Mitä tarkoittaa se, että surun kanssa oppii elämään?

Ei yhtikäs mitään. Tyhjä ja merkityksetön fraasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Surun oheen tuli viha. Ei menehtynyttä kohtaan, vaan kaikkea sitä kohtaan mitä kuolemasta seurasi. Ymmärtäjät ymmärtää eli hyvin harva.

 

Aika moni muukin kuin sinä on kohdannut kuoleman. Joten kyllä me ymmärrämme.

Tai sitten emme.  Vituttaa ne "tiedän miltä sinusta tuntuu"

Sitä että ajan myötä mukaudut uuteen tilanteeseen, etkä jää vellomaan siihen, mitä ei enää ole.

Vierailija kirjoitti:

Se palaa mieleen ajoittain, omalla ajallaan ja paikallaan. Ei katoa, muttei estä menemästä eteenpäin.  

Missä se eteenpäin on?

Vierailija kirjoitti:

Sitä että ajan myötä mukaudut uuteen tilanteeseen, etkä jää vellomaan siihen, mitä ei enää ole.

Mitä tarkoitat vellomisella?

Vierailija kirjoitti:

Surun kanssa eläminen on klisee.

Niin on. Se on vähättelevää ja halveksivaa.

Vierailija kirjoitti:

En ole kokenut sellaista surua joka ei olisi mennyt ohi. Menetyksen aiheuttaman masennuksen kyllä.

Sitten et ole vielä menettänyt ketään tarpeeksi merkityksellistä ihmistä.

Oma kokemukseni surusta on sellainen, että alkuun se tuntuu kuin iskulta palleaan tai lyönniltä puukolla rintaan. Ja se tulee aaltoina. Tulee pahoja viikkoja ja viikkoja kun ajatuksiin mahtuu vähän jotain muutakin. Sitten se pikkuhiljaa menee niin, että niitä tosi pahoja viikkoja tulee enää harvemmin. Ehkä puolen vuoden välein. Ja jäljelle jää surusta se paino. Kuin olisi selässä repullinen kiviä. Ja siitä kivirepusta ei pääse eroon. Elämään tulee sellainen painolasti. Mutta sen kanssa pystyy elämään. Sitä puukon isku -kipua ei enää tule kuin joskus harvoin. Ja oppii ymmärtämään jotenkin että kun elämä etenee, tulee uutta painolastia, ja sitä koko taakkaa raahaa mukanaan loppuun asti. Se on elämän luonne. Näin koen sen.

Se ei tarkoita mitään.

Onko sinulla ap lievä älyllinen kehitysvamma? 

Surun kanssa joutuu elämään, jos ei siihen tai sen takia kuole. Suru voi väistyä, jopa unohtua, jos sydämen täyttää uusi, onnellisuutta tuova asia. Suru voi väistyä myös väliaikaisesti, ja palata takaisin vaikeassa elämänvaiheessa. Näin etenkin  jos ei ole käsitellyt sitä tai antanut sille tarpeeksi aikaa.

Itse en ole käsitellyt omaa vuosikymmeniä sitten saamaani surua, koska koen sen ylivoimaiseksi. Siksipä se nousee kyynelinä nytkin, kun tätä kirjoitan. Silloin olisin halunnut kuolla, mutta en kuitenkaan pystynyt sen eteen tekemään mitään. 

Surun murtamana sitä voisi ajatella sen kestävän iäisyyden. Kaikkeen tottuu ja sen kanssa oppii elämään. Alkuun on tullut hetki vain antaa kyynelten virrata, levollinen mieli kun tasaantuu on elämän jatkuttava, kaikki kaunis on katoavaista, kaikki lähtee aikanaan, jäljelle jää vain aurinko joka imaisee maapallon kitusiinsa.

Suru muuttuu kauniiksi kaipuuksi. Tai ainakin kaipuuksi ja sen kanssa oppii jotenkuten elämään ajankuluessa ja joskus vielä paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Surun murtamana sitä voisi ajatella sen kestävän iäisyyden. Kaikkeen tottuu ja sen kanssa oppii elämään. Alkuun on tullut hetki vain antaa kyynelten virrata, levollinen mieli kun tasaantuu on elämän jatkuttava, kaikki kaunis on katoavaista, kaikki lähtee aikanaan, jäljelle jää vain aurinko joka imaisee maapallon kitusiinsa.

Bla, bla. Et tiedä surusta mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole kokenut sellaista surua joka ei olisi mennyt ohi. Menetyksen aiheuttaman masennuksen kyllä.

Sitten et ole vielä menettänyt ketään tarpeeksi merkityksellistä ihmistä.

Suru ei ole masennuksen synonyymi. Kaikki surijat eivät sairastu masennukseen, vaikka kokisivat raskaitakin menetyksiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei surun määrä ole mikään vakio eikä sellainen asia mikä alkaa jostain ja mukautuu joksikin tietynlaiseksi. Surun tai sen tapahtuneen asian kanssa nyt vaan on pakko elää, jos siis haluaa jatkaa elämää. Siinä kun ei kauheasti ole vaihtoehtoja.

Ihmiset kokee surun hyvin eri tavalla eikä ole olemassa mitään tiettyä kaavaa suruun. Esimerkiksi toisen vanhempani kuollessa ollessani lapsi oli paljon muita vallitsevampia tunteita kuin suru. Ehkä se sitten on ollut osa elämää, mutta en esimerkiksi osaa eritellä, millä tavalla sen surun kanssa olisi oppinut elämään, en osaa eritellä sitä surun määrää enkä sitä miten se on vaikuttanut elämääni. Lapsena ajatteli ehkä toisella tavalla kuin nyt aikuisena. Tai mistäpä minä tiedän, olin silloin 10. Nyt olen 30, mutta koin tuon asian silloin 10-vuotiaana.

Surun kanssa oppii elämään kuulostaa omiin korviini eniten lauseelta jonka tarko

Mitä ihmeen muita surua vallitsevampia tunteita sinulla on lapsena ollut, jos saan kysyä? Luulisi, että lapsi nimenomaan tuntisi voimakasta surua vanhemman kuollessa.

Lapsen suru ei välttämättä ole ihan samanlaista kuin aikuisen. Lapsen käsitys surusta ja kuolemasta on paljon vaihtelevampia kuin aikuisen, vaikuttaa miten lapsen kanssa esimerkiksi on puhuttu niistä.

Lapselle suru voi olla vaikka ihan konkreettista ikävää tai harmistusta siitä että kuollut ei päässyt osallistumaan johonkin kivaan asiaan.

Suru ei enää tunnu niin raastavalta ja imaise mukaansa samalla tavalla kuin menetyksen hiljattain kokeneena. Saatan olla vaikka hetken aikaa päivästä surullinen, mutta suru ikään kuin unohtuu nopeasti muiden asioiden tullessa mieleen. Ajattelen surun pysyvänä seuralaisena, joka osaa myös väistää muita tunteita kuten iloa.

Toisaalta varsinkin lapsilla ja nuorilla voi käydä niin että eivät osaa tai koe tarvetta käsitellä surua heti. Esimerkiksi yksi siskoni alkoi oireilla äidin kuolemaa vasta teininä.

Kiitos monipuolisista kommenteista. Niin, oppii ja oppii? En tiedä, oppiiko ikinä. Mutta koska elämä jatkuu, niin pakkohan se on jotenkin elää ja kestää, sietää sitä surua ja menetystä. Surun ja menetyksen kokemushan on todella yksilöllinen. Suuri suru voi olla sellainen ammottava aukko sisällä, kipua, joka aktivoituu, kun tulee sen suuntaisia asioita. Se voi välillä pysyä taustalla, jopa unohtua joksikin aikaa. 

Ja tosiaan, kuten joku tässä ketjussa aiemmin totesi, uusi onnellistuttava asia tai asiat voivat auttaa surunkin kanssa. Kiitollisuuttakin saattaa joskus kokea, vaikka se ei ole helppoa, jos kyse on sellaisesta menetyksestä, josta unelmoi ja jota ei ikinä päässyt kokemaan eli ei ole esim. muistoja jostain ihmisestä.

Voimia teille kaikille muille suuren surun kohdanneille!

Kun Rakkain riistetään väkivalloin elämästä, jää jäljelle vain viha ja tuska. Suru ei koskaan kuole eikä ikävä koskaan lakkaa. Joka ikinen aamu, joka ikinen ilta, hän on mielessäni. Sydämestäni, sielustani puuttuu suuri palanen ja elämä on tyhjää. Mustaa. Pimeää. Elän, mutten ole täysin olemassa. Olen, mutten elä täysin. Hengitän. Suoritan askareita, töitä. Mutta aina hän on mielessä. Mitä minulta vietiin. Mitä olisi voinut olla olemassa. Kuinka kauan kuolemasta on kulunut tänään. Mitä hän tekisi nyt jos olisi elossa, mistä puhuisimme, millainen elämä olisi, jos siinä olisi toivo. Mutta ei ole. Toivo on menetetty. Enää hengitetään ja suoritetaan päivän rutiinit. Itketään. Joskus äänettömästi. 

Rakastan häntä edelleen, rakastan häntä aina. Olen onnekas, sain rakastaa pyyteettömästi häntä ja hän oli onnekas, hän sai enemmän rakkautta lyhyen elämänsä aikana kuin moni muu vanhaksi elävä.  Minulle hän on aina olemassa. Me tapaamme jälleen kun päiväni ovat täynnä.

Ristiriitaista. Brutaalin rehellistä. 

En odota että ymmärrätte. Sen anteeksiantopskan ja elämän kauniit tulevat päivät sekä iloiset onnen sateenkaaret voitte jättää kirjoittamatta. Odotan vain kuolemaa ja jälleennäkemistämme.