erityislapsen kanssa

Kukaan ei harrasta mitään ja kotona nökötetään lähes aina. Pelkkä puistoreissu saattaa saada lapsen ihan pöpiksi. :(

minä kuvittelin, että kaikki muut tekee kaikenlaista.



t.ap



olen tässä vuosien saatossa miettinyt, miten harvoin on käyty esim. uimarannalla tmv.

jotka vaan nököttävät kotona. Uimarannalle tuon kanssa... Ajatuskin jo saa kylmän ringin takapuolen alle!



Jotkut autolla tehtävät retket ovat onnistuneet, mutta ei muut. Sellainen, mikä on periaatteessa tosi tylsää, onnistuu meillä. Mikään kiva ei. Eli autolla jollekin nähtävyydelle, eväät naamaan ja kotiin -periaatteella sujuu. Mutta eväitten kanssa leikkipuistoon meneminen pistäisi koko maailman sekaisin pariksi päiväksi.



2

kun lapsi on kasvanut. Ollaan käyty enemmän rannalla yms. Kamalaa taistelua on kaikki lähtemiset, ei paljoa huvita ylimääräisiä lähtöjä tehdä...

jotka vaan nököttävät kotona. Uimarannalle tuon kanssa... Ajatuskin jo saa kylmän ringin takapuolen alle!

Jotkut autolla tehtävät retket ovat onnistuneet, mutta ei muut. Sellainen, mikä on periaatteessa tosi tylsää, onnistuu meillä. Mikään kiva ei. Eli autolla jollekin nähtävyydelle, eväät naamaan ja kotiin -periaatteella sujuu. Mutta eväitten kanssa leikkipuistoon meneminen pistäisi koko maailman sekaisin pariksi päiväksi.

2

Täällä myös yksi perhe, jossa erityislapsi.

Ja mehut on pois puristettu joka päivä, ei siinä ylimääräistä jaksa tehdä kun arki on jo melkoista sirkusta.

"Miten se laittaa maailman sekaisin?"



Joka ainoasta asiasta pitää tapella, mikään tarpeellinen ei onnistu ja kaikki kielletty tapahtuu sekunnin sadasosassa.



2

Ihan koko ajan. Lapselta puuttuu ns. "palikka", joka mahdollistaisi sen että kestäisi olla rauhassa paikallaan. Niinpä meillä juostaan, riehutaan, voimistellaan...koko ajan. Aamusta iltaan.



Tuleva kesä vituttaa jo valmiiksi.

Mutta oon huomannut nyt, kun meillä arki on todella tylsää, että se on myös helpompaa. Lapsi ei tee päivisin käytännössä mitään (kokoaa palapelejä tai istuu sohvalla lukemassa lehtiä ja kuuntelemassa levyjä) ja on todella paljon rauhallisempi. Lapsi on hankkinut itselleen kiellon kaikkiin leluihin, joten siksi näin. Suurin osa leluista on itse asiassa kerätty pois ja jäljellä oleviin ei saa koskea, kun isoveli ei ole kotona.



Kotona ei päivällä ole muita kuin tuo erityislapsi ja vauva. Riehukaveri on koulussa. Hullua kyllä, tämä tylsyyskuuri on tehnyt lapsesta melkein normaalin. Joten tästä pidetään kiinni kaksin käsin ja kynsin ja hampain. :D



2

ja arki on rankkaa sen kanssa. Yksin en lähde kahden lapsen kanssa mihinkään, tai ainakaan tuon erityislapsen kanssa. Terveen kanssa nyt voi tehdä mitä vain, mutta ei esikoisen.

Ollaan kyllä käyty hoplopissa ja uimarannoilla. Tytöt käy kerran viikossa ratsasamassa ponilla ja se on aika sirkusta erityisen kanssa, mutta vielä olen jaksanut toistaiseksi. Nyt on menty onneksi eteenpäin viime kesästä, ja elämä on helpottunut jonkun verran. Toivon että se helpottuu vielä lisää. Esim kaupassa käyminen erityisen kanssa on helpottunut, kun nyt voi päästää sen jo työntämään kärryjä. Välillä kyllä juoksee kaupasta pihalle ja minä perässä, mutta pääasiassa käyttäytyy jo paremmin kuin ennen. Ennen siis otti tavaroita hyllyistä ja heitteli niitä lattialle. Se oli painajaismaista.

paitsi, että on aina vaadittu henkistä sisua selvittää lapselle ajoissa minne menään ja mitä tehdään ja miksi tehdään ja mitä siitä seuraa, että mennään. Ja sitten jauhettu taas kotiinpalattua miksi mentiin ja mitä hyvää siitä seurasi, että mentiin jne. Ja ollaan jopa vuosien päästä perusteltu ja selitetty jotain tapahtumaan menoa tai lomareissua. Ja reissussa tai tapahtumassa on selitelty miksi siellä ollaan ja olisko ollu parempi olla jossain muualla tai menemättä. Mutta moni paikka on onneksi ollut sellainen, että on edes hetken viihtynyt ja iloinnut.

Meillä on siis aspergerlapsi. Ja koska samalla lapsella on myös vaikea liikuntavamma, on elämä pitänyt aikatauluttaa terapioiden ja jumppien mukaan. Ja on pitänyt jaksaa kantaa ja nostaa isoakin lasta ja huolehtia aina apuvälineistä. Muumimaailmassa kätiin lapsen ollessa 7v, olipa kuntokuuri aikuisille, kun joka paikkaan ei pyörätuolilla päässytkään vaan nosteltiin ja kannettiin ja jotta reissu olis ollut täydellinen , mukana oli pikkusisko, jolla oli rattaat ja joka vasta opetteli kävelemään.



No joo, helppoa ei ollut mutta sisukkaasti yritettiin. Kai se vaikutti, kun oli muitakin lapsia ja haluttiin heille kuitenkin tarjota muutakin kuin kotinurkat.

Lapsuuden näen kuitenkin aikana, jolloin asiat jotenkin kuitenkin sujui. Lapsi on kuitenkin lapsi ja jollain lailla aikuisen hallittavissa ja hyvistä hetkistä saa elämään iloa. Ehkä aika vaan kultaa muistot, kun on hengissä selvitty.



Nyt on vaikeampaa sillä lailla, kun lapsilla on ikäeroa, vammainen on jo nuori aikuinen mutta ei yksinkään pärjää. Kova miettiminen aina miten hoito järjestyy, jos joku muu jonnekin haluais ja nuori aikuinen ei.

ei näy esim down lapsia koskaan leikkipuistoissa tai vastaavissa. Ilmeisesti tässä siis syy.



Jos saan kysellä niin minkälaisia diagnooseja teillä on?



Kaikki sympatiat teille erityislasten vanhemmille.

Se ehkä selittää sen, miksi voi paremmin tylsyydessä.

2

ei näy esim down lapsia koskaan leikkipuistoissa tai vastaavissa. Ilmeisesti tässä siis syy.

Jos saan kysellä niin minkälaisia diagnooseja teillä on?

Kaikki sympatiat teille erityislasten vanhemmille.

voimat ei riitä.. mies matkatöissä. yksinäisyys on välillä käsinkosketeltavaa, ja itkettävää

ei näy esim down lapsia koskaan leikkipuistoissa tai vastaavissa. Ilmeisesti tässä siis syy.

Jos saan kysellä niin minkälaisia diagnooseja teillä on?

Kaikki sympatiat teille erityislasten vanhemmille.

Olen ehkä onnekas, kun hänen kanssaan ei ole lähtemisongelmaa tai muutenkaan haasteita käyttäytymiseen liittyen. Että meitä kyllä näkee joka paikassa: kahviloissa, leikkipuistoissa, perhekerhossa...

Monelle suuri kynnys voi olla se, että pitää sietää ihmisten tuijotusta ja hämmennystä. Itse päätin heti lapsen synnyttyä, että tullaan ja mennään niin kuin taviksetkin, ihmisten reaktioista huolimatta, vaikka välillä paha mieli tuleekin.

Saisiko tätä ketjua uudistettua? Vanhoista kommenteista ei saa selvää. Eli kertokaa arjestanne erityislapsen kanssa.

Aivan tavallista lapsiarkea. Meillä yksi lapsi jolla vaikea kielellinen erityisvaikeus ja autismin kirjon piirteitä. Lapsi menee eka luokalle. Pihalle häntä ei voi yksin päästää. Vahdittava koko ajan. Pientä karkailua ollut viime aikoina. Kaupassa ja ulkona liikkuessa pidettävä tarkoin silmällä. Kesälomalla ollaan käyty uimarannalla, leikkipuistossa, Linnanmäellä.

Vierailija kirjoitti:

ei näy esim down lapsia koskaan leikkipuistoissa tai vastaavissa. Ilmeisesti tässä siis syy.

Jos saan kysellä niin minkälaisia diagnooseja teillä on?

Kaikki sympatiat teille erityislasten vanhemmille.

Mutta downithan vaikuttavat säyseiltä ja tottelevaisilta. Eikö se ole niin? Miksi eivät olisi leikkipuistoissa?

Meilläkin elinpiiri on kaventunut huomattavasti, lapsen kanssa ei pärjää ihmisten ilmoilla. Olisi kiva käydä puistoissa, uimassa, museoissa jne, mutta ei pysty. Uupumusta on ja apua taas haettu ja luojan kiitos saatukin.

Ollessani raskaana, minulle kerrottiin että sikiöllä on kehitysvammoja ja tulisi olemaan erityislapsi eikä opi normaalisti. Tein abortin. En olisi jaksanut elämää vammaisen lapsen kanssa. Sen jälkeen olen saanut 2 tervettä lasta.