Miksei jotkut ihmiset myönnä että on täysin eri menettää vanhempansa nuorena kuin aikuisena?

Tietty kyky tuntea empatiaa on yksilöllistä, mutta tämähän kertoo vain sinun empatiastasi.

Jokainen suree omalla tavallaan ja ajallaan. Oletko kylmä empatiakyvytön ihmenen? Tuliko sinusta noin välinpitämötän ja kylmä, kun menetit vanhempasi nuorena? 

Onneksi menetin vanhempani vasta 30-vuotiaana, niin minusta ei tullut tuollaista jääpalaa, kuten ap on. 

Mulla on toisinpäin. Oli helpompi päästää irti isästä isona lapsena. Äidin "vanheneminen" (numeroita tulee lisää) on ahdistavaa, vaikka onneksi on hyvä kunto. Ja oma vanheneminen vaikka on keski-iässä. Ehkä pitää liittyä johonkin someverkostoihin ja jos kehtaa niin live.

Ketkä ihmiset? Myönnä kenelle? Mitä? Hä?

Vierailija kirjoitti:

Mulla on toisinpäin. Oli helpompi päästää irti isästä isona lapsena. Äidin "vanheneminen" (numeroita tulee lisää) on ahdistavaa, vaikka onneksi on hyvä kunto. Ja oma vanheneminen vaikka on keski-iässä. Ehkä pitää liittyä johonkin someverkostoihin ja jos kehtaa niin live.

Niinpä. Oli paljon helpompaa selviytyä vanhemman kuolemasta lapsuudessa. Yhteiset muistot on hyviä ja kuolemaan liittyvät tunteet aika neutraaleja.

On varmaan hirveää olla empatiakyvytön ihminen tajuamatta itse sitä.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on toisinpäin. Oli helpompi päästää irti isästä isona lapsena. Äidin "vanheneminen" (numeroita tulee lisää) on ahdistavaa, vaikka onneksi on hyvä kunto. Ja oma vanheneminen vaikka on keski-iässä. Ehkä pitää liittyä johonkin someverkostoihin ja jos kehtaa niin live.

Onko sinulla siis isä kuollut sekä lapsena ollessasi että aikuisena kun voit vertailla? Ehkä et vain isästä välittänyt niin paljon alun perinkään.

Harvemmin ne vanhemmat yhtä aikaa kuolee, äitinikin kuoli 44 vuotta isäni kuoleman jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Ketkä ihmiset? Myönnä kenelle? Mitä? Hä?

Niin. Hiukan lisätietoja tästä otsikon asiasta.

Ei ole muiden syytä jos sinun vanhempasi kuoli aikaisin.

Onpa hassu aloitus! Ap luulee, että osaamme lukea hänen ajatuksiaan.

Kyllä minä ajattelen vähän niin kuin ap ja olen empatiakykyinen. Lasta kukaan ei ole valmistelemassa kuolemaan ja suruun sekä ikävään. Näin keski-ikäisenä olen itse henkisesti pystynyt käsittelemään mahdollista isän ja äidin menetystä. Isä voi lähteä hyvinkin pian. Surua ja ikävää toki jää paljon jäljelle eikä kukaan tiedä kuinka kauan se kestää. Uskon, että lapsuudessa koettu kuolema voi jättää trauman osalle mitä ei välttämättä aikuisiässä koettu vanhemman menetys saa aikaan. 

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minä ajattelen vähän niin kuin ap ja olen empatiakykyinen. Lasta kukaan ei ole valmistelemassa kuolemaan ja suruun sekä ikävään. Näin keski-ikäisenä olen itse henkisesti pystynyt käsittelemään mahdollista isän ja äidin menetystä. Isä voi lähteä hyvinkin pian. Surua ja ikävää toki jää paljon jäljelle eikä kukaan tiedä kuinka kauan se kestää. Uskon, että lapsuudessa koettu kuolema voi jättää trauman osalle mitä ei välttämättä aikuisiässä koettu vanhemman menetys saa aikaan. 

Toisaalta lapsen ajattelu on paljon joustavampaa ja lapset on hyvin sopeutumiskykyisiä. Toki jotkut lapset ei ole yhtä onnekkaita ja heille lapsuudessa koettu vanhemman kuolema voi syystä tai toisesta jäädä traumaksi. Hyvin paljon riippuu myös siitä, miten lapsen kanssa käsitellään sitä vanhemman kuolemaa ja minkälaisissa olosuhteissa lapsi elää.

Omalla logiikalla onhan vanhempansa tuntenut pitempään kun tämä kuolee iäkkäänä joten tunteetkin voivat olla voimakkaammat. Lapsena ei ehkä edes niin ymmärrä koko asiaa, olin itsekin mummon kanssa läheinen mutta en muista että aivan järkyttävästi olisin pienenä surrut kun hän kuoli. Nyt aikuisena omien vanhempien vanheneminen jonkin verran ahdistaa, kun tiedostaa että jossain vaiheessa tulee se lähtö. Sitten toisaalta taas jos vanhempi sairastuu vaikka hankalaan muistisairauteen, niin sinä aikana varmaan osansa surutyöstä tekee kun vanhemman tavallaan menettää siinäkin. Lopulta voi olla jopa pieni helpotus sitten kun muistisairas vanhempi kuolee.

Se riippuu vähän iästä. Esim vauvana en usko että jää niin muistikuvia ja sopeutuu uudenlaiseen elämään.

Murros- ja teini-iässä kuvittelisin olevan pahin ikä menettää hyvä vanhempi. Silloin on todella haavoittuvainen ja hormonimyllerryksisssä, lisäksi tarvitsee tukea erilailla kun aikuinen ihminen.

Onhan kuolema aina menettämisstä, luopumista. Tottakai vanhuuteen kuoleminen on luonnollista, kun taas jos vanhempi kuolee nuorena, se ei tunnu oikealta.

Kyllä haluan tuntea empatiaa kaiken ikäisiä kuolleita kohtaan, mutta jos kuolee siinä 70-100v iässä niin se ei ole enää poikkeus, vaan normaalia.

Ja jos joku väittää, että 13 vuotias jok menettää toisen vanhemman, saa aikuistumiseen täysin samanlaisen tuen kun 13 vuotias jonka vanhemmat elää, on hyvin väärässä. Tottakai jos lapsi ei saa samaa tukea kasvulle, kun mitä saisi 2 vanhemmalta, lisäksi menetys traumana, niin tottakai se on huono asia, joskin myös kasvattava kokemus.

Kun ihminen on irtaantunut vanhemmasta, ja aikuinen, on ihmisellä tottakai erilainen lähtökohta ym menettää vanhempansa. Toki on joitain harvoja 5 kymppisiä jotka on peräkammarinlapsia vanhempiensa luona ja tarvitsee jostain syystä vanhempien hoivaa vielä keski-iänkin ylitettyä.

On nuorelle rankempaa.

Vierailija kirjoitti:

Omalla logiikalla onhan vanhempansa tuntenut pitempään kun tämä kuolee iäkkäänä joten tunteetkin voivat olla voimakkaammat. Lapsena ei ehkä edes niin ymmärrä koko asiaa, olin itsekin mummon kanssa läheinen mutta en muista että aivan järkyttävästi olisin pienenä surrut kun hän kuoli. Nyt aikuisena omien vanhempien vanheneminen jonkin verran ahdistaa, kun tiedostaa että jossain vaiheessa tulee se lähtö. Sitten toisaalta taas jos vanhempi sairastuu vaikka hankalaan muistisairauteen, niin sinä aikana varmaan osansa surutyöstä tekee kun vanhemman tavallaan menettää siinäkin. Lopulta voi olla jopa pieni helpotus sitten kun muistisairas vanhempi kuolee.

Vanhemman ja isovanhemman kuolemassa on valtava ero, vanhemmat on lapsen ja nuoren elämän tärkeimmät ihmiset. Ainakin kuuluisi olla. Itse menetin äidin 15-vuotiaana ja se jätti valtavan aukon. 

Vierailija kirjoitti:

Ja jos joku väittää, että 13 vuotias jok menettää toisen vanhemman, saa aikuistumiseen täysin samanlaisen tuen kun 13 vuotias jonka vanhemmat elää, on hyvin väärässä. Tottakai jos lapsi ei saa samaa tukea kasvulle, kun mitä saisi 2 vanhemmalta, lisäksi menetys traumana, niin tottakai se on huono asia, joskin myös kasvattava kokemus.

 

Kun ihminen on irtaantunut vanhemmasta, ja aikuinen, on ihmisellä tottakai erilainen lähtökohta ym menettää vanhempansa. Toki on joitain harvoja 5 kymppisiä jotka on peräkammarinlapsia vanhempiensa luona ja tarvitsee jostain syystä vanhempien hoivaa vielä keski-iänkin ylitettyä.

Ei tämä nyt ihan näin yksinkertaista ole. Olosuhteet vaikuttaa aina eniten. Se että jonkun äiti kuolee kun teini on 13v ja toisen 13v teinin molemmat vanhemmat elää ei vielä itsessään tarkoita yhtään mitään. Jos sen 13v jonka vanhempi kuolee kotona on turvallista ja hyvä olla ja elää, vaikka sitten yhden vanhemman kanssa, on hän mitä todennäköisimmin paremmassa asemassa kuin 13v jonka vanhemmat elää mutta vanhempien ongelmien takia kotielämä on epävakaata ja ankeaa.