Luovunko lapsestani? :(

Rakastan lastani jo nyt ihan hirveästi, mutta en tiedä olenko oikeasti valmis tähän.

Joko SINÄ tiedät sen, tai sitten joku täällä palstalla... Vai?

elämäntilanne sinulla on? miksi sinusta ei olisi siihen?

Jos rakastat lastasi ihan hirveästi niin kuin sanoit, ja kaikki on muutenkin ihan hyvin, niin voiko olla että vain pelkäät tulevaa? millainen kuva sinulla on vanhemmuudesta? etkö ole koskaan hoitanut vauvaa, tai koetko olevasi huono lasten kanssa? Pelko ja panikointi on ihan normaalia, onhan kyseessä kuitenkin iso elämänmuutos. Puhuminen jonkun kanssa saattaisi auttaa. saisit tukea, ja sanottua pelkosi ääneen, eikä se sitten ehkä tunnukaan enää niin suurelta kuin omassa päässä paisuteltuna.

luulen ettei sinusta enää lapsen synnyttyä tunnu samalta kuin nyt, mutta jos tuntuu, niin ei kannata jäädä senkään asian kanssa yksin. kyllä ne asiat selviää parhain päin!

Oma lapseni oli kovin toivottu ja olin koko ajan iloinen raskaudesta, mutta en oikeastaan pystynyt kuvittelemaan itseäni äidiksi ollenkaan ennen lapsen syntymää. Lapsen synnyttyä oli vähän sekava ja absurdi olo, kun elämäntilanne oli uusi ja niin erilainen - mutta pikkuhiljaa kaikki alkoi tuntua ihan itsestäänselvältä, että tottakai mulla on tämä lapsi ja tottakai olen äiti.



Uskoisin, että tuollaiset (kuvaamasi) ajatukset ovat ihan normaaleja uuden elämänmuutoksen edellä! Varsinkin, kun kyseessä on yllätysraskaus. Kyllähän äidiksi tulo vaatii muutenkin totuttelua ja asian läpikäymistä.



Ehkä noista ajatuksista voisi jutella vaikka neuvolapsykologin luona, jos tuntuu etteivät ne jätä rauhaan?

On täysin normaalia tuntea jopa pakokauhua viime metreillä. Minullekin tuli sellaisia ajatuksia että ei apua! Mitä jos en koekaan äidinrakkautta? Mitä jos en pidäkään äitinä olemisesta? Mitä jos olen huono äiti? Minullakaan ei ollut vakaata parisuhdetta vaan lapsi oli vahinko. Vaikka minulle tulikin noita ajatuksia lopussa niin olin kuitenkin lähes koko raskauden ajan ollut tosi onnellinen raskaudesta. En voinu kuvitellakaan tekeväni abortia. Olin valmis hankkimaan lapsen ilman miestä. Mies kuitenkin lähti mukaan hommaan loppujen lopuksi ja miten kävikään. Me olemme edelleen yhdessä ja meillä on 3 lasta! Ensimmäisen lapsen synnyttyä kaikki vaan jotenkin meni kohdalleen. Vauva oli aivan ihana! Rakastuin siihen samantien ja niin teki mieskin. Toinen lapsi syntyi jo kahden vuoden kuluttua :)



Minä siis kehottaisin katsomaan kuitenkin miten menee. Rakkaus voittaa kaiken! Onnea sinulle ja lapsellesi!

Sinä pärjäät äitinä, ja tulet rakastamaan lastasi enemmän, kuin mitään muuta tässä maailmassa! Opit kyllä kaiken tarvittavan pikkuhiljaa lapsesi kasvaessa! Tsemppiä!

Rakastan lastani jo nyt ihan hirveästi, mutta en tiedä olenko oikeasti valmis tähän.



Samalta on tuntunut molempien lasteni kohdalla juurikin muutamia viikkoja ennen synnytystä, vaikka kumpikin on ihan suunniteltu lapsi. Jotenkin vain edessä oleva suuri muutos on saanut ainakin minut sekaisin :/ Adoptiota en sentään ole harkinnut, mutta muuten tuleva on ahdistanut ja vielä synnärilläkin olen ollut varma, etten ole valmis uuteen vauvaan.



Voimia sinulle, päätöksenteossa en osaa auttaa...

Nyt lapset 3 v ja ½ v, enkä päivääkään vaihtaisi pois! :)

Niinkuin joku sanoikin, mun pitäisi saada tunteeni purettua jollekkin (muuallakin kuin täällä).

Se jo saattaisi helpottaa huomattavasti.

Lapseni isä kuoli tapaturmaisesti raskauden ensimmäisen kolmanneksen aikana ja tuntuu vain välillä et olen niin yksin.

Ja tulevaisuus toisaalta pelottaa kun opiskelut ovat kesken ja joudun aika tiukille seuraavien vuosien aikana. Tiedän kyllä et lapsi antaa todella paljon, mutta jostain syystä olen nyt alkanut miettimään kaikkea negatiivisessa mielessä.:-(

Ehkä tää sit on suht normaalia tässä vaiheessa, mutta pahalta tuntuu itsestä kun edes ajattelee esim.adoptiota.

No, pähkäileminen tuskin auttaa mitään, mutta kiitoksia kun sain avautua ja kiitos ihanista viesteistänne! Tuli heti vähän parempi olo ja uskoa tulevaan.

Nyt jo vähän helpottaa, mutta olen todellakin huomannut et nyt loppuraskaudessa tunteet ailahtelee enemmän kuin aiemmin.



Ap

Niinkuin joku sanoikin ei siihen koskaan ole valmis. Kyllä lapsi kasvattaa ja te kasvatte yhteen ja jossain vaiheessa hän elämäsi tärkein ihminen. Hoitotarvikkeitakin saa lähes ilmaiseksi käytettynä.



Onnea vauvan hoitoon. Se on elämän ihaninta aikaa.

Et saa itse sitä koskaan anteeksi. En voisi kuvitella että antaisin lapseni pois! vaikka elämäntilanne olisi mikä, lapset ovat kultaa.



Haet apuja ja tukea elämäänne. Varsinkin kun lapsen isä on kuollut, lapsessa tulet näkemään entisen miehesi vielä tai siis ulkonäköä tai luonnetta.



Hae rohkeasti apuja ja neuvoja älä jää yksin. Mieti tarkkaan oletko valmis luopumaan siitä mikä on elämässä tarkeintä kultaa, itse kuolisin jos joutuisin luopumaan lapsista. Vaikka tuossa menee yli 10 vuotta aikaa tapahtuneet kaksi vahinkoa :)

Miks harrastit sexiä jos et halunnut lasta?

neuvolassa asiasta. Olet kokenut suuren menetyksen ja luulen että voisit sieltä kautta päästä johonkin vertaistukiryhmään. Keskustelu muiden samassa tilanteessa olevien kanssa auttaa. AJattele asiaa myös niin, että vaikka miehesi onkin poissa niin hänen elämänsä jatkuu kuitenkin teidän lapsenne kautta.

Jos miehesi on kuollut, lienee enemmän kuin normaalia tuntea tuolla tavalla. Otan osaa. Mene ehdottomasti juttelemaan asioista neuvolaan, he varmasti osaavat auttaa. Outoa, ettei sinulle ole tarjottu apua ihan itsestään.

Jos miehesi on kuollut, lienee enemmän kuin normaalia tuntea tuolla tavalla. Otan osaa. Mene ehdottomasti juttelemaan asioista neuvolaan, he varmasti osaavat auttaa. Outoa, ettei sinulle ole tarjottu apua ihan itsestään.

Jos miehesi on kuollut, lienee enemmän kuin normaalia tuntea tuolla tavalla. Otan osaa. Mene ehdottomasti juttelemaan asioista neuvolaan, he varmasti osaavat auttaa. Outoa, ettei sinulle ole tarjottu apua ihan itsestään.

Itse olen vastikään saanut neljännen ja jostain syystä raskausajan vaivasi minua se, oliko tässä nyt järkeä hankkia enää neljättä lasta. Vaikka olin jo kokenut äiti, olikin yhtäkkiä epävarma päätöksestäni. Kaikki lapset tarkoituksella tehtyjä. No, sitten sain taas kerran ihanan pienen vauvan syliini ja siitähän se sitten taas lähtee: elämä pienokaisen kanssa. Ekan kanssa voi olla enemmän kaikenlaista pientä ongelmaa, mutta yleensä kaikki lähtee sujumaan. Musta tuntuu, että tuo on ihan normaalia tulevan elämänmuutoksen nostattamaa epävarmuutta. Kun et todellakaan tiedä, mitä se on sitten, kun vauva on sulla. Toivottavasti se ihana rakkaus siihen suloiseen pieneen herää sulla heti tai ainakin vähitellen. Sitten ei sun enää tartte miettiä noita.

mies kuoli äkillisesti vauvan ollessa parikuukautinen. Joten voin samaistua aikalailla varmaan noihin tunteisiisi. Minusta tuntui välillä, etten sitten halua koko vauvaakaan kun yksin jäin. Välillä taas tunsin suurta iloa siitä, että minulle jäi edes meidän vauva. Minun ja rakastamani miehen yhteinen lapsi. Nämä tunteet heitteli todella hurjasti joka suuntaan ja vaihteli joskus montakin kertaa päivässä.



Mä hain apua silloin itselleni ja vauvalleni ja sainkin sitä. Meitä tuetiin ja meidän vuorovaikutusta vahvistettiin. Olen iloinen, että jaksoin sitä apua pyytää. Nyt olen enemmän kuin onnellinen tuosta rakkaasta lapsesta. Aikaa on nyt kulunut muutama vuosi.



Kyllä se paniikki on valtava kun yhtääkkiä kaikki on yksin omilla harteilla, eikä tiedä miten mihinkin suhtautua. Rohkeasti otat asian esille vaikka neuvolassa. Siellähän he todennäköisesti tietää sinun taustat ja osaavat sitten ohjata oikeaan osoitteeseen apua samaan tai tarjota sitä itse. Voi olla, että pelkkä keskustelu riittää esim. siellä neuvolassa. Saatat saada siitä jo hurjasti voimaa. Helpottaa varmasti jo se jos saa oikeasti jollekin sanottua ääneen nuo ajatukset.



Toivon sinulle sydämeni pohjasta hurjasti voimia tulevaan.

se on merkki siitä, että valmistaudut henkisesti vanhemmuutteen. Itselläni on kolme lasta ja onnellinen avioliitto, mutta epävarmuutta minäkin olen tuntenut joka lapsen kohdalla. Vanhemmuus on pelottava asia juuri siksi, että se on niin suurta. Nyt sinua luonnollisesti pelottaa, mutta lapsen saatuasi kykenet näkemään vanhemmuuden hyvät puolet, sekä huomaat, etteivän ne pelottvat asiat niin pelottavia olletkaan.



Toki saatat lapsen saatuasi päätyä antamaan hänet adoptioon, ja silloinkin hän varmasti saa hyvän kodin ja elämän. Uskoisin kuitenkin, että päätät yrittää, sen verran normaaleilta ajatuksesi kuulostavat.

Itse olin vuosikausia toivonut lasta, mutta raskaaksi tultuani koin kyllä monenlaisia tunteita. Lapsen synnyttyä ihmettelin eikö minusta pitäisi tuntua jotenkin selkeän euforiselta. Sen sijaan lapsi näytti minusta hassulta (vaikka samalla myös ihanalta), jotenkin vieraalta. Meidän perheeseen tuli vieras ihminen, josta piti yhtäkkiä kantaa niin paljon vastuuta. Ei se ollut helppo tilanne, vaikka miten olin sitä toivonut ja vaikka miten paljon olin lapsia hoitanut.



Myös toista lasta aloin odottaa jo ehdittyäni toivoa lasta. Silti moneen kertaan mietin mitä olenkaan tehnyt, onko tämä nyt lainkaan hyvä ratkaisu.



Molemmat lapseni ovat nyt itsestäänselvästi ihania omia lapsiani. Rakastan heitä täydestä sydämestäni. Silti nykyäänkin saatan joskus kokea myös ärsyyntymistä ja jonkinlaista "vihaa" (en tiedä mikä sana olisi hyvä, tuo on liian vahva) lapsiakin kohtaan, jos he painelevat ärsytysnappuloitani liian tehokkaasti. Äidinrakkaus on selkeää ja suojelevaa, mutta ei yksiviivaista. Minun mielestäni ainakaan.