Miten oppia nauttimaan elämästä yksin?

Ihan kuin minä. Sillä erolla, että exälläni ei ole uutta kumppania. 

Elämä on nykyisin vain pelkkää ajantappoa. 

Niinpä. Illalla odottaa että vois jo mennä nukkumaan. 

Viikonloput ja lomat on pahimpia.

Lamaannun kotiin. En saa mitään aikaiseksi. Ja vaihtoehdot on siivota tai kävellä koiran kanssa ympäriinsä. Sit vaan makaan ja syön ja sekin ärsyttää kun sitten olen lihava löllö ja olo on huono.

Olen niin surullinen lasten menettämisen vuoksi. En pääse siitä koskaan yli. En pääse siitä yli että ex jota ei ennen kiinnostanut ollenkaan nyt elää perhe-elämää uuden kanssa, elämää mitä ei ikinä elänyt minun kanssa. 

Kait se olin minä sitten syypää kaikkeen siihen inhottavuuteen.

Mä käyn lähialueen nähtävyyksiä katselemassa, kirjastossa, elokuvissa, museoissa. Kotona luen, teen käsitöitä ja kokeilen uusia leivontareseptejä. Kaikki olisi hauskempaa kumppanin kanssa, mutta en tahdo ketä tahansa vaan täytyy olla kaikin puolin hyvä.

Aikasi rämmit tuossa kurjuuden tunteessa ja suret, sitten pikkuhiljaa alkaa näyttämään valoisammalta ja on helpompi hengittää.

En tiedä kauanko olitte yhdessä, mutta itselle on auttanut käydä läpi aikaa ennen parisuhdetta. Siis vaikka valokuvia katselemalla miettinyt mistä tykkäsin nuorena, mistä innostuin ynm. Aika monet asiat on muistunut mieleen ja ainahan voi kokeilemalla löytää uusia.

Ajattele että voit tehdä oikeastaan mitä vaan, ilman että kukaan pahoittaa mieltään tai alkaa nillittää. Voit mennä ruokakauppaa ja ostaa mitä haluat, voit katsoa telkkarista mitä haluat, voit suunnitella reissun ja lähteä mihin haluat... Maailma on täynnä mahdollisuuksia, et ole sidottu toisiin ihmisiin vaan sinun pitää olla itsesi paras kaveri ja tärkein ihminen.

Minulla aikuset lapset muuttivat omilleen joka syöksi mut tyhjyyteen. On aivan normaalia sinulla tuntea että syli on tyhjä ja ettei elämässä ole enää mitään koska olet noin 10v rakentanut elämääsi jossa lapset ovat keskiössä. Tottakai elämä on tyhjää kun kaikki rakas repäistään pois jonka eteen on taistellut.

Olen nyt ollut viitisen vuotta yksin ja ensimmäiset 2v olivat kauheita. Pikkuhiljaa löysimme lasten kanssa sujuvan tavan olla yhteyksissä ilman että uskoivat minun määräävän edelleen kaikesta. Olin totaaliyh ja jouduin olemaan tiukka koska ei rahaa eikä tukiverkkoja. Hyvistä väleistä huolimatta ymmärsin lapsiani jotka halusivat itsenäisen, äidistä vapaan vyöhykkeen.

Tiedän olevani heille tärkeä ja nykyään vierailevat jo useammin. Uskovat itseensä ja varmasti minussa oli jyrän vikaa, pelkoa pitää kaikki kontrollissa.

Anna aikaa itsellesi ja sure. Pikkuhiljaa alkaa värejä palaamaan elämään.

Kiitos. Erosta jo vuosi aikaa. Jotenkin masentaa, kun aina toitotetaan sitä, miten vuoden päästä on jo helpompaa.

Ei ole.

Pakolla elämästäni irti revityt lapset jätti jälkeen valtavan haavan. Sitä jomottaa jatkuvasti, ei ole vielä arpeutunut, ja ajoittain repeää auki. 

Pitää ilmeisesti vain jaksaa uskoa parempaan. Että joskus helpottaa. Ja tämä nyt meni näin.

Nyt vaan tuntuu, että en jaksa.

Olen tylsä, aikaansaamaton vetelys. Ei ihme, että minusta haluttiin eroon.

Elämä on yhtäkkiä tyhjää. Niin kovin tyhjää.16 vuotta lapset täytti sen, ja nyt on vain aikaa enkä osaa enkä halua sitä käyttää itseeni. En enää tiedä mitä haluan?