Miksi Suomessa ihmisten seura on niin tarkkaan rajattua?

Sairas ja typerä maa. Aiheesta vois tehdä monta kirjaa. Lähes mahdotonta tutustua kehenkään. Ei ihme että joka kolmas kokee yksinäisyyttä. 

Ehdin jo hetkeksi innostua kun työpaikkamme muutti valtavaan toimistotaloon. Alakerrassa ravintola jonka asiakkaat kaikki työskentelevät samassa talossa. Ajattelin josko siellähän on mahdollista tehdä uusia tuttavuuksia, verkostoitua tai mitä tahansa.

Sitten mietin asiaa uudelleen ja tajusin että ihan yksin siellä syödään sapuskat. Oman yrityksen kollegoita voi kysyä toki seuraksi, mutta ei muuta. Olen aistivinani ilmapiirissä jopa jotain kireyttä, että ihmisiä ahdistaa nähdä siellä toistuvasti samoja naamoja kun pelkäävät jonkun alkavan tuttavalliseksi jossain vaiheessa.

Kyllä tutulta kuulostaa juuri tuo kuinka tarkkaa kaikki on. Meillä tavataan serkkujen ja setien kanssa vuosittain että sillä tavalla ollaan tekemisissä ja välillä tulee muitakin tapahtumia. Niin ainoa serkkuni joka on edes lähemmäs ikäiseni, niin törmäsin häneen sattumalta pienessä ja syrjäisessä lomakylässä johon saapui parin kaverinsa kanssa.

Hän kysyi muodollisesti mitä kuuluu ja oli sellainen kehonkieli, että laittaa sekuntikellon päälle. Ajattelin että jos ollaan täällä pienessä paikassa missä ei ole mitään aktiviteetteja koko viikonloppu, niin emmeköhän vielä törmää tässä ja silloin voi vaihtaa lisää ajatuksia. Vaan hän sanoikin, että nähdään syyskuussa. Ja tällä hän halusi erikseen korostaa ettei ole suotavaa lähestyä missään sen vkonlopun aikana vaikka törmättäisiinkin siellä.

Koskeeko tämä sitten vain Suomea? Eiköhän ihmiset ole samanlaisia kaikkialla.

Vierailija kirjoitti:

Koskeeko tämä sitten vain Suomea? Eiköhän ihmiset ole samanlaisia kaikkialla.

Itse koen että koskee voimakkaasti juuri Suomea. Ruotsissa voi olla jopa vielä tarkempia käyttäytymiskoodeja, mutta toisaalta ovat valovuoden edellä meitä sosiaalisissa taidoissa. Siellä oikeasti diskuteerataan, Suomessa vaan kyräillään ja varmistellaan että ei oteta kontaktia kehenkään.

Muistan nuoruudesta ehkä Kosovo-taustaisen kebab-yrittäjän. Käyttäytyi kuin ystävä kaikille ihmisille. Suomalainen kun käyttäytyisi samalla tavalla, niin muut pitäisivät täysin kahelina.

Ystävystyminen aikuisiällä on vaikeaa. Kuvittelin joskus, että työpaikalta saisi uusia kavereita,  joita voisi edes joskus tavata työn ulkopuolellakin. No ei. Esim. loppuvuodesta kun e-passi alkoi vanhentua, moni mietti ääneen miten saisi käytettyä viimeiset rahat. Mutta ei puhettakaan, että olisi yhdessä lähdetty museoon/elokuviin/teatteriin. 

Vierailija kirjoitti:

Ehdin jo hetkeksi innostua kun työpaikkamme muutti valtavaan toimistotaloon. Alakerrassa ravintola jonka asiakkaat kaikki työskentelevät samassa talossa. Ajattelin josko siellähän on mahdollista tehdä uusia tuttavuuksia, verkostoitua tai mitä tahansa.

Sitten mietin asiaa uudelleen ja tajusin että ihan yksin siellä syödään sapuskat. Oman yrityksen kollegoita voi kysyä toki seuraksi, mutta ei muuta. Olen aistivinani ilmapiirissä jopa jotain kireyttä, että ihmisiä ahdistaa nähdä siellä toistuvasti samoja naamoja kun pelkäävät jonkun alkavan tuttavalliseksi jossain vaiheessa.

Voi luojani jos joku tuntematon koittaisi lounaalla tulla puhumaan työasioista. Kauheasti joutuu vältellä jo omaa väkeä ettei sitä tarvitsisi tauolla tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehdin jo hetkeksi innostua kun työpaikkamme muutti valtavaan toimistotaloon. Alakerrassa ravintola jonka asiakkaat kaikki työskentelevät samassa talossa. Ajattelin josko siellähän on mahdollista tehdä uusia tuttavuuksia, verkostoitua tai mitä tahansa.

Sitten mietin asiaa uudelleen ja tajusin että ihan yksin siellä syödään sapuskat. Oman yrityksen kollegoita voi kysyä toki seuraksi, mutta ei muuta. Olen aistivinani ilmapiirissä jopa jotain kireyttä, että ihmisiä ahdistaa nähdä siellä toistuvasti samoja naamoja kun pelkäävät jonkun alkavan tuttavalliseksi jossain vaiheessa.

Voi luojani jos joku tuntematon koittaisi lounaalla tulla puhumaan työasioista. Kauheasti joutuu vältellä jo omaa väkeä ettei sitä tarvitsisi tauolla tehdä.

No eiköhän tuossa ollut pointtina enemmänkin se kuinka toivoo vaan yleisesti löytävänsä sielunkumppaneita, ihmisiä jotka ovat samalla taajuudella ja jonka seurasta tulee aina positiivinen lataus. Ne sellaiset tyypit kun hyvinkin usein eivät vaan satu osumaan juuri omalle konttorille. Mahdolliset hyödyt tällaisen ihmisen tuntemisesta sitten tulevat jos ovat tullakseen.

Vierailija kirjoitti:

Ystävystyminen aikuisiällä on vaikeaa. Kuvittelin joskus, että työpaikalta saisi uusia kavereita,  joita voisi edes joskus tavata työn ulkopuolellakin. No ei. Esim. loppuvuodesta kun e-passi alkoi vanhentua, moni mietti ääneen miten saisi käytettyä viimeiset rahat. Mutta ei puhettakaan, että olisi yhdessä lähdetty museoon/elokuviin/teatteriin. 

Sinähän olisit voinut ehdottaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystävystyminen aikuisiällä on vaikeaa. Kuvittelin joskus, että työpaikalta saisi uusia kavereita,  joita voisi edes joskus tavata työn ulkopuolellakin. No ei. Esim. loppuvuodesta kun e-passi alkoi vanhentua, moni mietti ääneen miten saisi käytettyä viimeiset rahat. Mutta ei puhettakaan, että olisi yhdessä lähdetty museoon/elokuviin/teatteriin. 

Sinähän olisit voinut ehdottaa. 

Sekin näissä on juuri niin tarkkaa, että huolettomasti ja spontaanisti ei saa ehdotella. Se koetaan herkästi hyvin tungettelevana käytöksenä. Moni kokee sen signaalina kuin toinen tulisi iholle ja vaatisi, että haluaa alkaa nähdä vapaa-ajalla viikottain ja vaihtaa kuulumisia lähes päivittäin. 

Vierailija kirjoitti:

Ehdin jo hetkeksi innostua kun työpaikkamme muutti valtavaan toimistotaloon. Alakerrassa ravintola jonka asiakkaat kaikki työskentelevät samassa talossa. Ajattelin josko siellähän on mahdollista tehdä uusia tuttavuuksia, verkostoitua tai mitä tahansa.

Sitten mietin asiaa uudelleen ja tajusin että ihan yksin siellä syödään sapuskat. Oman yrityksen kollegoita voi kysyä toki seuraksi, mutta ei muuta. Olen aistivinani ilmapiirissä jopa jotain kireyttä, että ihmisiä ahdistaa nähdä siellä toistuvasti samoja naamoja kun pelkäävät jonkun alkavan tuttavalliseksi jossain vaiheessa.

Josko saisi edes ruokansa syödä rauhassa, ilman että siitäkin syyllistetään.

Vierailija kirjoitti:

Ehdin jo hetkeksi innostua kun työpaikkamme muutti valtavaan toimistotaloon. Alakerrassa ravintola jonka asiakkaat kaikki työskentelevät samassa talossa. Ajattelin josko siellähän on mahdollista tehdä uusia tuttavuuksia, verkostoitua tai mitä tahansa.

Sitten mietin asiaa uudelleen ja tajusin että ihan yksin siellä syödään sapuskat. Oman yrityksen kollegoita voi kysyä toki seuraksi, mutta ei muuta. Olen aistivinani ilmapiirissä jopa jotain kireyttä, että ihmisiä ahdistaa nähdä siellä toistuvasti samoja naamoja kun pelkäävät jonkun alkavan tuttavalliseksi jossain vaiheessa.

Hahaa mä oon just tuommonen! Aina ne jotka rupee kaverilliseks töissä tai harrastuksissa rupee jossain vaiheessa kyselemään että nähtäiskö muualla. Miksi ihmiset ei tajua että sen kaveruuden voi jättää ihan vaan sinne eikä sitä tarvitse laajentaa muuhun elämään. Ja sitten loukkaannutaan kun sanotaan että en halua nähdä missään muualla. Huoh.

Kuulostatte rasittavilta ja itsekkäiltä. Kunnioittamaan ihmisten omaa tilaa ja yksityisyyttä. Vaadittu sosiaalisuutta huomioimatta muiden tunteita, luonnetta, elämäntilanteita jne.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostatte rasittavilta ja itsekkäiltä. Kunnioittamaan ihmisten omaa tilaa ja yksityisyyttä. Vaadittu sosiaalisuutta huomioimatta muiden tunteita, luonnetta, elämäntilanteita jne.

Kunnioittakaa*

Vierailija kirjoitti:

Kuulostatte rasittavilta ja itsekkäiltä. Kunnioittamaan ihmisten omaa tilaa ja yksityisyyttä. Vaadittu sosiaalisuutta huomioimatta muiden tunteita, luonnetta, elämäntilanteita jne.

Vaaditte*

Tuttu nainen, jo toistakymmentä vuotta Suomessa asunut aikoinaan kertoi mulle, että suomalaisten kanssa on hirveän vaikea ystävystyä. Mutta kun ystävystyy, ihmissuhteen laatu vastaa Meksikossa sisaruussuhdetta eikä suinkaan ystävyyssuhdetta. Suomessa ystävän kanssa jaetaan ilot ja surut, Meksikossa vain ilot. Surut jaetaan sitten sisarusten ja muiden lähisukulaisten kanssa. Minusta hänen sanoissaan on aika paljon järkeä. Me suomalaiset ei tarvita liutaa ihmisiä, joiden suruja kuunnella. Koska vaikka olisi miten empaattinen luonne tahansa, kyllähän se toisen surujen kuunteleminen rasittaa. Vähintäänkin niin, että oma iloinen ja hyvä fiilis on poissa sen jälkeen.

Se, mikä meiltä suomalaisilta ehkä puuttuu , on taito ja halu ylläpitää pinnallisia ihmissuhteita. Siis niitä, joissa jetaan vain ilot. Emme ole kovin taitavia smalltalkaamisessa. Jos ei ole mitään järkevää sanottavaa, ollaan hiljaa. Ja smalltalkaamista ei pidetä järkevänä, vaikka oikeasti se on vain toisen ihmisen huomioimista juuri sillä hetkellä ja siinä tilanteessa. Ehkä pelkäämme liikaa, että jos alamme juttelemaan jonkun kanssa, kohta meillä on taas yksi ihminen lisää, jonka suruja ja murheita pitää kuunnella? En tiedä. Mä voin jutella oikeastaan kenen kanssa tahansa ja missä tahansa, muttakun itse tiedän, että se on vain se hetki eikä siitä seuraa mitään jatkoa, niin ei se mua haittaa, vaikka aika introvertti olenkin luonteeltani. Mulla on paljon kavereita ja tuttavia, mutta vain 3 ystävää (plus siskoni). En kaipaa enempää ystävyyssuhteita. 

Mitä tulee tuohon lounastauolla yksin syömiseen niin siinäkin ehkä kannattaa ajatella niin, että lounastauko voi olla työpäivän aikana ainoa hetki, jolloin saa olla ihan vain omissa ajatuksissaan ja omassa rauhassaan. Se on siis aivoille lepohetki, kun ei tarvitse koko ajan kuunnella muita eikä huomioida muita. Olen aika varma, että avokonttorit eivät ole lisänneet ihmisten halua olla vapaa-ajallaankin muiden ihmisten seurassa vaan pikemminkin ovat vähentäneet sitä. Muistan, miten ihanaa oli tän vuosituhannen alkupuolella vaihtaa työpaikkaa ja samalla isosta avokonttorista omaan työhuoneeseen. Ja kun nykyisessä työpaikassani aloitin vähän yli 11 vuotta etätyöt, niin olen jaksanut muiden ihmisten seuraa ihan eri tavalla kuin ennen. Kotini lähellä on varsin hyvää intialaista ruokaa tekevä ravintola ja aika usein käyn sieltä hakemassa ruokaa. Odotellessani juttelen muiden asiakkaiden kanssa, jos sattuvat olemaan hyvänpäiväntuttujani. Siellä käy aika usein jo eläkkeellä oleva pariskunta syömässä ja aina, kun osutaan samaan aikaan, jutellaan niitä näitä. En tiedä kummankaan nimeä eivätkä he mun, mutta ei se ole tarpeellistakaan. Hetken juttuseuraa ja sitten kotiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystävystyminen aikuisiällä on vaikeaa. Kuvittelin joskus, että työpaikalta saisi uusia kavereita,  joita voisi edes joskus tavata työn ulkopuolellakin. No ei. Esim. loppuvuodesta kun e-passi alkoi vanhentua, moni mietti ääneen miten saisi käytettyä viimeiset rahat. Mutta ei puhettakaan, että olisi yhdessä lähdetty museoon/elokuviin/teatteriin. 

Sinähän olisit voinut ehdottaa. 

Sekin näissä on juuri niin tarkkaa, että huolettomasti ja spontaanisti ei saa ehdotella. Se koetaan herkästi hyvin tungettelevana käytöksenä. Moni kokee sen signaalina kuin toinen tulisi iholle ja vaatisi, että haluaa alkaa nähdä vapaa-ajalla viikottain ja vaihtaa kuulumisia lähes päivittäin. 

Eikö nykyään saa sanoa ei? Vai eikö sitä osata?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystävystyminen aikuisiällä on vaikeaa. Kuvittelin joskus, että työpaikalta saisi uusia kavereita,  joita voisi edes joskus tavata työn ulkopuolellakin. No ei. Esim. loppuvuodesta kun e-passi alkoi vanhentua, moni mietti ääneen miten saisi käytettyä viimeiset rahat. Mutta ei puhettakaan, että olisi yhdessä lähdetty museoon/elokuviin/teatteriin. 

Sinähän olisit voinut ehdottaa. 

Sekin näissä on juuri niin tarkkaa, että huolettomasti ja spontaanisti ei saa ehdotella. Se koetaan herkästi hyvin tungettelevana käytöksenä. Moni kokee sen signaalina kuin toinen tulisi iholle ja vaatisi, että haluaa alkaa nähdä vapaa-ajalla viikottain ja vaihtaa kuulumisia lähes päivittäin. 

Eikö nykyään saa sanoa ei? Vai eikö sit

Varmaan osataan. Mutta ihan vaan kyökkipsykalla voisi ajatella, että monet kokevat, että meiltä vaaditaan koko ajan enemmän ja enemmän. Työelämässä ja muuallakin. Onko tässä käynyt niin, että tuollainen ihan hyväntahtoinenkin ehdotus, johon tottakai saa vastata kieltävästi, koetaan nykyisin vaatimuksena? Ihmisillä on pinna kireämmällä kuin joskus aiemmin?