Harmittaa kateellinen ystävä.

Ja onnea perintötalosta! :)

olisin ja olen mäkin kateellinen. Enpä tule itse koskaan juurikaan mitään perimään. Vituttaa, kun kaikki muut perivät kuka mitäkin. Sen sijaan jos joku omalla koulutuksellaan ja työllään onnistuu hankkimaan omaisuuttaa, se on minusta hienoa!

Miestä odottaa aika perinnöt, jahka se aika koittaa, saa nähdä kuinka kaverit alkavat naljailla.

Ei meidän perinnöt ainakaan kuulu muille.

olleet juuri ostamassa omaa taloa lainalla, mutta sitten miehen suku otti puheeksi talon omistuksen vaihdon meille. Miehen iäkkäät vanhemmat tahtoivat talosta jo pois hiljalleen lähivuosina. Oltaisiin siis muussa tapauksessa ostettu itse se talo.



Tuskin juuri muuta peritään, paitsi jotain huonekaluja ja sensemmoista. En vähättele tuota, mutta ärsyttää vain tuommoinen kateus. Kyllä itsekin toivon voivani jättää jotain lapsilleni aikanaan, mutta toivon myös etteivät lapset ota sitä itsestäänselvyytenä, kuten emme mekään ole ottaneet.



Jotenkin vain itselle niin vieras tuo ajattelutapa. Voin vitsillä sanoa olevani jollekulle kateellinen jostain, mutta en todella ole oikeasti naamasta vihreä. tuntuu, että sitten täytyisi olla omaan elämään jotenkin tyytymätön, mitä en ole. Enkä olisi ilman sitä taloakaan. Luulisi jotenkin, että elämä on aika kurjaa jos on kateellinen - aina löytyy joku jolla asiat on prameammin.



ap

Onhan se niin epäoikeudenmukaista, että jotkut saavat vanhemmiltaan perintöä tekemättä itse sen perimänsä rahan/materian eteen itse yhtään mitään.



Epäreiluus on siis samaa, kuin siinä, että jotkut syntyvät kuninkaallisiksi, rikkaisiin/keskiluokkaisiin perheisiin, diplomaatti- tai taiteilijasukuihin jne. ja hyötyvät siis ilman omia ansioita vanhempiensa ja sukujensa asemasta. Eräänlaista sääty/kastijärjestelmäähän siinä vihataan. Eli kateus tai kokemus epäoikeudenmukaisuudesta kohdistuu siihen, että toiset ihmiset saavat varallisuutta/statusta ilman omaa panosta. Samalla taas köyhän perheen lapsi pysyy aikuisenakin köyhänä ja kärsii vieläpä sosiaalistumisesta syrjäytyneeksi vailla mitään perintöä, joka vähän helpottaisi ajatusta ikuisesta palkkaorjuudesta matalapalkka-alalla.

miksi ihmeessä edes "leveilet" perintö asioilla?? Ei meidän perinnöt ainakaan kuulu muille.

oltiin ystäväni kanssa juteltu talokaupoista (hekin etsivät taloa) ja olin näyttänyt hänelle harkitsemiamme taloja. oli ihan luonnollinen jatke tälle kertoa miten taloasiat etenivät.

ap

Ylipäätään jo muuttaminen on niin iso juttu, että kyllä siitä kaveripiirissä väkisinkin juttua tulisi. Tottakai ihmisiä kiinnostaa mitä talo maksaa, missä sijaitsee jne ... no, onko sitten kiellettyä sanoa, että perintönä tulee???

Kyllä minäkin olen ollut kateellinen, kun tuttavani peri rahat omakotitalon ostoon. Mutta en suinkaan häneltä sitä pois halua, haluaisin vaan itsellenikin. Ei kait ole väärin haluta sitä, mitä joku toinen saa.

Ylipäätään jo muuttaminen on niin iso juttu, että kyllä siitä kaveripiirissä väkisinkin juttua tulisi. Tottakai ihmisiä kiinnostaa mitä talo maksaa, missä sijaitsee jne ... no, onko sitten kiellettyä sanoa, että perintönä tulee???

meillä on vaan tapana hoitaa moiset asiat toisella tavalla kun mielestäni ei kuulu muille.Itsekin inhoan kun ihmiset lörpöttelee perintö asioita vaikka en ole kateellinen.Se on vaan mielestäni semmoinen yksityis asia varsinkin jos ei ollu oma perintö edes kyseessä.

Kyllä minäkin olen ollut kateellinen, kun tuttavani peri rahat omakotitalon ostoon. Mutta en suinkaan häneltä sitä pois halua, haluaisin vaan itsellenikin. Ei kait ole väärin haluta sitä, mitä joku toinen saa.

ja ilkeäsävyinen kateus ovat mielestäni erilaisia asioita. Juuri pari viikkoa sitten eräs tuttu kertoi asuvansa todella ihanassa talossa jonka tiedän. Sanoin leikkisästi jotain tyyliin "vitsi kun olen kateellinen, ihana talo!" Haluaisin kyllä itsekin vastaavanlaisen talon, mutta en ole oikeasti kateellinen. Ymmärrättekö sävyeron? Oikeasti olen iloinen heidän puolestaan, ja ennemmin ihailen kuin kadehdin.

Taas semoinen "kivat sulle"-kateellisuus, se on ilkeämielistä ja kurjaa. Ja jos sitä edes kokisi reilusti, mutta tuolla lailla ikävästi kyräillen. Tulee mieleen onko se ihminen ystävä minulle ensinkään, kun ei ole meidän puolesta iloinen.

ap

Ylipäätään jo muuttaminen on niin iso juttu, että kyllä siitä kaveripiirissä väkisinkin juttua tulisi. Tottakai ihmisiä kiinnostaa mitä talo maksaa, missä sijaitsee jne ... no, onko sitten kiellettyä sanoa, että perintönä tulee???

meillä on vaan tapana hoitaa moiset asiat toisella tavalla kun mielestäni ei kuulu muille.Itsekin inhoan kun ihmiset lörpöttelee perintö asioita vaikka en ole kateellinen.Se on vaan mielestäni semmoinen yksityis asia varsinkin jos ei ollu oma perintö edes kyseessä.

Missä vaiheessa sen sitten saa kertoa, kun muuttaa vai? Muuttolaatikoita kantaessa kyräillä vielä et me nyt vaan muutetaan.. vai?

saisi kertoa. Pitäisikö sitä sitten valehdella että 'juu maksettiin tästä niin ja niin paljon' kun joku kysyy hintaa jne? Kyllä meidän kaveripiirissä paljonkin puhutaan talokaupoista ja kaikkeen siihen liittyvästä.



Ap: Anna olla. Jotkut vain ovat tuollaisia, että ollaan ilkeämielisen kateellisia. Olkaa te iloisia talosta ja varmasti sinulla on ystäviä jotka ovat asiasta iloisia puolestanne :)

Voi olla että hänen kateelliseen sävyyn vaikutti sekin että ovat omaa taloa koittaneet löytää? Siinähän stressi voi välillä mennä hiukan yliäyräiden.

Jos jostain "voi ja saa" olla kateellinen, niin minusta juuri nimenomaan tällaisesta, jonka joku saa ilman omaa ansiotaan.

Onnenpotkuja sattuu joka päivä: bussi tule kohdalle juuri sopivasti, lapsi ei saakaan oksennustautia vaikka kaverilla se oli, joku tuo tuliaisiksi piirakkaa. Onhan nuokin ilman omaa ansiota saatuja, mutta arkisempia.



Sama homma sitten sen ansion suhteen, senkin voi kyseenalaistaa. Mikä kaikki on ansaittua ja mikä ei. Jos on tosi kiltti ja ihana vanhemmilleen/muillen sukulaisille ja saa sitten perintöä, onko se ilman omaa ansiota?



Kateellisuus on kurjaa, jos se on tolleen kurjalla mielellä tehty. Semmonen iloinen kademieli voi olla joskus paikallaan!

Minun hyvä ystäväni on katkera onnestani uuden rakkaani kanssa.Olen löytänyt ns.sen oikean ja tottakai haluan välillä kertoa ystävälleni onnestani(HUOM!!välillä!!en tosiaan koko ajan tai jatkuvasti).Hän ei siedä kuulla asiasta ollenkaan,koska hänellä ei itsellä ole juuri nyt ketään-kuulema tämän takia.Olinkin nyt pitkään hiljaa asiasta,mutta pakko oli sitten kertoa,että menimme askeleen eteenpäin-tapailu muuttui seurusteluksi.vastaus oli;"joo onpa herttaista.muistatko että lupasit olla puhumatta minulle tästä." ööh...mitenkähän tähän sitten pitäs suhtautua...??!!

mulla samanlaisia kokemuksia. Minun ystävättäreni on katkera omasta elämästään ( mm. avioero, työasiat ) ja on kateellinen mulle esim. sellaisesta, että asun pikkuisen halvemmin kuin muut kun asunto on - hih - peritty. Sitten se on kateellinen kun en ole katkera yksinhuoltajana. Sitten se on kateellinen kun minulla on kiva työ, vaikka ei ole vakituista työpaikkaa. Kaiken huippu oli se, että se letkautti siitä, miten väärin on että minä saan ansiosidonnaista ( kokonaista kaksi vuotta ) kun hänen pitää tehdä työtä. Niinpä, hänkinhän saisi, mutta ei tarvitse kun palkka juoksee joka kuukausi.



Toinen ystävättäreni taas on sanonut minulle, että hän on aidosti kateellinen siitä, että minulla on ihana miesystävä.



Näillä kahdella ystävättärellä on se ero, että ensimmäinen on kateellinen ilkeällä tavalla ja tekee mieli miettiä miksi on sellaisen ystävä ja toisen kanssa voi olla aidosti ystävä.



Että kateellisuudellakin on monta muotoa.

ikävästi sanottu ystävältäsi, eikä huonoa käytöstä voi mitenkään puolustella.



Toisaalta ymmärrän, että häntä vituttaa, koska muakin vituttaa se, että jotkut saavat asioita helpommin kuin minä itse. Mutta en koe, että mulla on oikeutta pilata toisen iloa, kiroilen sitä sitten vain itseksi kun tilanne on ohi.



Ja toisaalta ei kateus tarkoita, ettei ystävä olisi iloinen puolestanne (tosin tässä tapauksessa hän ei ilmeisesti edes yrittänyt olla kohtelias, joten en ole ihan varma.)



Yritin siis sanoa, että ystäväsi ei luultavasti ole kateellinen sinulle, vaan hän on kateellinen materiasta ylipäätään, jos hänellä ei sitä ole. Se on luonnollinen reaktio, mutta aikuisen ihmisen pitäisi osata hillitä reaktionsa ja käytöksensä kun on kyse toiselle tärkeistä asioista.

kateus on ihan ok mutta se, että ei voi olla iloinen toisen puolesta...no way...Joskus tulee mieleen vaan,että silloin kun itselläni menee huonosti niin hän on kiinnostunut mutta jos menee hyvin niin ei sitten yhtään.Kyllähän sitä itsekin joistain asioista saattaa olla ja onkin kade toisille, mutta onneks olen oppinut, ettei se toisen onni ole itseltäni pois!Eikä tulisi mieleen alkaa asiasta "vittuilemaan" tmv.

Oon huomannut et ei kenellekkään pidä puhua raha-

asioista.

Menin ajattelemuttamaani kertomaan perinnöstä ystävälleni niin nyt hän ei kateellisuuden vuoksi pidä enää yhteyttä.