Onko täällä ketään, joka on menettänyt lapsensa?

En ole menettänyt lasta mutta mielellään myös vaipuisi ikiuneen. 

Tulisi niin halvaksi elämä kun pärjää ilman rahaa ja voisi vaan ottaa rennosti.

Tyttäreni olisi täyttänyt tänään 45 vuotta. Joka päivä asia käy mielessä, mutta pikku hiljaa muistoissa ne hyvät muistot ovat päällimmäisenä. En halunnut apua, tyttäreni sairasti lähes vuoden ja sinä aikana ehdin käydä luopumisajatuksia läpi.

Parasta surutyötä itselleni oli haudalla käynti. Se piti elämän rytmissä. Jos ei muuta jaksanut, niin kynttilän tai kukkien vienti vei kuitenkin ulos.

Hakeudu terpiaan, jos tuntuu, että kaipaat tukea. 

Se on ikuisesti läsnä ja olemassa. Elämä on muuttunut toiseksi.

Ei siitä voi päästää irti, kuten jotkut menettämättömät kehottaa.

Se suru, tuska ja viha on aivan käsittämättömän musertavia. Menin terapiaan, sillä jäin jumiin surun ensivaiheisiin. Lisäksi kävin Käpy ry:n vertaistapaamisissa, tuntui hyvältä jutella toisten yhtä hirvittävän tragedian kohdanneiden kanssa. Haudalla käyminen oli mulle alussa aivan erityisen tärkeää, hoidin hautaa kuin olisin hoitanut lasta. Suru muutti hitaasti muotoaan, siitä repivästä tuskasta tuli jotain haikean kaunista, lempeä pehmeään suruun kiedottu muisto suloisesta lapsesta, joka meillä kerran oli.

Mutta aikaa se vei, omalla kohdallani useita vuosia. Muista, että sun kokema suru on juuri sellainen kuin on. Surussa on eri vaiheita, ja jokainen käy nuo vaiheet omalla tavallaan ja omalla aikataulullaan läpi. Irti ei tarvitse päästää. Sä saat kantaa sun surua mukana, pointti on se, että sen kanssa oppii elämään ja se ei hallitse sua, vaan sä hallitset sitä.

Olen hirvittävän pahoillani pikkuisesi menetyksestä.

Olen pahoillani menetyksestäsi.