaisten viestien takia av on niin klassikko. Mies on muuttunut suuresti aiemmasta, kuten ap kirjoitti, selvästikin hänellä on nyt ongelmia, hän ei ole läpeensä paska ihminen, syntymästä saakka sellainen. Itsekö haluaisitte, että jos teille tulee vakavia ongelmia, miehiänne oikein kannustettaisiin jättämään teidät?! Tietenkin lapsia täytyy nyt suojella konkreettisesti, mutta pitkällä tähtäimellä lasten etu on että miestä tuetaan. Toisen tukeminen kun ei yleensä ole toiselta pois.

toivoisin, että mies ilmoittaisi, että nyt tuo loppuu. Ei mitään lässynlässyn keskusteluja vaan selkeät rajat. Lasten ei tarvitse joutua kärsijöiksi. Jos en osaa olla ihmisiksi, en ansaitse perhettä.

Ap:n miehen käytös on hänen oma valintansa, ei mikään pakko. Mies voi muuttaa tapojaan heti, mutta kaikesta päätellen ei halua.

varmasti tykkää hänestä, mutta isällä on muuten nyt viime aikoina ollut paha mieli, ja siksi isä ei jaksa käyttäytyä hyvin. Ja että pahan mielen syyt on aikuisean asioita, niitä ei tartte lapsen ajatella. Ja että poika ei ole isän pahaa mieltä aiheuttanut.

Ja sitten: vaalikaa niitä hyviä hetkiä, ja koeta suoda miehellesi lepoaikaa, jos tuntuu, että hän on ylirasittunut. Jos elämä tuntuu yleiseltä härdelliltä, niin lasten jakaminen yleensä auttaa: yksi vanhempi kaupungille yhden lapsen kanssa, toinen toisen kanssa kotona. Kaupunkireissuihin voi aina yhdistää asioiden hoitoa ja jotain kivaa.

En lukenut koko ketjua, mutta en tiedä, mistä noita eroneuvoja oikein sikiää. Tietenkään lasta ei saa henkisesti pahoinpidellä, mutta voi aikuisellakin joskus olla vaikeeta.

Toivottavasti meihesi alkaa voida paremmin. Toivottavasti hän alkaa itse funtsimaan ongelmaansa.

eli muuta lasten kanssa pois ja sano miehelle, että terapian jälkeen voidaan miettiä yhteenpaluuta. Jos mies ei suostu muuttumaan, joudut miettimään, haluatko ihan oikeasti uhrata lapsesi vai valita heidät, ja antaa onnellisemman lapsuuden.



Jos hoet lapselle, että isä ja äiti rakastavat, ymmärtää lapsi aika nopeasti, että huutaminen, nalkutus ja muille ilkeily on rakkautta, sillä sitähän se isä nykyisin tekee. Minusta olisi aikuisempaa todeta pojalle, että isä ei välttämättä rakasta edes itseään.



Joskus miehet tajuavat perheen tärkeyden vasta siinä vaiheessa, kun se perhe viedään heiltä pois edes viikoksi tai kahdeksi.

että toimisit noin, ellei keskustelu onnistu kotona enää yhtään.



Eilen meillä oli todella hankala ja tätä tilannetta kärjistävä päivä. Toissailtana poika itki sängyssä ja sanoi, ettei isi tykkää. Oli myös selvästi pettynyt, koska edellisenä viikonloppuna mies ja poika viettivät kahdestaan aikaa ja heillä oli todella mukavaa ja poika oli onnellinen "miesten jutuista". Sitten taas arkipäivinä jatkui sama huuto.



Eilen sitten yritin keskustella. Mies ei halunnut puhua, ei kuulemma ole ongelmaa. Poika jopa itse kysyi isältään, miksi olet ilkeä ja kiellät turhasta. Mies vain tokaisi, että ei ole kieltänyt turhasta, eikä mitään muuta.



Kuitenkin tosi rohkeaa pojalta itse ottaa asia puheeksi ja oli varmasti tosi kamalaa, kun mies ei tullutkaan mitenkään vastaan eikä osoittanut pojalle mitään myötätuntoa!



Nyt on perhantai. viikonloput on meillä vähän parempia, mies jaksavampi.ehkä saadaan jotain keskustelua aikaan.



ap

Ensiksikin et saa minusta puolustaa yhtään miestäsi lapsellesi. Sinun tehtäväsi äitinä on puolustaa lastasi. Miehesi tekee väärin. Hän purkaa omaa ahdistustaan poikaansa.



Meillä mies teki samaa. Jos kotona tuli riitaa, vaikka lapsen vihasta tai miehen ja minun välille, hän ahdistui ja huusi. Lopulta sain tarpeekseni. Lapsi, poika oli silloin yläkouluikäinen. Sittemmin lapsi nousi kapinaan isäänsä vastaan, sanoi suoria sanoja hänestä, kieltäytyi toisinaan tapaamasta. Ymmärtää isän puutteet, rakastaa häntä, mutta ei alistu, sillä isä on jatkanut edelleen ristiriitaista käytöstään.





Miehesi ei osaa rakastaa lapsiaan. Tärkeää on se, että joku sen sanoo lapsellesi. Meillä ammattiauttaja sanoi sen ääneen ja se oli ratkaiseva asia uuteen näkökulmaan, vaikka tilanne ei eron jälkeen muuttunutkaan myönteisesti.





Sinun tehtävästi viisaana äitinä on tehdä asialle jotakin. Älä hyssyttele. Silloin olet miehesi puolella. Hän on aikuinen ja itse vastuussa omista teoistaan. Näytä se hänelle.

sehän ottaa ne hengiltä silloin. Sitten vielä yks pieni kysymys: MISTÄ TE NOITA KUSIPÄITÄ OIKEIN NAARAATTE JA VIELÄ VAPAAEHTOISESTI MENETTE LISÄÄNTYMÄÄNKIN NIIDEN KANSSA??!!!

yhteydessä tee ap jotakin radikaalia. Jos olette naimisissa, pane avioerohakemus postiin tms.



Ei ole lastasi kohtaan oikein, että hän joutuu itkemään isän huonoa käytöstä. Kun hän joutuu todennäköisesti tekemään sitä senkin jälkeen, jos eroatte. Mutta silloin olet sinä näyttänyt, että olet lapsen puolella.



Joskus pitää mennä ihan äärimmäisiin tekoihin. Se, että miehesi pysyy kannassaan, kertoo jo jotakin hänen kyvyttömyydestään olla empaattinen omaa lasta kohtaan.



Ja korostan vielä, että kertomasi eivät ole mitään erimielisyyksiä kasvatuksesta, vaan isä purkaa pahaa oloaan lapseensa ja naamioi sen kasvatukseksi, kun ei ole itse kypsä aikuiseksi ja kasvattajaksi.

ammattiauttajakaan neuvoisi meitä tässä tilanteessa ratkaisemaan asian erolla.



Tilanne ei ole ollut päällä kauaa. Vielä viime vuonna meillä oli arki todella helppoa ja mukavaa. Mies rakastaa lapsia, siitä ei tosiaankaan ole kysymys. Hän ei myöskään käytä minkäänlaista fyysistaa väkivaltaa, ei pienimmässäkään määrin. Mutta vaatii liikaa pojalta siisteyden, käytöksen ja kielenkäytön suhteen.



Toisaalta taas pojan käytös on välillä aivan tolkuttoman huonoa. Siinä tapahtui selkeä muutos jo ennen kuin miehen pinna alkoi kiristyä ja nipotus ja komentelu lisääntyä.



En oikeastaan tunne yhtään lapsiperhettä, jossa tämä ikäisten lasten kanssa kaikki pattitilanteet ratkaistaisiin rakentavalla tavalla. Ja meneehän mullakin hermot aivan totaalisesti tenavien kanssa! Mutta mä osaan kuitenkin palauttaa tilanteen normaalille tasolle, eikä kenellekään jää niistä paha mieli.



Ja onhan meillä hyviä hetkiä. Miehellä ja pojallakin on, viime viikonloppuna viimeksi.



Nyt vain sellainen normaali tasapaino on puuttunut muutaman kuukauden ja en tiedä miten sen palauttaisin.



ap

HEI haloo, naiset; lähdettekö lapsinenne kodistanne, ja laitatte avioeron vireille HETI, kun perheessä on kriisitilanne? Ei ihme, että eroja, katkeroituneita exiä ja onnettomia lapsia on niin paljon !!!



Ukko on inhottava, otetaan ero!



Ja samaan aikaan tämä palsta pursuaa kirjoituksa, joissa itketään kun äijä on taas ryyppäämässä ja tuleessaan hakkaa, mutta kun mä rakastan sitä niin ihan hirveesti ja se on joskus lapsille niin ihana ja onhan se mun lasten isä ja niiiin komeeekin...



No niin.

Kuten joku jo kirjoittikin, puolusta lasta isän kohtuuttomasta käytöksestä - myös lapselle itselleen. Sano hänelle, että isä kyllä rakastaa, mutta toimii väärin tms..



Kun seuraavalla kerralla on tilanne, jossa miehesi karjuu lapsille kohtuuttomasti, mene väliin. Vie lapset pois tilanteesta, sano miehellesi että lopettaa.



Jokin on nyt taustalla, mikä painaa miehen mieltä ja kiristää pinnaa, on kärismättömyyttä.

Keskusteluterapia jonkun ulkopuolisen kanssa voisi miestä auttaa. Vaadi häntä menemään sinne. Sen ei todellakaan trvitse olla mikään psykologi tai psykiatri, seurakunnan perhetyön terapeutti tai psykiatrinen sairaanhoitaja terv.asemalta, tai joku vastaava riittää.



Minun mielestäni se, että mies pysyy kannassaan eikä halua nähdä omaa toimintaa ja itseään kertoo siitä, että todellisuudessa hän häpeää omaa käytöstään mutta ei halua myöntää sitä. Itse toimin samalla tavalla. Näen oikeutuksen huonolle ja riitaisalle käytölkselleni vaikka tiedän, ettei se ole oikein.



Se mitä itse kaipasin uupuneena, karjuvana äitinä aikoinaan, oli ymmärrys ja empatia, tuki. Joku, joka jakaisi taakkaani ihan käytännössäkin, arjessa, mutta myös henkisellä tasolla.



Että joku jotekin osoittaisi (ja vaikka kertoisi sen ääneenkin asti) että ymmärtää asian minun kannaltani, ymmärtää minua uuvuttavat tilanteet, ja olen hyväksytty, rakastettu.



Käytännön tasolla olisin myös halunnut apua ja tukea, ihan konkreettisesti.

Miehesi ehkä jaksaa iloisia ja kivoja hetkiä lasten kanssa, mutta ei arjen kiukkutilanteita, niissä menee homma lapasesta ja mopo karkaa, menee yli.



Hoida sinä ne. Sano miehelle, että ne on sinulle. Mies sanoutuu niistä irti.

Meillä se menee niin, että kun tenavat alkaa riidellä ja minä en sitä jaksa, huudan miehelle: ole hyvä, hoida tilanne.

Ja mies hoitaa.

Silloin ei mennä kohtuuttomuuksiin.

Seuraavan tilanteen minä ehkä jaksan hoitaa, yleensä kyllä lykkään ne miehelle kun hän on paikalla. Tämä on meillä siis aika uusi käytäntö, ja toimii.

Tuossa olisi paljon, mikä voisi meitä auttaa.



Vaikeimmat hetket on meillä heti miehen tultua töistä ja siitä pari tuntia. Mies on todella väsynyt ja kireä. Niihin jos saisi ihan jonkun käytännön konkreettisen muutoksen. MEnisi vaikka päiväunille ja tulisi vasta sitten, kun on levännyt. Nyt siihen aikaan yleensä mies ryhtyy heti töistä tultuaan suuri eleisesti siivoamaan lasten levittämiä sotkuja. Hänelle siisteys ja järjestys on tärkeää, ilmeisesti se helpottaa jotenkin hänen oloaan. Minä olen kotiäitinä, mutta en pysty pitämään taloa siinä kunnossa, että se kelpaisi miehelle. Kriteerit ovat tässäkin asiassa tuntuneet miehellä nousseen viime aikoina. Nykyään poika huomaakin, että isi on tulossa kotiin siitä että otan sellaisen "siivous-spurtin" ennen miehen tuloa. Sen aikana poika menee vaisummaksi, haluaa alkaa katsoa piirrettyjä tai muuta. Lopettaa riehakkaammat leikit.



Ajatella, että minulle on moni tuttu sanonut, miten saan olla onnellinen noin ihanasta ja osallistuvasta miehestä. Sellaisena hänet näen edelleen, vaikka nyt on viime aikoina jokin ollut pahasti pielessä. Jos jättää nämä viime kuukaudet laskusta pois, niin enemmän mieheni on omien lastensa ja perheensä kanssa, läsnä ja osallistumassa, kuin muissa tuntemissani perheissä ja tämän ovat tututkin huomanneet.



ap

näistä viesteistä, joissa ehdotetaan eroa ratkaisuksi.



Enpä ole ihan varma, olisinko itsekään kympin äiti sellaisessa tilanteessa, jossa asun vuokralla, vastaan kaikesta yksin, olen jatkuvasti yksin vastuussa lapsista, jotka oireilevat menetettyään kaiken heille tutun, rakkaan ja tärkeän.



Voipa olla, että minäkin nalkuttaisin silloin, ihan turhasta, vaatisin hyvää käytöstä että oma pääni kestäisi paremmin. Varmasti tulisi huudettuakin, kun stressi olisi kova.



Paljonko siinä sitten olisi voitettu?



ap

ja sinä puolustat sitä hetkeä, jolloin mies tulee töistä, sinä otat siivousspurtit, siis alistut, että miehesi ei nalkuttaisi, lapsesi vaistoaa, ei leiki riehakkaasti. Ja sitten alkaa jokpäiväinen vaikea hetki - kaksi tuntia, kun mies on äreä.



Hei haloo! Kaksi tuntia lyhyestä arki-illasta!



Lapsi saa käyttäytyä kuinka huonosti tahansa, aikuisen on pysyttävä aikuisena. Miehesi on kotityranni ja sinä sallit sen.



Lapsesi itkee ja jännittää ja sinä vain annat kaiken tapahtua.



On toki muitakin vaihtoehtoja kuin ero, mutta miksi tulit tänne avautumaan, jos et kuitenkaan ole valmis tekemään mitään.



Vain senkö takia että on niitä hyviä hetkiä?



Entäs kun ne huonotkin on olemassa.



Ja entäs kun lapsesi ottaa isän käytöksen puheeksi jonkun kodin ulkopuolisen ihmisen kanssa. Haluatko mieluummin, että teidän tilanteenne tulee käsittelyyn lastensuojeluilmoituksen kautta?



Se, että lapsi itkee isänsä käytöstä, se on seurausta henkisestä väkivallasta. Se ei ole normaalia väsyneen ihmisen huutamista, vaan sairaan ihmisen käytöstä. Erota nämä kaksi asiaa toisistaan.

näistä viesteistä, joissa ehdotetaan eroa ratkaisuksi. Enpä ole ihan varma, olisinko itsekään kympin äiti sellaisessa tilanteessa, jossa asun vuokralla, vastaan kaikesta yksin, olen jatkuvasti yksin vastuussa lapsista, jotka oireilevat menetettyään kaiken heille tutun, rakkaan ja tärkeän. Voipa olla, että minäkin nalkuttaisin silloin, ihan turhasta, vaatisin hyvää käytöstä että oma pääni kestäisi paremmin. Varmasti tulisi huudettuakin, kun stressi olisi kova. Paljonko siinä sitten olisi voitettu? ap

Minut kait joku nyt tunnistaa, otetaan riski: minä muutin eroon miehestä lasteni kanssa just tommoseen tilanteeseen.

Lapsilla on niin ikävä, etteivät osanneet muuta kuin kiukutella, kun ei minun pienillä ollut sanoja ilmaista, joten ei voitu keskustella..

Ehkä kaksi päivää jaksoivat, kun isä-ikävä iski ja se repesi kiukutteluna, huutona, pahatuulisuutena. Siihen ei mikään hyvä ja kaunis auttanut, siihen väsyi ja sitten sitä karjui itsekin.

Ja kyllä, olin tosin väsynyt, ihan kaikkeen, enkä vähten surkeaan taloustilanteeseen ja rumaan kerrostaloasuntoon ison ja kauniin omakotitalon jälken. Kaipasimme myös omaa pihaa.. ei sitä parveke korvannut.

Sitten alkoi naapurit tehdä ilmoituksia, kun lapset parkuu ja äiti huutaa. Ja sitten alkoivat rikkoa lasteni tarvikkeita, jotka olivat yleisissä varastotiloissa, jonne pääsi vain avaimella.

Meillä on vieläkin ongelmia , ja isoja, mutta olemme taas yhdessä ja saman katon alla. Toivon, ettei ikinä minun tarivtse lapsineni kerrostaloon mennä. Se ei ole meitä varten.

terv. no 8.

näistä viesteistä, joissa ehdotetaan eroa ratkaisuksi. Enpä ole ihan varma, olisinko itsekään kympin äiti sellaisessa tilanteessa, jossa asun vuokralla, vastaan kaikesta yksin, olen jatkuvasti yksin vastuussa lapsista, jotka oireilevat menetettyään kaiken heille tutun, rakkaan ja tärkeän. Voipa olla, että minäkin nalkuttaisin silloin, ihan turhasta, vaatisin hyvää käytöstä että oma pääni kestäisi paremmin. Varmasti tulisi huudettuakin, kun stressi olisi kova. Paljonko siinä sitten olisi voitettu? ap

Minut kait joku nyt tunnistaa, otetaan riski: minä muutin eroon miehestä lasteni kanssa just tommoseen tilanteeseen. Lapsilla on niin ikävä, etteivät osanneet muuta kuin kiukutella, kun ei minun pienillä ollut sanoja ilmaista, joten ei voitu keskustella.. Ehkä kaksi päivää jaksoivat, kun isä-ikävä iski ja se repesi kiukutteluna, huutona, pahatuulisuutena. Siihen ei mikään hyvä ja kaunis auttanut, siihen väsyi ja sitten sitä karjui itsekin. Ja kyllä, olin tosin väsynyt, ihan kaikkeen, enkä vähten surkeaan taloustilanteeseen ja rumaan kerrostaloasuntoon ison ja kauniin omakotitalon jälken. Kaipasimme myös omaa pihaa.. ei sitä parveke korvannut. Sitten alkoi naapurit tehdä ilmoituksia, kun lapset parkuu ja äiti huutaa. Ja sitten alkoivat rikkoa lasteni tarvikkeita, jotka olivat yleisissä varastotiloissa, jonne pääsi vain avaimella. Meillä on vieläkin ongelmia , ja isoja, mutta olemme taas yhdessä ja saman katon alla. Toivon, ettei ikinä minun tarivtse lapsineni kerrostaloon mennä. Se ei ole meitä varten. terv. no 8.

Eivät lapset kiukunneet isänikävää vaan sitä, että sinä et ollut varma ratkaisustasi! Huomaa - et kaivannut miestäsi vaan omakotitaloa kerrostalon sijaan ja varmaan teit lapsillekin selväksi, että täällä meillä on paha olla.

Lapsille on varmaan siis hyväksi, että isä pahoinpitelee heitä henkisesti päivittäin ja äiti on kynnysmattona. Mikään ei saa muuttua niin, että itse joutuisi muutoksen kokemaan. Mieluummin siis mies, jota saa pelätä kuin oma elämä, jossa itse kantaa vastuun.

mä olen samassa tilanteessa kuin sinä, ja suunnittelen avioeroa. Tuntuu yhtä vaikealta, mutta ainoalta vaihtoehdolta. Olen käynyt itsekseni perheneuvolassa juttelemassa ja selvittämässä päätäni ja myös turvakodin kriisiryhmässä. Mua ei ole lyöty, mutta karjuminen ja haukkuminen kohdistuu sekä minuun että lapsiin, ja ne on monesti jostain kadonneesta tavarasta, siisteydestä tai liiasta melusta, mies kyttää ja säpsähtelee. Viimeinen vuosi on ollut yhtä helvettiä. Mies ei lähde terapiaan, ongelma on kuulemma minulla. Emme pysty edes keskustelmaan asiasta, sillä mies ei näe toimintamallissaan mitään vikaa. Välillä on viikko rauhallista, sitten taas tulee älyttömiä raivareita.



Viimeksi eilen mies karjui pojalle kun tämä otti tietokoneen johdon hyllystä vähän reippaammalla otteella. Poika rupesi itkemään.



Mulle on kalustettu asunto luvassa naapurikaupungissa suvulta siltä varalta, että mies ei suostu lähtemään tästä asunnosta. Pitäisi nyt vaan ottaa lähtemisasia puheeksi, vaikka tuntuu aivan paskalta hajottaa lapsilta kaikki, jos mies ei lähde (kaverit ja harrastukset). Hän osaa vaikeuttaa asioita todella ja heittäytyy hankalaksi. Joutunen poistumaan ilman tavaroitani.



En kyllä suosita sullekaan jäämistä, jos mies ei hae apua.

Mutta toivottavasti otit huomioon, että kuvasin tuossa niitä meidän perheen kaikkein hankalimpia hetkiä.



Parhaimpina hetkinä me kaikki istutaan sylikkäin ja sykkärällä sohvalla ja nauretaan yhdessä, leikitään, puuhaillaan pihalla, ollaan reissussa tai kylpylässä ja pidetään hauskaa. Jos erottaisin lapset miehestä, he itkisivät kaivaten näitä hetkiä ja sitä isää, joka mieheni normaalisti onkin. Siis hyvää, leikkivää tavallista isää. Mitenkäs sen itkun kanssa sitten toimisin?



Ja kyllä me ollaan koko perhe tosi läheisiä keskenään. Ei pari huonompaa kuukautta sitä seikkaa voi täysin muuttaa.



Kyllä minäkin voisin olla tosi rikki, jos oma äiti olisi vakavasti sairas. En tiedä, miten huono äiti olisin silloin.



Ja vielä pieni ohis-huomautus: meillä illat on aika pitkiä. Mies tulee aikaisin kotiin. Halusi pojan synnyttyä lopettaa vuorotyöt, että voisi olla enemmän perheen kanssa. Nyt tulee jo aikaisin iltapäivällä, mutta joutuu heräämään tosi aikaisin aamulla.



ap

jonain päivänä koko pojan. Ei välttämättä fyysisesti vaan henkisesti.



Altistamalla lapsesi isän sairaalle käytökselle (tuo ei ole kasvatusta), tuhoat sen ihmisen, joka pojan sisällä on. Kasvatat ihan tarkoituksella tulevaa alkoholistia, narkkaria tai mielenterveyspotilasta, sillä jatkuva elämän tuhoaminen sanoin ja teoin on lapsellesi sama asia kuin kaiken loppuminen. Siinä ei paljoa joku hyvä hetki auta, koska pahoja on paljon enemmän.



Sinun on tehtävä valinta: joko annat miehen hiljalleen tuhota lapsen (tai kaiketi molemmat lapset) tai sitten teet muutoksen. Tuossa tilanteessa jokainen järkevä ihminen hakeutuisi tyrannimiehestä eroon, mutta kaiketi mies on lasta tärkeämpi. Olisko siis mahdollista antaa lapsia muiden hoitoon, jolloin sinulla olisi aikaa keskittyä mieheen ja lapset saisivat sellaiset aikuiset, joita ei tarvitse pelätä. Sinä ja mies saisitte hyviä hetkiä ja lapset tahollaan omiaan, jolloin esimerkiksi valvotuissa viikonlopputapaamisissa voisitte olla yhdessä, jos miehesi jaksaa.



Tietysti voit jatkaa noinkin. Hyvästi onnellinen pieni poika.

Mutta toivottavasti otit huomioon, että kuvasin tuossa niitä meidän perheen kaikkein hankalimpia hetkiä. Parhaimpina hetkinä me kaikki istutaan sylikkäin ja sykkärällä sohvalla ja nauretaan yhdessä, leikitään, puuhaillaan pihalla, ollaan reissussa tai kylpylässä ja pidetään hauskaa. Jos erottaisin lapset miehestä, he itkisivät kaivaten näitä hetkiä ja sitä isää, joka mieheni normaalisti onkin. Siis hyvää, leikkivää tavallista isää. Mitenkäs sen itkun kanssa sitten toimisin? Ja kyllä me ollaan koko perhe tosi läheisiä keskenään. Ei pari huonompaa kuukautta sitä seikkaa voi täysin muuttaa. Kyllä minäkin voisin olla tosi rikki, jos oma äiti olisi vakavasti sairas. En tiedä, miten huono äiti olisin silloin. Ja vielä pieni ohis-huomautus: meillä illat on aika pitkiä. Mies tulee aikaisin kotiin. Halusi pojan synnyttyä lopettaa vuorotyöt, että voisi olla enemmän perheen kanssa. Nyt tulee jo aikaisin iltapäivällä, mutta joutuu heräämään tosi aikaisin aamulla. ap

Haluat, että teillä ei ole negatiivisia tunteita lainkaan, kaiken pahan lakaiset maton alle. Ei ihme, että miehesi saa tyrannisoida koko perhettä, koska sinä olet se, jolla tunteet ovat solmussa.

Miehen kannattaisi palata vuorotyöhön, sinä ja lapset saisitte rauhallisia iltoja.

Hei



Olet saanut kummallisia vastauksia. Yksi saamasi oli kuitenkin todella hyvä. Siinä erityisesti se saattaisi auttaa miestäsi, että näytät hänelle ymmärtäväsi hänen stressin, mutta että silti mitä tahansa käytöstä et tule lapsen takia sallimaan.



Meillä on välillä samanlaista. Minä en kestä sitä, millä tavalla mies komentaa tai huutaa lapsille.

Silloin sanon miehelle, että nyt lähdet lenkille tai jonnekin, etkä tule kotiin, ennen kuin olet rauhoittunut ja osaat olla huutamatta. SAnon myös, että ei ole muiden vika, jos hänellä menee töissä tai muualla huonosti.



Kehotan häntä myös kertomaan enemmän siitä, mitä hän tarvitsee. Ja näin tietysti myös puolin ja toisin. Esim. jos tarvitsee pienen rauhoittumishetken kun tulee kotiin ennen kuin on yhdessä perheen kanssa. Tai säännöllisen lenkkivuoron. Miettikää yhdessä, mitä se voisi olla.



Sitten voi myös sanoa, että "en siedä että mun lapselle puhutaan/huudetaan noin". Joskus olen meinannut kännykällä äänittää sitä komentelua.



Voi olla tosi vaikea saada miestäsi terapiaan tms. Mutta voithan yrittää.



Alkuun kuitenkin purkaisin tilannetta kotona. Miehesi tulee saada itsensä kuriin, tai sitten hän ei voi olla kotona.



Etsisin hänelle luettavaa aiheesta. On olemassa tosi hyviä kasvatuskirjoja, joissa puhutaan nimenomaan tuosta vanhempien omasta vihasta. Etsi tällaisia käsiisi. Erinomainen (en tiedä saako suomeksi) on "How to talk to kids so they will listena and how to listen so they will talk". Amazonista ainakin saa. Lue se. Aivan huippu.



Lapselle voit myös sanoa, että "nyt isi on ollut inhottava eikä isä tiedä, miten toimia silloin kun hän on jostain syystä vihainen. Äitiä harmittaa tosi paljon, kun isä huutaa sulle. Isän pitää opetella käyttäytymään paremmin." Tämän voit sanoa lapselle myös isän kuullen.



Paras keino kaikista, ainakin mun kokemukseni mukaan, on oma esimerkki!



Sanoita omia tunteitasi ääneen miehen ja lapsen kuullen. Erityisesti näitä, joissa itselläsi meinaa palaa pinna.

Meillä ainakin huomaan, että mies toistaa samoja sanontoja lapsille, kuin mitä minäkin. Itse olen vähän luovempi riitatilanteissa, ja huomaan miehen imitoivan minua.

"Äitiä suututtaa niin paljon, että nyt mun on varmaan parasta mennä omaan huoneeseen hetkeksi, etten mä vaan ala huutamaan jollekin muulle."

"Töissä oli tänään vaikeaa, ja jos mä olen tänään illalla outo, niin se ei johdu teistä".



Jos mikään ei auta, lähde lapsesi kanssa iltaisin aina jonnekin kivaan paikkaan, tai viikonlopuksi järkkäätte jotain kivaa. Sanot miehellesi, että te ette kestä olla kotona hänen kanssaan silloin, kun hän käyttäytyy tuolla tavalla.