Mikä siinä lapsiperhe-elämässä oikein väsyttää?

Näin lapsettomana kun vierestä seuraa, vaikuttaa aika intensiiviseltä touhulta. Ei hetkeäkään yksin tai rauhassa. Aikuisten kesken voi olla rauhassa vaikka olisi seuraa, lasten kanssa näyttää että ei voi!

Rupea lastenhoitajaksi ja ihan päivässä ymmärryksesi kasvaa ihan uusiin mittoihin.

No ainakin silloin, kun lapsi/lapset on vielä ihan pieniä niin unenpuute. Ei kukaan joka ei saa nukuttua koskaan kunnolla ole kovin jaksava ja energinen. Ei tarvitse, kuin yksi yö huonosti ja töissä jo huomaa, ettei tahdo jaksaa ja kun näitä öitä on muutaman vuosi peräkkäin, niin kyllä se jaksamisessa näkyy. Myöhemmin voimavaroja syö se, että lapsille pitää olla läsnä, ja omat tarpeet ja palautuminen töiden jälkeen jää vähäiseksi.

Unenpuute ja tiukat aikataulut (sitten kun palaa töihin) kun pitää ehtiä päiväkotiin,  harrastuksiin, lääkäriin ja minne nyt ikinä. Nyt etätöissä ja lapsi jo isompi niin ei oikein mitään väsyttävää olekaan....

Lapsi kaipaa ensimmäiset vuodet koko ajan huomiota, vahtimista, apua joka asiaan. Se väsyttää kun taukoa ei tule ikinä. Työpäivän jälkeen haluaisi istua 20 minuuttia hiljaa juoden kahvia, mutta ei se vaan onnistu kun lapset haluaa välipalaa ja niillä on hirveästi asiaa eli tauotonta puhetta tulee ja pakko kuunnella. Kotona koko ajan sitä samaa. 

Mulla ainakin eniten väsyttää se ettei saa nukkua tarpeeksi ja vuosien takaiset univelat painaa vielä. Toinen on se, että koko ajan pitää olla hälytysvalmiudessa ja tekemässä jotain. Ei juurikaan ole sitä hereillä oltavaa lepoaikaakaan. 

Pieni lapsi tosiaan tarvitsee koko ajan apua, seuraa ja vahtimista. Kunnollisia keskeytymättömiä yöunia ei välttämättä saa useisiin vuosiin kertaakaan. Minulla ainakin pahinta aikaa oli se, kun sai nukkua jotain tunnin pätkiä yössä. Mielenterveys alkoi todella rakoilla siihen unenpuutteeseen. Ei ole riittävästi aikaa liikunnalle, omille harrastuksille tai ystäville, kun pitää koko ajan olla lasta hakemassa tai hoitamassa. Toivottavasti muutamassa vuodessa helpottaisi ellei tule uusia vaikeuksia.

Itellä hulinoi esikoinen tällä hetkellä ja olen nukkunut 3h/yö pätkissä viimeiset 2 viikkoa. Nyt alkaa silmät kyllä jo luppasemaan, mutta se hyvä puoli että vähän alkaa jo itsenäisyyttä lapselta löytyä, eli ei ole ihan niin tissitakiainen enää kun muukin maailma kiinnostaa.

En voi vaan mennä sohvalle pitkäkseni kun lapset on kotona. Ne kyselee koko ajan jotain, hyppii päällä, haluaa syliin, oho maitopurkki kaatui lattialle, housuun tuli pissaa... parempi kun ei edes yritä levätä. 

Mua väsyttää jo se, jos lapsia tulee samaan bussiin. Voin vain kuvitella miten poikki olisin, jos heitä asuisi samassa taloudessa.

Kokeile valvoa 3kk 80-90% ajasta niin ymmärrät. 

Täyspäivätyön yhdistäminen on erittäin hankalaa. Normaali työaika palavereineen vaihtelevasti mitä vaan 8-18 välillä eikä hommia voi vain jättää tekemättä. Töissä tekemistä on enemmän kuin ehtii tehdä ja silti YT:t järjestetään tasaisin väliajoin ja saa vain olla kiitollinen että on työ jolla maksaa laskut ja lainat ja yleiset menot. Ymmärrettävästi kaikki lapsiin liittyvät palaverit, hammaslääkärit ja neuvolat on aina työajalla ja vaikkei niitä kovin usein olekaan ja töissä on näennäisesti käytössä liukuva työaika, saat pahoja katseita ja kuittailua. Puhumattakaan siitä että lapsi joskus sairastaa ja on joko oltava lapsen kanssa kotona tai tehtävä kotoa käsin töitä niin hyvin ja tehokkaasti kuin mahdollista. Lapsille haluaisi antaa enemmän aikaa, mutta yhteiskunta jossa elämme ei oikein mahdollista järjestelyä jossa tekisi osa-aikaista työaikaa. Toki arvovalintoja, mutta asunto- ja opintovelkaisena on myös vaikea downshiftata niin että vähemmällä rahalla tulisi toimeen. Ja sitten taas kotiin jääminen ei ole vaihtoehto sillä vaikka se olisi lyhyellä aikavälillä hyväksi, pitkällä aikavälillä altistat itsesi riskille ajautua pitkäaikaistyöttömäksi. 

Meidän lapsi on  jo aikuinen, mutta meteli, sitovuus ja jatkuvat keskeytykset tulevat mieleen aina kun on tekemisissä lapsiperheiden kanssa. Varmasti oli muutakin.

Sillon kun itse olin pieni ei olisi tullut kuuloonkaan että vanhempia olisi saanut koko ajan häiritä. Saati hyppiä päällä. Niillä oli paperitöitä, remontteja, pihatöitä ym. tehtävänä ja lasten homma oli pysyä sivussa ja pois tieltä.

Ilmeisesti ennen oli sellainen kasvatustyyli, että vanhempia ja niiden töitä ja lepoa piti kunnioittaa. Ei tietysti sylivauvana, mutta sitten kun ymmärsi puhetta.

Mä olen kokenut raskaimpana pikkulapsiajan, jolloin sun täytyy olla jatkuvasti lapsen kanssa. Et voi edes lähikaupassa kipaista ilman että lapsen seuraan jää joku muu tai sitten raahaat sen uhmakiukkuisen lapsen mukaasi. Se sitovuus on ollut kaikkein vaikeinta hyväksyä. Mikään maailmassa ei sido enempää kuin (pieni) lapsi. Lemmikitkin voi jättää pieninä pentuina kotiin hetkeksi, lasta ei voi moneen vuoteen jättää. Tästä syystä lapsiluku jää yhteen. Olen niin onnellinen kun tuo lapsi kasvaa ja itsenäistyy pikkuhiljaa. Mahtava tyyppi "kuoriutumassa". 

Vierailija kirjoitti:

Sillon kun itse olin pieni ei olisi tullut kuuloonkaan että vanhempia olisi saanut koko ajan häiritä. Saati hyppiä päällä. Niillä oli paperitöitä, remontteja, pihatöitä ym. tehtävänä ja lasten homma oli pysyä sivussa ja pois tieltä.

Ilmeisesti ennen oli sellainen kasvatustyyli, että vanhempia ja niiden töitä ja lepoa piti kunnioittaa. Ei tietysti sylivauvana, mutta sitten kun ymmärsi puhetta.

Aika kultaa muistot. Kyllä ne sua ainakin toisella silmällä vahti vaikket sitä huomannut. 

Vierailija kirjoitti:

En voi vaan mennä sohvalle pitkäkseni kun lapset on kotona. Ne kyselee koko ajan jotain, hyppii päällä, haluaa syliin, oho maitopurkki kaatui lattialle, housuun tuli pissaa... parempi kun ei edes yritä levätä. 

No tätä en ymmärrä alkuunkaan! Eikö lapsille voi laittaa lempiohjelmaa pyörimään vaikka puoleksi tunniksi, pillimehut / smoothie kouraan ja itse vaikka makkariin lepäämään. 

Vierailija kirjoitti:

Sillon kun itse olin pieni ei olisi tullut kuuloonkaan että vanhempia olisi saanut koko ajan häiritä. Saati hyppiä päällä. Niillä oli paperitöitä, remontteja, pihatöitä ym. tehtävänä ja lasten homma oli pysyä sivussa ja pois tieltä.

Ilmeisesti ennen oli sellainen kasvatustyyli, että vanhempia ja niiden töitä ja lepoa piti kunnioittaa. Ei tietysti sylivauvana, mutta sitten kun ymmärsi puhetta.

Ennen osattiin asettaa rajat. Nykyvanhemmista moni uupuu ihan vain siksi, ettei uskalla asettaa rajoja. Lapsen ei tarvitse olla jatkuvasti äänessä. Jo pienenä voi opetella muiden kunnioittamista ja oman vuoron odottamista. Lapsen voi myös jo suhteellisen pienenä opettaa leikkimään itsenäisesti ilman jatkuvaa helikopterointia. 

Jatkuva älämölö. Nyt onneksi möllsevät keskenään kun ovat 4 ja 2 v. 

Kokoaikatyön yhdistäminen perhehärdelliin ja kun pitäisi jaksaa urheillaki. Jotkut pystyy, mutta minä en.

Omaa rauhaa ei ole ja silloinkin kun voisi hetken levätä, se ei onnistu koska on joutunut jonkinlaiseen päättymättömään ylivireystilaan ja samalla potee jostain sisäistettyä syyllisyyttä siitä, että ei halua ja jaksa olla lapsen kanssa 24/7.