Miksi jotkut miettii vielä aikuisenakin vanhempiensa eroa?

Kuka määrittelee normaalin eron? Lapselle se on trauma ja voi vaikuttaa koko elämään. 

Minä mietin vaan että olipa hyvä että erosivat.

Sanovat, että avioero on aina lapselle kriisi. Monet empaattiset vanhemmat katuvat eroa, kun huomaavat kuinka se vaikuttaa lapsiinsa.

Vierailija kirjoitti:

Minä mietin vaan että olipa hyvä että erosivat.

 

Minä aina toivoin että olisivat eronneet.

Siskoni oli tällainen ja käytti vanhempien eroa syynä kaikkeen, mm. omaan perseilyynsä ja päihdeongelmiinsa.

Mitä enemmän itselleni tulee ikää, sitä enemmän pohdin mikseivät eronneet aiemmin.

Jos ei elämässä ole muita vertailukohtia niin totta kai vanhempien ero voi olla se elämäämullistavin tekijä.

Toivoin lapsena että äiti eroaisi.

Lapsuuden vaikeudet saattavat alkaa vaivata mieltä myöhemmällä iällä jos niitä ei ole voinut tai pystynyt käsittelemään aiemmin. Meillä ainakin kotona lakaistiin vaikeudet ja ikävät asiat maton alle eikä niistä puhuttu ja ulospäin ei vaikeuksia ja ongelmia näytetty. Olen aikuisikäni onnistunut olemaan liikoja pohtimatta lapsuusajan vaikeuksia, mutta nyt eläkeiässä asiat ovat nousseet mielen syövereistä pinnalle eikä vähiten syystä, että lapsuusaika on sittenkin vaikuttanut siihen millaisen elämän olen aikuisena elänyt. Olisin varmasti elänyt vähän toisenlaisen elämän jos olisin uskaltanut ja jos minulle ei olisi lapsuuden kokemusten takia kehittynyt huonoa itsetuntoa. 

Jotkut on sellaisia, ilm. tekemisen puutetta nykyhetkessä tms.

Onhan se törkeää lapsia kohtaan.

Negatiiviset asiat jää ainakin mua vaivaamaan eikä niistä pääse pakosti eroon vuosikymmeniin. Aina palautuu mieleen välähdyksinä silloin tällöin vaikka niistä olisi jo päässyt yli mutta alitajuntaisesti ei.