Luovunko lapsestani? :(

tosiaan ihan normaaleja tunteita, joita tulee myös sellaisille äideille, joilla on puoliso tukemassa, tulevaisuus taloudellisesti turvattu ja mahdollisesti jo kokemustakin äitinä olemisesta, niin kuin tästäkin ketjusta huomaat.



Ota rohkeasti asia puheeksi neuvolassa, kerro että lapsen isän kuolema ja lähestyvä synnytys on herättänyt sinussa suuria epävarmuuden tunteita pärjäämisestä. Kerro että tunteesi ovat ristiriitaisia, toisaalta olet hyvin onnellinen raskaudesta ja rakastat lasta nyt jo, mutta pelkäät ettet pärjää lapsen kanssa ja olet ajatellut jopa että adoptio olisi paras vaihtoehto kaikkien kannalta. (Minä ainakaan en suuresti rakastanut odottamaani lasta, en osannut oikein ajatella ennen synnytystä, että se on ihan oikea vauva. Synnytyksenkin jälkeen olisin voinut antaa käärön pois, en siksi ettenkö häntä olisi halunnut pitää, vaan jos joku olisi tullut sanomaan, että kiitos, tämä oli tässä, lapsen vanhemmat tulivat hakemaan hänet, niin olisin varmaan vaan ollut että jaaha, selvä, minäpä tästä sitten lähdenkin... Tunnesiteen kehittyminen kesti jonkun aikaa, samaten sen tajuaminen että tämä on ihan oikeasti minun vauva, ja pysyy minun esikoisena loppuikäni. Siinä mielessä on hyvä että sinulla vaikuttaisi olevan jo vahva tunneside vauvaan.)



Ihan varmasti neuvolassa ymmärtävät, eivätkä ole ensimmäisenä ottamassa lasta pois. Sinun tilanteesi ei varmasti ole helpoimmasta päästä, etkä ehkä itseksesi löydä ratkaisua, vertaistukea ja apua, joten olisi hyvä jos puhuisit ammattilaisten kanssa, jotka osaavat ohjata sinut eteenpäin.

Ei kannata luopua sillä jos sinua kaduttaa sitten kun olet päättänyt ja hänet viedään pois. Eikö se voisi tuntua niinkuin hylkäämiseltä. Jos joku joskus kysyy "onko sinulla lapsia?" Joudut inhottavaan tilanteeseen. Ja minusta jos tulee raskaaksi edes vahingossa se pitäisi pitää sillä vauvan pitäisi sitten olla kaukana sellaisen sydäntä jolle hän kuuluu ihan oikeasti. No VOIMIA JA PÄÄTÄ MIKÄ SINUSTA ON OIKEIN TAI VÄÄRIN! No onnea tulevaan ja ÄLÄ ANNA HÄNTÄ POIS!

Mä en voi puhua tunteistani KENELLEKÄÄN, tai en ole ainakaan vielä keksinyt kenelle uskaltaisin puhua ilman leimautumista.

Olen raskaana (raskaus oli vahinko) ja laskettu aika on reilun kuukauden päästä. Minua vaivaa kokoajan enemmän ja enemmän se, että mitä olen oikeasti tekemässä. Mietin aika tosissani että annanko lapseni adoptioon. Olisiko niin parempi minulle itsellenikin.

Kuitenkin tuntuu, että se on liian myöhäistä kun kaikki tietävät raskaudestani ja olen ollut tähän asti raskaudestani onnellinen, mutta h-hetken lähestyessä olen alkanut epäröimään ja miettimään jopa adoptioon antamista. :-(

Mielipiteitä kiitos!! Mulla on aika hirveä olo.:-(

Rakastan lastani jo nyt ihan hirveästi, mutta en tiedä olenko oikeasti valmis tähän.

Ei siihen ole ikinä valmis, se lapsi sinut kyllä kouluttaa sitten ihan varmasti =)

Itse olen kolmesti jo lapsen saanut, ja joka kerta samat mietteet "Mitä olen mennyt tekemään, apua!?" Mutta synnytyksen lähestyessä mielen valtaa levollisuus ja varmuus, teen juuri mitä minun pitääkin ja elämä kantaa! Älä sure!

Mie sain ensimmäisen lapsen ilman lapsen isän mukana olemista. Aikaa on jo kohta 10v ja alussa mietin samanlaisia asioita kuin siekin. Hyvin kaikki on kuitenkin menny ja nyt on uus mies ollu kuvioissa kohta 8v :) Voimia ja onnea tulevaan.

kumppanisi poismenon johdosta! Varmasti tunnet olevasi nyt niin yksin, mutta toivottavasti menetystäsi helpottaa se että osa miehestä kuitenkin jatkuu sinussa, kannat häntä juuri :)



Kyllä sinä varmasti selviät, uskon niin! Jo nuo ajatuksesi kertoo että olet rakastava ja vastuullinen äiti!



Minulla esikoisen syntymäöstä on nyt muutama kuukausi, hän on ollut toivottu lapsi, mutten edelleenkään tunne itseäni äidiksi :D Jotenkin en vaan voi uskoa että olen hänet saanut ja synnyttänyt ja nyt häntä saan kasvattaa ja rakastaa ihan maailman eniten!! Olen aina ollut huono lasten kanssa ja aiempaa kokemusta lapsista / vauvoista minulla ei ollut, mutta kummasti se vauva vaan opettaa ja vaistoja seuraamalla pärjää kyllä! Lisäksi neuvola ja muut tahot ovat kovasti avuksi.

Tsemppiä ja onnea tulevaan!

Kyllä se taitaa olla aikalailla kaikilla se paniikki jota käyt nytten läpi, minulle kolmas tulossa ja nyt jo kärvistelen täällä etten ole valmis ja ehkei sittenkään olisi pitänyt,hahah.



Jo onhan asia oikeastaan kummallinen, miten voit olla iloinen ja silti tuntea tuollaista, ja joo ei siitä todellekkaan kellekkään ruveta huuteleen. mutta veikkaan että jos asiasta puhuisi avoimesti, niin monikin voisi sanoa tunteneensa samoin :)



tsemppiä ja voimia. Häntä pystyyn!

On ihan normaalia pelätä sitä, mitä vauva tuo mukanaan. Sitä alkaa toivoa, että homman voisi vielä peruuttaa, että en mä halunnutkaan tätä. Mulla kävi niin toisen lapsenkin kohdalla. Mutta kun se vauva on sylissä ja sen kanssa alkaa elään sitä arkea ei enää epäröi. =)



Odota siis rauhassa siihen asti, kun vauva on syntynyt ja olet vähän aikaa ollut hänen kanssaan, ennen kuin teet päätöksen. =)

Esikoisen kohdalla paniikki iski muutama päivä kotiintulon jälkeen. Ajatuksissa vain vilisti kaikki se vastuu ja tulevaisuus ja huoli ja epävarmuus... Silloin ajattelin , että jos tämän voisi jotenkin perua... Mutta nämä tunteet kuuluvat asiaan, onhan se aikamoinen elämänmuutos. Meidän kohdalla kuitenkin toivottu ja suunniteltu raskaus ja vauva :)