Miten miehesi perhe suhtautuu sinuun?

että jostain syystä odotat että sinua pitäisi jotenkin hehkuttaa. Kukkia kantaa "kiitokseksi" lapsen lapsesta jne.

Outo asenne sulta itseltäs.



Ja kysymykseen vastaus, mieheni vanhemmat ovat aina kohdelleet minua todella hyvin.

Tunnen aidosti olevani osa heidän perhettään ja kohtelevat minua kuin omana tyttärenään.

Tosin en ole mitään erityiskohtelua koskaan vaatinut tai odottanut. AIna osallistun siellä ollessani kotihommiin, en siis istu ja odota että minua passattaisiin vaan autan ruuanlaitossa ja jälkien korjaamisessa ym.

Kukkia toivat lapsen syntymän jälkeen, mutta olisin ollut ihan tyytyväinen ilmankin. En minä sitä lasta kukkien takia tehnyt ja "kiitokseksi" munulle riittää kun haluavat olla lapselle läsnäolevat isovanhemmat. Hoitoapuakin aina saatavilla jos sellaiseen tarvetta.



Monesti kun kuuntelee näitä "anoppi ongelmia" niin tulee olo, että on siinä miniänkin asenteessa toivomisen varaa.

(toki on v**tumaisiakin anoppeja varmasti olemassa, sitä en epäile, mutta joidenkin kohdalla kyseessä enemmänkin kommunikaatio ongelmat ja asennevamma miniän puolelta)

up

Ovat ystävällisiä ja mukavia. Mieheni äiti vaikuttaa olevan oikein tyytyväinen poikansa valintaa, vaikka olen ollut aiemminkin naimisissa ja minulla oli jo ennestään lapsia. Mieheni on paljon työmatkoilla ja anoppi tulee toisinaan meille tuolloin käymään. Myös ex-anoppini suhtautui minuun hyvin ja olemme edelleen hyvissä väleissä ja hän tarjoutuu usein auttamaan minua mm. lastenhoidossa.

Ollut mukana perheen kuvioissa jo 20 vuotta - jessus miten onkin pitkä aika!

Tosin meillä taitaa olla etuna se, että anoppi ja appi ovat tunteneet minut ihan vauvasta lähtien ja anoppi on joskus ollut minun ja siskojeni lapsenvahtinakin =)



Pari kertaa viikossa anoppi tuo aina ruokaa, kun nyt eläkkeellä ollessaan on aikaa tehdä ruokaa koko kylälle. On myös tullut siivoilemaan meille kun tietää, että minä ja mieheni vihaamme sitä hommaa =D



Eli kaikin puolin tullaan oikein hyvin toimeen.

Kerroin pienen raapaisun tilanteestani ja jo joku av-mamma osaa kertoa, että asennevammaisiahan tässä ollaan. Mitähän ajattelin, kun luulin saavani tukea.

Kun mies muutti pois vanhempiensa luota, katkesi myös tiivis perheside. Edelleen ovat väleissä jne., mutta ei mies koskaan puhu isästään ja äidistään perheenään.

Tosin meillä taitaa olla etuna se, että anoppi ja appi ovat tunteneet minut ihan vauvasta lähtien ja anoppi on joskus ollut minun ja siskojeni lapsenvahtinakin =)

Pari kertaa viikossa anoppi tuo aina ruokaa, kun nyt eläkkeellä ollessaan on aikaa tehdä ruokaa koko kylälle. On myös tullut siivoilemaan meille kun tietää, että minä ja mieheni vihaamme sitä hommaa =D

Eli kaikin puolin tullaan oikein hyvin toimeen.

kiva kuulla, että sinulla on tuommoinen tilanne.

Itse en ole koskaan tuntenut, että kuuluisin jotenkin perheeseen.

ap

Kun mies muutti pois vanhempiensa luota, katkesi myös tiivis perheside. Edelleen ovat väleissä jne., mutta ei mies koskaan puhu isästään ja äidistään perheenään.

Ihan kuin laaja perhekäsite olisi jotenkin huono juttu? No, aika suomalaistahan se onkin eristäytyä ydinperheen (vanhemmat ja lapset) kanssa muulta maailmalta ja itkeä sitten kun ero tulee, ettei ole tukiverkkoa.

Olen paikkakunnankin puolesta läheisempi miehen perheen kanssa kuin omieni. Ei valittamista vaikka anoppi (monien muiden vanhempien ihmisten tyyliin) yrittääkin välillä puuttua liikaa meidän tapaamme tehdä asiat..

Tosin meillä taitaa olla etuna se, että anoppi ja appi ovat tunteneet minut ihan vauvasta lähtien ja anoppi on joskus ollut minun ja siskojeni lapsenvahtinakin =)

Pari kertaa viikossa anoppi tuo aina ruokaa, kun nyt eläkkeellä ollessaan on aikaa tehdä ruokaa koko kylälle. On myös tullut siivoilemaan meille kun tietää, että minä ja mieheni vihaamme sitä hommaa =D

Eli kaikin puolin tullaan oikein hyvin toimeen.

kiva kuulla, että sinulla on tuommoinen tilanne.

Itse en ole koskaan tuntenut, että kuuluisin jotenkin perheeseen.

ap

sitä tunnetta ollut. Johtui kai lähinnä siitä, että yhtäkkiä olinkin se miniä enkä joku perhetuttu.

Vaikea oikeastaan neuvoakaan, kun ei todellista tilannetta tiedä. Ehkä kannattaa yrittää olla enemmän tekemisissä miehen vanhempien tms. kanssa.

Koska mieheni perhe on nykyään minä ja lapset. Miehen toinen vanhempi on enää elossa ja hän on niin vanha ja sairas, että ei meillä enää oikein mitään kommunikaatiota välillämme ole.

Tuntuu toisaalta oudoltakin ajatella, hiukan kateellinenkin olen niille, joiden anoppi ja appi ovat vielä voimissaan. Vaikka teillä olisikin kahnauksia silloin tällöin, niin ymmärtäkää myös iloita siitä että lapsillanne on isovanhemmat. Ei se ole mikään itsestäänselvyys.

Tuntuuko koskaan siltä, että eivät arvosta sinua ollenkaan?

Mulla ollut viime aikoina vähän ikäviä tuntemuksia, eikä pahemmin kiinnosta olla tekemisissä. Pakko vaan olla, kun on tuo lapsi siunautunut, enkä voi häneltä tietenkään sukulaisia kieltää.

Välillä tuntuu, että olen vain joku ihminen joka on synnyttänyt heille lapsen josta saavat nauttia. Kukaan ei arvosa minua edes sen takia, että satun olemaan tuon lapsen äiti.

Minä olen vain synnyttäjä ja kotipalvelija heidän mielestään. Appivanhemmat arvostavat hiljaista ja rikasta hiirulaista (toinen miniä). Itse en ole kumpaakaan.

ovat olevinaan hirveän hienoja ihmisiä eivätkä pysty hyväksymään sitä, että olen työläisperheen lapsi.

Miehen vanhemmat ovat itse ollee työelämässä ns. pikkupomoja. Eli työläisiä jotka ovat edenneet esimiesasemaan alallaan.. ja kuvittelevat olevansa akateemisia ja hirveän sivistyneitä :)

Aika huvittavaahan se on X´D

t:13

Yksi miehen sisaruksista suhtautuu minuun erittäin ystävällisesti. Toinen ei suhtaudu oikein mitenkään, en ole tavannut häntä kuin pari kertaa. Kolmas ei arvosta minua, kuten ei myöskään anoppi, pääsyynä tähän pidän ammattiani, jota he eivät hyväksy (ihan tavallinen ammatti, ei mikään prostituoitu tms).

Samanlaisia tuntemuksia kuin ap:lla. Olenkin laittanut, muutamien suorien törkeyksien jälkeen, välit poikki käytännössä kokonaan sinnepäin. Mies ja lapsi käyvät kylässä anopin ja apen luona silloin kun käyvät.



En odota hehkutusta, vaan asiallisuutta ja jokaisen oman tilan kunnioittamista. Anoppi järjesti minulta lupaa kysymättä astiat keittiön kaappiin ensimmäisessä yhteisessä asunnossamme. Appi epäili lapsemme syntymän jälkeen, ettei mieheni ole lapsemme isä. Toki ovat lastamme ja meitäkin muistaneet merkkipäivinä, mutta en odotakaan lahjoja, vaan mukavaa ja sivistynyttä suhtautumista.

Pelastin heidän poikansa itsemurhalta ja pojan tyttären mielisairaalalta tai mahdollisesti kadulta. On siinä paljon tottakin varmaan. Parhaillaan pelastan anoppia vanhainkodilta.

Kuulostat aika apealta. Puhu asiasta miehesi kanssa ja ota asia myös neuvolassa puheeksi. Synnytyksen jälkeinen masennus on aika tavallista ja siihen saa hyvin apua. Kun vaan hoksaa apean mielialansa.

Ikävä tosiasia. Ja lapsia ei vielä ole, jos joskus tulee niin anoppi varmaan repii pelihousunsa. Minusta ei ole hänen mielestään mihinkään ja olen pilannut poikansa elämän.



Ja kiinnostuneille tiedoksi: ei emme ole alkoholisteja tai muidenkaan aineiden väärinkäyttäjiä. Miehellä päivätyö ja minä opiskelen. En ole huorannut tai muuta vastaavaa kyseenalaista. Olen vaan kaikin puolin vääränlainen ihminen kun en sovi heidän kapeaan maailmankuvaansa.