Alkoholi ja vanhemman kuolema

Jatkuu

No juomaan ratkesi taas ja eläkkeelle jäi jokunen vuosi sitten. Löysi sitä ennen kivan puolison, oli kaunis koti, hyvä taloustilanne jne. Meillä oli kyllä hyvät välit, mutta nyt jälkikäteen tajusin, että emme ole soitelleet vuosiin! Viestejä kyllä useamman kerran kuukaudessa, mutta en tiedä miten tuo on jäänyt kokonaan. Itse en ole soittelija ollut koskaan, mutta isäni on kyllä ollut. No, ei se mitään, yhteyttä pidimme kuitenkin.. 

Sain pari lasta tässä vuosien aikana myös. Vauvana isäni oli kiinnostunut heidän kuulumisistaan mutta vuosiin ei enää niistä kysellyt mitään. Kävi meillä kerran viimeisen 4v aikana niin että itse ehdotti, kutsuin itse aina meille synttäreille ja jouluksi ja aina tulikin. Hänen ja uuden puolison kotona kävimme muutaman kerran, jotenkin asia ei tullut oikein koskaan itselle mieleen vapaana hetkenä että muistaisin käydä, vaikka käynnit olivat kivoja ja isääkin olisi ollut kiva nähdä. En vaan jotenkin muistanut käydä, etenkin kun ei koskaan kutsuttu käymään. Kun enhän koskaan oikein ollut käynyt isälläni aiemmin (olimme aina mummulassa, hänen vara-asunnollaan kotipaikkakunnallamme, mutta emme koskaan hänen luonaan). Tiedän kyllä että olisimme olleet tervetulleita. Mutta kaikkinensa en oikein tiedä minne meidän yhteydenpito ja yhteinen aika vaan hukkui. Ehkä se, että isäni ei ollut lapsenlapsistaan kiinnostunut, ja minun elämäni taas oli lähinnä sitä arkea. Meillä ei vaan ollut tarpeeksi yhteisiä asioita, enkä viitsinyt tyrkyttää omaa tällaista elämääni

Jatkuu..

Noh, juominen jatkui edelleen lisääntyen. Isäni on aiemmin kertonut minulle terveysasioistaan eikä nyt ollut kertonut mitään. Eikä hänen puolisonsa myöskään. Luulin että kaikki on ok ja elin omaa kiireistä arkeani, myös miehen puolelta lähisukulaisen sairautta ja kuolemaa myötäeläen. (Isän juomisen suhteen en ollut siihen puuttunut enää, viimeisin puhelu hänelle asiasta oli 2v sitten ja se oli täysin turha. Mielummin olin kun en olisi tiennytkään ja olimme hyvissä kohteliaissa väleissä.) Ja sitten eräänä päivänä täysin yllättäen sain puhelun, että isäni on löydetty kuolleena; viikon juonut ja äkkikuolema. Viikkoa aiemmin hän oli lapseni synttäreillä, alle 2h viihtyi, mitään keskustelua en aikaiseksi saanut eikä lapseni edes muistanut että oli käynyt, ei siis ottanut mitään kontaktia heihin. Ei sanonut edes heippa ovella kun lähti,  niin kiire oli juomaan Tai näin tulkitsin ja niin se lähtikin kun kotiinsa pääsi. ja tämä oli viimeinen kerta kun hänet näin. 

Jälkikäteen kuulin, että oli pidemmän aikaa puhunut kuolemasta, ilmeisesti sitä odoteltukin, oli voinut huonosti ja oireillutkin. Kaikki tämä piti pitää salassa minulta. Ja mitenkään se ei viesteissämme näkynyt eikä sinä lyhyenä aikana kun näimme juuri ennen. Minulle tuli siis ihan puskista, vaikka toki tiedossa tämä ankara juominen olikin. Mutta jotenkin toivoin, että tämä tasainen eläkeaika olisi antanut motivaatiota elää. Mutta ei. Jätti meidät tällä tavalla, eikä antanut mahdollisuutta edes viettää aikaa enemmän viimeisinä aikoina, päinvastoin. Nyt toki itse syyllistän itseäni, että olen isäni ns unohtanut, kääntänyt katseeni pois juomisesta, enkä ole käynyt hänen luonaan vaikka sille ei ollut mitään estettä. Edes soitellut enemmän. Kyllä minä isästäni välitin, en vaan kyllä hänen viime aikoinaan sitä tarpeeksi näyttänyt. Nämä ajatukset kiertävät kehää ja halusikin niin soittaa hänelle nyt sen soittamatta jääneen puhelun ja hurauttaa hänen luokseen. Yrittää saada hoitoon. Mutta eipä ole enää mahdollista. Vaikeaa käsittää että niinkin itsestään selvä asia kuin isä on ikuisesti poissa. Ja viinan takia, mitään muuta vikaa kuoleman jälkeen ei hänestä löydetty. 

Alkoholi vei minulta isän jo lapsena. Miten joku voi valita sen lapsensa sijaan? Vasta vanhempana sitä tajusi sen, että millaisia perheitä muilla on: lapsena kaksi huolehtivaa osallistuvaa vanhempaa jokapäiväisessä arjessa, aikuisena voisi viettää aikaa samassa paikassa jopa päivän, viikon kerrallaan, matkustaa yhdessä jne, lapsen lapsille olisi paikka jossa yöpyä ja heidän kanssa haluttaisiin viettää aikaa. Mutta minulle jäi vain kaipuu siitä, mitä isäni olisi voinut olla, niinä hyvinä hetkinä hän olikin kiltti ja mukava. Enkä tiedä vaikka nyt aikuisena olisin saanutkin enemmän, mutta en vain osannut/muistanut pyytää Toki kommunikointi on vastavuoroista, mutta kuollutta en voi syyttää. Ja tuskin kunto nyt niin heikko on ollut, kun ei puolisokaan tilanteen vakavuutta ollut tajunnut, vaikka lääkäriin ja hoitoon oli yrittänyt ehdottaa (kieltäytynyt..). Juominen yhdistettynä tähän vaan vei nyt hengen. 

kiitos jos jaksoit lukea, pakko saada kirjoittaa asioita jonnekin auki, vaikka paljon jäi kirjoittamattakin. Ja saa kommentoida omista kokemuksistaan

Joo!

Osan otot isäsi poismenon takia. Turhaan vaivut itsesääliin, teillä oli kuitenkin hyviä hetkiä. 

Enempään vain teistä kummastakaan ei ollut. 

Aika monella on varmaankin samankaltaisia tuntemuksia kuin sinulla. Pahimmat arvet on niillä, jotka ovat asuneet päihdeongelmaisten kanssa samassa taloudessa. Alkoholistille viina on aina ykkönen ja sen kun sisäistää, niin ymmärtää miksi hän voi hyljätä lapsensa. Alkoholismista lukeminen auttoi minua ymmärtämään, miksi päihdeongelmainen toimii niinkuin toimii. Ei ole koskaan auttanut hyväksymään ja näen punaista jokaisen päihdeongelmaisen kohdalla, joka tekee lapsia tai ottaa elämiä vastuulleen.

Kiitos jo tähän asti vastauksista. 

 

Tulee jotenkin itselle vaan niin epäonnistunut olo, että miten on edes mahdollista että päästi tilanteen tähän ettei muka edes voinut nopeaa visiittiä tehdä useammin. Toki töitä on 7 päivänä viikossa (no siis ei joka päivä, mutta siis ei pelkkää arkityötä eikä perheen kesken vapaaviikonloppuj juuri ole), ruuhkavuodet jne ja vapaapäivänä oli vaan laiska. Ja kun yötä en toki olisi siellä isällä voinut perheen kanssa olla, tai en ole koskaan ollut eikä pyydetty. Äiti asuu myös samassa kaupungissa ja hän sanonut suoraan ettei jaksa. Ja soittaa en vaan osaa. Ääh. Miten sitä ottaakin kaiken taakan omaan niskaansa, vaikka koskaan en ole sanonut etten haluaisi olla yhteydessä ja tekemisissä. 

 

Isäni otti myös koiran puolisonsa kanssa, se olikin hänelle tärkeä. Sekin jäi putkien ajaksi aika toki puolison hoitoon (hän raitis ja onneksi pitää todella hyvää huolta, kuten valvoi isäni juomistakin päivittäin, kun teki sitä toisella asunnollaan). Ja isäni oli sanonut, että kyllä minä sen koiran otan jos heille jotain sattuu, toki ei minulta asiasta kysynyt Eli ei vaan kai pystynyt pitämään huolta mistään, eikä itsestäänkään 

olisi kyllä hienoa saada vielä viimeinen keskustelu tehtyä ja puhua asiat selviksi. Saisi sanottua, että kyllä hänestä välitettiin kaikesta huolimatta ja olisi saanut pitää kyllä itsestään huolta niin olisimme niitä yhteisiä vuosia saaneet lisää 

Up

Samanlainen tilanne itsellä ja samoja ajatuksia. Pahin syyllisyyden tunto on helpottanut. Uskon , että se helpottaa vielä sinullakin. Ajoittain se tulee vieläkin, kuten nyt kun ajauduin taas lukemaan aiheesta. Miksi en käynyt useammin, miksi en soittanut enemmän, miksi en vaatinut menemään hoitoon? Vaikka kyllä kävin ja olin yhteydessä, mutta omasta mielestä en tarpeeksi. Ja yritin ohjata lääkäriin, mutta ehkä väärällä tavalla tai sanoilla. 

Olen varma, että olisin voinut jotenkin toiminnallani parantaa hänen elämää. Ei auta kuin ajatella, että silloin on toiminut parhaansa mukaan ja omien voimavarojensa puitteissa. Jälkikäteen on helppo keksiä ratkaisuja ja luoda kuvitelmia miten asiat olisi voineet mennä parhaiten päin. 

Ei ole pitkää aikaa siitä kun isäni kuoli alkoholin aiheuttamaan sairauteen. 

Tottakai suru ja kaipaus on läsnä, joskus lievemmin ja välillä vahvemmin. 

Täytyy nyt muistaa, että meistä jokainen valitsee oman elämänsä. Jokaisen vastuulla on se mitä kohti menee. 

Ihan turhaa miettiä ja pyöritellä mitä jos. Tottakai asioita voi käsitellä ja varmasti surutyö on nyt keskeisimmässä roolissa elämässä mutta missään nimessä ei kannata kantaa syyllisyyttä.

Jos oikein pahalta tuntuu niin suosittelen terapiaa, jos on traumoja joita käsitellä. 

Sun isä ei ole ollut riippuvainen huvikseen. Hän on selvästi yrittänyt pärjätä ilman juomista ja on melko hyvin ajoittain onnistunutkin ilman kunnollista apua. Sä koet itsesi uhriksi mutta et ymmärrä alkuunkaan että hänkin on ollut uhri. Hän on selvästi hävennyt tilannettaan usein, olisi luultavasti halunnut olla enemmän tekemisissä mutta nähnyt paremmaksi pitää etäisyyttä kun tuomitset ns. huonon ihmisen. Kyllä, hän oli vanhempi. Oletko koskaan miettinyt sitä että hän on nähnyt toimintansa parhaaksi vaihtoehdoksi? Hän ei kuitenkaan ollut piinaavaa h.llu jolle olisi pitänyt lähestymiskielto hakea. Moni kierii itsesäälissä kun läheinen on riippuvainen. Se on usein koko ongelman ydin.

Et olisi voinut mitenkään parantaa alkoholistia. Ehkä isäsi on juonut enemmän ja siksi ei soitellut sinulle. Alkoholistit peittelevät todellista tilannetta. 

Onneksi opit aikuisena tuntemaan isäsi, monella ei ole sitä mahdollisuutta. 

Sinun tärkein tehtävä on nyt huolehtia omasta perheestäsi. Se on ollut sinun tärkein tehtävä myös ennen isäsi menehtymistä. Sen osa-alueen olet hoitanut hyvin. Omien lastesi tulevaisuus on nyt tärkeintä, samoin kuin sinun.

Tiedät, että isäsi ei lapsiin jaksanut kiinnittää huomiota. Älä anna isäsi liikaa ohjata elämäänne nyt. 

Voit sen viimeisen puhelun tai tapaamisen, mitä ei tullutkaan, käydä läpi hiljaa mielessäsi. Älä kuitenkaan jää roikkumaan sellaisiin asioihin, mitä et enää voi muuttaa tai mitä et olisi voinut muuttaa isäsi eläessä. Et olisi voinut vaikuttaa alkoholismiin ja todennäköisesti et olisi mitenkään saanut häntä lopettamaan juomista, kun isäsi puolisokaan ei siihen pystynyt. 

Vierailija kirjoitti:

Samanlainen tilanne itsellä ja samoja ajatuksia. Pahin syyllisyyden tunto on helpottanut. Uskon , että se helpottaa vielä sinullakin. Ajoittain se tulee vieläkin, kuten nyt kun ajauduin taas lukemaan aiheesta. Miksi en käynyt useammin, miksi en soittanut enemmän, miksi en vaatinut menemään hoitoon? Vaikka kyllä kävin ja olin yhteydessä, mutta omasta mielestä en tarpeeksi. Ja yritin ohjata lääkäriin, mutta ehkä väärällä tavalla tai sanoilla. 

Olen varma, että olisin voinut jotenkin toiminnallani parantaa hänen elämää. Ei auta kuin ajatella, että silloin on toiminut parhaansa mukaan ja omien voimavarojensa puitteissa. Jälkikäteen on helppo keksiä ratkaisuja ja luoda kuvitelmia miten asiat olisi voineet mennä parhaiten päin. 

Lapset, aikuisetkaan, eivät IKINÄ ole vastuussa vanhempiensa päihteidenkäytöstä. Tuntekaa siitä syyllisyyttä ihan vapaasti, mutta tajutkaa nyt että vanhemmat hylkäävät aina lapsensa ensin, eikä ole aikuisten lasten tehtävä paikata välejä ja yrittää saada isää tai äitiä raitistumaan. Te ette ole addikteille tarpeeksi tärkeä syy lopettaa perseilyä.

Sen sijaan teillä on oikeus surra sitä vanhempaa jota teillä ei ole ollut.

Lasteni isä joi itsensä hengiltä. Enemmän suren hänen elämäänsä kuin hänen kuolemaansa.

Minunkin isäni kuoli alkoholiin. Hän oli paska isä, mutta ei kai se minun syytäni ole.

Ei kaikilla muilla ole ollut kahta vanhempaa lapsuuden arjessa. 60% avioliitoista päätyy eroon. 30% etäisistä ei tapaa lapsiaan. Alaikäisistä osa puoliorpoja. Sinulla kuitenkin oli isä ja tapasitte joskus. Kannattaa yrittää päästä elämässä eteenpäin. Toki haastetta on jos vaikka oma avioero ja oman vanhemman kuolema osuu ajallisesti samaan kohtaan. Sinulla on kuitenkin äiti, lapset ja ystäviäkin varmaan.

Ei alkoholi vienyt , se oli isäsi valinta. Sä vaikutat empaattiselle ja hyvälle ihmiselle. Mahtavalle äidille. Olet tässä mieluummin kärsijä kuin syyllinen, olet välinpitämättömyyden ja alkoholismin uhri . Heads up, ja voimaantumista, oppia isäsuhteestasi omien lasten kasvatukseen.

Minun isäni kuoli 61-vuotiaana munuaissyöpään, muutamassa kk kuihtui ja sitten kuoli. Vaimonsa oli kuollut jo viisi vuotta aikaisemmin viisikymppisenä, hän oli alkoholisti myös, ja hänelläkin alkoholin aiheuttamia sairauksia, naisilla kun ne sairaudet tulee vielä helpommin kuin miehillä.

Vanhempani erosivat kun minä oli 2-vuotias. Isäni oli väkivaltainen juoppo nuorena, ja teki kaikenlaista pahaa, olen äidilleni ikuisesti kiitollinen, että äitini eräänä päivänä uskalsi vaan lähteä.

Kun olin lapsi ja nuori, oli 16-vuoden tauko, etten tavannut isääni ollenkaan, vasta aikuisena kun minulla oli oma lapsi, menin lapsen kanssa käymään isäni luona, ajattelin, että kun olen hänen ainoa lapsensa ja siinä oli sitten lapsenlapsikin, että se olisi hänelle tärkeää.

Ei meille kuitenkaan syntynyt koskaan mitenkään normaaleja isä-lapsi fiiliksiä, meillä kun ei ollut niitä hyviä aikoja ja hetkiä. Isä oli elänyt niin suppeaa elämää alkoholistina, että kun minun lapseni oli pieniä, ei hän tiennyt edes sitä, että missä iässä lapsi alkaa yleensä kävellä tai mitään.

Isäni ja hänen vaimonsa kanssa ei voinut puhua oikein mistään normaalista, isälle oli autot tärkeitä. Harvat tapaamiset oli aina hyvin vaivaantuneita, ja kaikki osapuolet oli aina helpottuneita kun tapaaminen oli ohi.

Ennen isän kuolemaa kävin hänen luonaan muutaman kerran. Ja vasta silloin tajusin ensimmäistä kertaa kysyä isän lapsuudesta. Minulle tuli vasta silloin mieleen, että ei isä ollut lapsena ja nuorena samanlainen kuin minkälaisena minä hänet tunsin. Ei äitini olisi ihastunut johonkin ryyppäävään mörökölliin, isä vaan alkoholisoitui hyvin nuorena, ja sairaus teki hänestä erilaisen ihmisen.

Isälläni luultavasti oli se ns. alkoholistigeeni joka saa alkoholin vaikutuksen tuntumaan paljon paremmalta kuin muilla. Joskus kysyin isältä, että mikä juttu. Isä kertoi, että kun ensimmäisen kerran joi alkoholia rippikoulun jälkeen, hän heti tiesi, että tämä on mun juttu. Kysyin sitten, että onko se kännissä oleminen niin kivaa, että se on kaiken tämän väärti mitä olet menettänyt. Hänhän oli ennen täydellistä alkoholismia hyvä työmies ja tykätty, oli valittu luottamusmieheksi. Ja tietysti menetti myös terveytensä, minut ja äitini. Isä vastasi että kyllä se kännissä oleminen oli niin kivaa. Se kyllä pysäytti.

Isän kuoleman jälkeen luin kaikki hänen sairaskertomuksensa jne. mitä hän oli säästänyt sieltä ihan nuoruudesta. Ja minulle tuli niistä ihan kauhea olo. Jouduin käymään myytämän kerran psykologin juttusilla. Eli sun tuntemukset ap on ihan ymmärrettävät ja tyypilliset tuollaisessa tilanteessa. Mutta totuus on se, että et olisi voinut isääsi millään pelastaa, alkoholi on myrkky, ja humala on myrkytystila, se pilaa elimistön, myös aivot. Ja kukaan ei sille mitään voi, jos itse ei vastaan taistele.

Vierailija kirjoitti:

Sun isä ei ole ollut riippuvainen huvikseen. Hän on selvästi yrittänyt pärjätä ilman juomista ja on melko hyvin ajoittain onnistunutkin ilman kunnollista apua. Sä koet itsesi uhriksi mutta et ymmärrä alkuunkaan että hänkin on ollut uhri. Hän on selvästi hävennyt tilannettaan usein, olisi luultavasti halunnut olla enemmän tekemisissä mutta nähnyt paremmaksi pitää etäisyyttä kun tuomitset ns. huonon ihmisen. Kyllä, hän oli vanhempi. Oletko koskaan miettinyt sitä että hän on nähnyt toimintansa parhaaksi vaihtoehdoksi? Hän ei kuitenkaan ollut piinaavaa h.llu jolle olisi pitänyt lähestymiskielto hakea. Moni kierii itsesäälissä kun läheinen on riippuvainen. Se on usein koko ongelman ydin.

Ei tässä ole kyse nyt siitä, että kuka on uhri. Tottakai alkoholisti itse on myös uhri, koska alkoholismi on sairaus. Mutta, hän on itse sen alkoholismin itselleen aiheuttanut, ei se ole kenenkään muun syy. Kaikki läheiset on sen hänen alkoholisminsa uhreja, ei siitä pääse yli eikä ympäri, ja vain itse alkoholisti voi itseään auttaa. Kukaan ei voi väkisin laittaa hoitoon tai mitään. Alkoholisti voi olla ihan hyvä vanhempikin kun oikein yrittää, mutta harvoin oikeasti on. Sekin pitää vaan hyväksyä, että sellaista tämä sairaus teettää.

Läheinen voi kieriä itsesäälissä, koska häneltä on otettu pois jotain mikä olisi voinut olla. Lapselta on viina vienyt isän, puolisolta rakastetun, sisarukselta veljen... ei se oli hääviä kenellekään. Läheisen ei vaan pidä liian syvälle upota siihen suruun ja itsesääliin, vaan pitää keskittyä omaan elämään.

Moni ymmärtämätön pitää alkoholisteja kakkosluokan kansalaisina, ihan kuin joku huvikseen olisi sairas ja riippuvainen.

Alkoholismi on aina seurausta jostain traumasta. Apua on vaikea saada, syyllistämistä saa senkin edestä.

Nyt kun aikaa on kulunut, miten voit ap?

Onko syyllisyyden tunteet helpottaneet?

Vierailija kirjoitti:

Moni ymmärtämätön pitää alkoholisteja kakkosluokan kansalaisina, ihan kuin joku huvikseen olisi sairas ja riippuvainen.

Alkoholismi on aina seurausta jostain traumasta. Apua on vaikea saada, syyllistämistä saa senkin edestä.

Naurettava väite. Alkoholi tuo hyvän fyysisen Jan henkisen olon, ei siihen mitään traumoja tarvittaisi. Kaikilla ihmisillä on traumoja