Mitä tarkoittaa se, että surun kanssa oppii elämään?

Ajatukseen tottuu, elämä jatkuu. On aika ennen ja jälkeen. Kaikki on toisin, mutta ajan myötä sopeutuu, vaikka alkuun ei uskoisi. Vielä vuosien päästä havahtuu että onko tää totta.

Se palaa mieleen ajoittain, omalla ajallaan ja paikallaan. Ei katoa, muttei estä menemästä eteenpäin.  

Surun oheen tuli viha. Ei menehtynyttä kohtaan, vaan kaikkea sitä kohtaan mitä kuolemasta seurasi. Ymmärtäjät ymmärtää eli hyvin harva.

Vierailija kirjoitti:

Surun oheen tuli viha. Ei menehtynyttä kohtaan, vaan kaikkea sitä kohtaan mitä kuolemasta seurasi. Ymmärtäjät ymmärtää eli hyvin harva.

Aika moni muukin kuin sinä on kohdannut kuoleman. Joten kyllä me ymmärrämme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Surun oheen tuli viha. Ei menehtynyttä kohtaan, vaan kaikkea sitä kohtaan mitä kuolemasta seurasi. Ymmärtäjät ymmärtää eli hyvin harva.

 

Aika moni muukin kuin sinä on kohdannut kuoleman. Joten kyllä me ymmärrämme.

Et ymmärtänyt.

Rakkauden kääntöpuoli on välinpitämättömyys, ja surun kääntöpuoli on viha. Ja elämässä on muutama tekemätön paikka, josta tuntuu melkein mahdottomalta mennä yli. Ehjänä ei mennäkään.

Suru on sitä, että on menettänyt lopullisesti palasen myös itsestään ja käsityksestään maailmasta. Jomottelee pitkän aikaa.

No mun kohdalla pähkinänkuoressa sitä että tuska on helpottanut vuosi vuodelta, kun ekana vuotena se vaan vyöryi yli 24/7 ja tuntui siltä että siihen kuolee. 

Menetin erään erittäin läheisen ihmisen syövälle melkein neljä vuotta sitten. Näen kaksi eri elämää: elämä ennen kuin läheiseni sairastui ja elämä sen jälkeen. Entisessä elämässäni en tiennyt, miltä tuntuu menettää todella läheinen ihminen. Jälkimmäinen elämäni taas alkoi tiedolla siitä, että minulle todella läheinen ihminen on pian kuolemassa, eikä kukaan voi tehdä asialle mitään. Kun hän menehtyi, silloin minulle ikään kuin realisoitui tilanteen lopullisuus, mutta silti näen että elämäni muuttui isoimmin sillä hetkellä kun sain tiedon hänen sairaudestaan, ja oli varmaa ettei hän tule enää elämään kauan.

Suru on aaltoliikettä. Välillä menee pitkiä aikoja niin etten juurikaan mieti tuota läheistäni, kunnes ikävä puskee päälle. Toisinaan läheiseni miettiminen saa minut hyvälle tuulelle kun muistelen hyviä hetkiämme, toisinaan taas hänen miettimisensä on erittäin raastavaa. Näiden vuosien aikana kuitenkin olen nimenomaan sisäistänyt sen, ettei tämä suru tule koskaan helpottamaan, ja ainoa vaihtoehtoni on ollut oppia elämään sen kanssa. Elämä on täynnä tunteita, ja suru on yksi niistä. Olen mielestäni elänyt kuitenkin hyvää elämää nämä viimeiset neljä vuotta ja päässyt paljon eteenpäin. Eniten minua on auttanut sellaisen ajatusmallin opetteleminen, että olen ensisijaisesti kiitollinen siitä että tämä läheiseni oli osa minun elämääni. Olisin valinnut hänet osaksi elämääni siitä huolimatta, vaikka olisin ennalta tiennyt että hän lähtee jo nuorena ja että minulle jää sen jälkeen tämä suru käsiteltäväksi. Niin pienenä hintana kuitenkin näen tämän surun siitä, miten paljon sain niistä yhteisistä hetkistä läheiseni kanssa.

Ei surun määrä ole mikään vakio eikä sellainen asia mikä alkaa jostain ja mukautuu joksikin tietynlaiseksi. Surun tai sen tapahtuneen asian kanssa nyt vaan on pakko elää, jos siis haluaa jatkaa elämää. Siinä kun ei kauheasti ole vaihtoehtoja.

Ihmiset kokee surun hyvin eri tavalla eikä ole olemassa mitään tiettyä kaavaa suruun. Esimerkiksi toisen vanhempani kuollessa ollessani lapsi oli paljon muita vallitsevampia tunteita kuin suru. Ehkä se sitten on ollut osa elämää, mutta en esimerkiksi osaa eritellä, millä tavalla sen surun kanssa olisi oppinut elämään, en osaa eritellä sitä surun määrää enkä sitä miten se on vaikuttanut elämääni. Lapsena ajatteli ehkä toisella tavalla kuin nyt aikuisena. Tai mistäpä minä tiedän, olin silloin 10. Nyt olen 30, mutta koin tuon asian silloin 10-vuotiaana.

Surun kanssa oppii elämään kuulostaa omiin korviini eniten lauseelta jonka tarkoitus on ehkä lohduttaa, mutta sen sisältö on sellaisenaan hyvin mitätön, kaikki riippuu ihan olosuhteista ja kokemuksesta.

Tiedän,että oma suruni ja sen tuottanut peruuttamaton vääryys ei lakkaa koskaan,mutta enää en ajattele tuota tuskaa päivittäin,enkä mieti elämäni päättämistä/jonkun tap pamista päivittäin. Joko selviät tai luovutat-ne ovat ainoat vaihtoehdot.

Just sitä että pystyy elämään.  Alkuun iso suru voi olla niin voimakasta, ettei pysty mihinkään. Sitten sitä on vaan mentävä töihin ja huolehdittava ihan toisarvoisista asioista.  

Vierailija kirjoitti:

No mun kohdalla pähkinänkuoressa sitä että tuska on helpottanut vuosi vuodelta, kun ekana vuotena se vaan vyöryi yli 24/7 ja tuntui siltä että siihen kuolee. 

Mulla taas on toisenlainen kokemus. Alku tuntui helpommalta, mutta sitten joskus lähemmäs vuoden kuluttua alkoi suru vaikuttaa enemmän. Ja erityisesti ikävä, koska silloin oli kulunut jo kauan ennen kuin olin nähnyt sen henkilön viimeksi. Kun mietin mitä kaikkea oli tapahtunut sinä aikana tuntui surulliselta ettei henkilönollut enää täällä. Pahimmillaan se ikävä oli noin vuoden kuluttua, sitten alkoi taas helpottaa. Vuosipäivät ja syntymäpäivät oli kuitenkin pitkään vaikeita.

Vierailija kirjoitti:

Ei surun määrä ole mikään vakio eikä sellainen asia mikä alkaa jostain ja mukautuu joksikin tietynlaiseksi. Surun tai sen tapahtuneen asian kanssa nyt vaan on pakko elää, jos siis haluaa jatkaa elämää. Siinä kun ei kauheasti ole vaihtoehtoja.

Ihmiset kokee surun hyvin eri tavalla eikä ole olemassa mitään tiettyä kaavaa suruun. Esimerkiksi toisen vanhempani kuollessa ollessani lapsi oli paljon muita vallitsevampia tunteita kuin suru. Ehkä se sitten on ollut osa elämää, mutta en esimerkiksi osaa eritellä, millä tavalla sen surun kanssa olisi oppinut elämään, en osaa eritellä sitä surun määrää enkä sitä miten se on vaikuttanut elämääni. Lapsena ajatteli ehkä toisella tavalla kuin nyt aikuisena. Tai mistäpä minä tiedän, olin silloin 10. Nyt olen 30, mutta koin tuon asian silloin 10-vuotiaana.

Surun kanssa oppii elämään kuulostaa omiin korviini eniten lauseelta jonka tarkoitus on ehkä lohduttaa, mutta sen sisältö on sell

Mitä ihmeen muita surua vallitsevampia tunteita sinulla on lapsena ollut, jos saan kysyä? Luulisi, että lapsi nimenomaan tuntisi voimakasta surua vanhemman kuollessa.

Vierailija kirjoitti:

Tiedän,että oma suruni ja sen tuottanut peruuttamaton vääryys ei lakkaa koskaan,mutta enää en ajattele tuota tuskaa päivittäin,enkä mieti elämäni päättämistä/jonkun tap pamista päivittäin. Joko selviät tai luovutat-ne ovat ainoat vaihtoehdot.

Tietämättä suruni laatua ja sen aiheuttamaa,sinä alapeukutit,kun kerroin totuuden. Kerro sinä vuorostasi,miksi? Oletko vähä-älyinen? Jos kertoisin syyt surulleni seurauksineen,sinä keskiverto matami et uskoisi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Surun oheen tuli viha. Ei menehtynyttä kohtaan, vaan kaikkea sitä kohtaan mitä kuolemasta seurasi. Ymmärtäjät ymmärtää eli hyvin harva.

 

Aika moni muukin kuin sinä on kohdannut kuoleman. Joten kyllä me ymmärrämme.

Miten kehtaat väittää ymmärtäväsi ihmistä,jonka tilanteesta et tiedä mitään?

Aluksi suru oli näkyvää. Itkin. Ei maistunut ruoka. Näin painajaisia tai nukuin huonosti. Arki takkusi.

Nyt vuoden jälkeen saatan yhä ajatella automaattisesti että tästä pitää kertoa tai mitähän mieltä se olisi. Silloin iskee haikeus. En pääse kertomaan enkä kysymään. Iskee lopullisuuden tuska, joka välillä salpaa hengityksen. Se menee kyllä suht nopeasti ohi. Elämä on raiteillaan näitä hetkittäisiä notkahduksia lukuunottamatta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei surun määrä ole mikään vakio eikä sellainen asia mikä alkaa jostain ja mukautuu joksikin tietynlaiseksi. Surun tai sen tapahtuneen asian kanssa nyt vaan on pakko elää, jos siis haluaa jatkaa elämää. Siinä kun ei kauheasti ole vaihtoehtoja.

Ihmiset kokee surun hyvin eri tavalla eikä ole olemassa mitään tiettyä kaavaa suruun. Esimerkiksi toisen vanhempani kuollessa ollessani lapsi oli paljon muita vallitsevampia tunteita kuin suru. Ehkä se sitten on ollut osa elämää, mutta en esimerkiksi osaa eritellä, millä tavalla sen surun kanssa olisi oppinut elämään, en osaa eritellä sitä surun määrää enkä sitä miten se on vaikuttanut elämääni. Lapsena ajatteli ehkä toisella tavalla kuin nyt aikuisena. Tai mistäpä minä tiedän, olin silloin 10. Nyt olen 30, mutta koin tuon asian silloin 10-vuotiaana.

Surun kanssa oppii elämään kuulostaa omiin korviini eniten lauseelta jonka tarko

Mitä ihmeen muita surua vallitsevampia tunteita sinulla on lapsena ollut, jos saan kysyä? Luulisi, että lapsi nimenomaan tuntisi voimakasta surua vanhemman kuollessa.

Esimerkiksi hämmennystä ja toisaaltaluottavaisuutta. Lisäksi kun kuulin asiasta ajattelin jollain tavalla että tämä on jännittävää ja mietin, että mitähän nyt tapahtuu. Yhdellä sisaruksellani sattui olemaan samalle päivälle järjestetyt synttärit ja taisin kysyä tämän sisarukseni kanssa, että pidetäänhän ne synttärit kuitenkin.

Se aiemmin mainittu luottavaisuus oli hyvin hallitseva. Minulla oli luottavainen tunne, että olen kuitenkin turvassa ja että voin edelleen tehdä asioita mitä haluan. Totta kai siellä oli myös surua ja ikävää, ja haikeutta. Mutta ne tavallaan sekoittui noihin kaikkiin muihin tunteisiin.

Suru on olemassa siitä, että jotain menetti mitä ei olisi halunnut menettää.

Mutta rinnalle tulee hyväksyminen, ehkä myös anteeksiantaminen ja myös kiitollisuuskin joistain hyvistä asioista - näiden avulla surun kanssa oppii tasapainoilemaan

Surun kanssa eläminen on klisee.

En ole kokenut sellaista surua joka ei olisi mennyt ohi. Menetyksen aiheuttaman masennuksen kyllä.