Te joilla ollut huono isäsuhde.

En ole tekemisissä isäni kanssa. On yrittänyt 30v myöhemmin ottaa yhteyttä. Minua ei kiinnosta. En halua tuntea ihmistä joka meidät hylkäsi aiemmin. Hyvin pärjännyt ilman ja niin aion pärjätä jatkossakin.

Tarkenna vähän, mitä tarkotat huonolla: henkisestipoissaoleva isä, fyysisesti poissaolevaetäisä, väkivaltainen isä.

No avaan omaa tilannetta: isäni hyvin sisäänpäin kääntynyt, ei oikeastaan ole osoittanut rakkautta, tunneasiat haastavia. Meille ei ole syntynyt sellaista tietynlaista sidettä mitä olen toivonut. En muista, että hän olisi halunnut minua juuri koskaan. 

Olen myös tuntenut, että veljeni on hänelle tärkeämpi. 

Olen ollut harmissani siitä, että on ollut tällaista. Olen kuitenkin sitkeästi yrittänyt ja olen huomannut, että tilanne on helpottanut vuosien myötä. Hän jopa makaa rennosti sohvalla ja juttelee joitakin omia tuntemuksiaan. 

Huomaan kun katselen vanhoja kuvia, että kuvissa kuitenkin näyttää siltä, että isä on välittänyt minusta. Tuntuu kuitenkin, ettei se tunne ole välittynyt. Jollain tapaa kaipaan hirveästi isää. 

Isä ja äiti erosivat kun olin 4v, isä oli juoppo. Alkuun kävin iskällä vähintään pari kertaa kuussa, viimeiseen pariin vuoteen ei pidetty mitään yhteyttä. Isän kuolema ei tuntunut miltään, kuoli kun olin 15v.

Isäni on pedofiili. Kerran kun uskalsin lapsiani päästää hoitoon, oli jo kuvannut lapsia alasti. Siihen loppui näkemiset!

Vierailija kirjoitti:

Isäni on pedofiili. Kerran kun uskalsin lapsiani päästää hoitoon, oli jo kuvannut lapsia alasti. Siihen loppui näkemiset!

Hui! 

Ei korjaantunut. Pisti välit poikki minuun, vaikuttaisi että lopullisesti. Varsinkin kun muille varmaan väittää, että minä en halua olla tekemisissä, mutta tietää kyllä itse miten päin se asia on. 

Taustalla on, että hylkäsi minut ekan kerran jo kun olin alle vuoden vanha. Jäi viikonlopputapailuksi. 

Nielin koko paskan aikuiseksi asti ja pidin itse niitä välejä yllä, mutta kun sain oman perheen, tasavertaistuin väistämättä liikaa ja se ei faijalle sopinutkaan. 

Paremmin pärjännyt ilman. Sen verran pahat traumat kuritusväkivallasta. Henkistä ja fyysistä väkivaltaa koko lapsuus ja nuoruus. Puristeli minua myös kerran haaroista, kun sai minut kiinni ajettuaan takaa kurittaakseen. Luulin, että olisi vaan repinyt hiuksista ja läiminyt. Hänessä oli sadistin piirteitä. Kerrankin, kun hän pamautteli minua muovihenkarilla pakaraan ja huusin ja itkin kivusta, niin hänen ilmeensä oli nauttiva. En halua olla missään tekemisissä. Tiedän hänen olevan sairas ja yksinäinen. Mutta ei kiinnosta. En aio ukkoa hautaan hoitaa. Ei ansaitse sitä.

Joo, korjaantui siinä vaiheessa kun tämä kuoli. Silloin tilanne siirtyi vastaamatta todellisuutta muidenkin ihmisten silmissä. Minulla ei ole ollut isää sen jälkeen kun on 2-vuotias. Jotain kumman syystä monet muut ihmiset hyväksyi asian vasta silloin kun tämä kuoli.

Sen jälkeen kun hyväksyin alle kouluikäisenä että isäni on mitä on, en enää nykyään tunne juuri muuta kuin ohimenevää sääliä, kun kuulen viimeisimmistä tempauksista. 15 vuoteen en ole ollut missään tekemisissä. Taannoin kuulin, että olisi ollut suht vakavia terveysongelmia mutta niin makaa kuin petaa eikä keksityt sairaudet ole olleet ennenkään tuntematon keino hänen manipulointiarsenaalissaan. 

Itselläni suurin ristiriita on se, etten ole varma mikä on lapsuudessani totta ja mikä valetta. Vanhempieni suhde ei ollut hyvä. Äitini on väittänyt, että isäni olisi ollut väkivaltainen hänelle. Minua kohtaan isä ei ole koskaan ollut väkivaltainen. Tahtoisin tuntea isän paremmin. Isä kyllä teki lapsena kanssani paljon kaikkea, vei erilaisiin paikkoihin. 

Joidenkin isä on jo kuollut vuosikymmeniä sitten. Muuten ehkä hyvä ihmissuhde osaksi, mutta kasarilla osa heilutti remmiä ja sai suuttumiskohtauksia jokusen kerran - myös kiltille lapselle. Siitä voi jäädä trauma ja pelkotiloja henkilöihin. Osalla myös äiti osallistui sellaiseen samaan aikaan.

Onko tää vähän kuin äitisuhde. Joku psykoXXX sanoo noin niin kuulostaa pahalta ikäänkuin mulla ois ongelmia. Ainoa ongelma oli vanhemmat. Molemmat kus***päitä

Ompa kurjaa lukea miten ihmiset puhuu vanhemmistaan. Kaikki ei ole saaneet valita että ei vaan huvita olla tekemisissä isän kanssa. Isä kuoli ollessani 14.

Voi hyvä isä?

Ei yhtä ainoata muistikuvaa missä olisin isäni sylissä tai tekisin hänen kanssaan yhtään mitään. Eräs valokuva kirpaisee aikalailla, olen siinä n.2v ja istun isäni polvella, mutta hän on aivan juovuksissa, pitkä valkoinen tukka hartioilla asti, toinen käsi koholla 2 sormea voitonmerkiksi ylhäällä, katse harittaa hyvin vahvasti, huulet kiiltää syljestä/alkosta ja edessä olevalla pöydällä korkea n.4-5dl vetoinen kirkas lasi jossa juomaa.

Oksettaa ihan🤮💔

Muistan ylipäätäänkin elämästäni alle 10v ikäisenä hyvin vähän, ehkä 5-10 eri asiaa ja niistäkin ainakin muutama on kohtauksia joissa isäni on juovuksissa ja väkivaltainen, joko juostaan talvipakkasyönä autoon karkuun, olen sängyn alla piilossa, ollaan makkarissa äidin kanssa hakemassa turvaa äidin työntäessä painavaa lipastoa oven eteen esteeksi, mennään kylmään ulkovarastoon pakkasyönä pakoon ja sitten se kun menin alle kouluikäisenä väliin isän lyödessä äitiä ja hän tönäisi minut kumoon ja iskin takaraivoon kulmista metallilla vahvistetun puisen arkun kulmaan ja se verenvuoto oli valtavaa. Ainiin, eräs muisto sellainen missä ostin eteisessä ja oltiinkihan lähtöä johonkin tekemässä, näin itseni nousemassa katonrajaan josta katselin alas.

Viimeksi juttelin isäni kanssa lähemmäs 20v sitten eikä ole koskaan tavannut lapsiani jotka nyt 2kymppisiä, leijonaemo minussa on halunnut pitää heidät erillään, hän ei ole ansainnut oikeutta tavata lapsiani.

Isällä on nyt ikää 69v.

Suren asiaa. Oli niin traumaattinen lapsuus että sen johdosta olen sairaseläkkeellä. Olen jo yli 50 mutta vieläkin kaipaisin isää.

Kuolleet on kuolleita. Se siittä.

Mielenkiintoista, että joidenkin karmeita isä kokemuksia ja muistoja alapeukutetaan...