Te joilla ollut huono isäsuhde.

Olen työstänyt isääni liittyviä ongelmia viimeisen reilun viiden vuoden aikana sekä terapiassa että itsenäisesti. Isäni ja lapsuuden perheeni tilanteet ovat aiheuttaneet minulle kehityksellisiä traumoja ja tunnelukkoja, jotka ovat näkyneet ihan kaikessa toiminnassani, jopa fysiikassani. Voin nyt paljon paremmin, mutta ehjäksi en tule koskaan.

Taustani on se, että olen ns. lehtolapsi eli salasuhteesta syntynyt. Luulin kouluikään asti, että isä asuu meillä, kunnes minulle kerrottiin, että eipä asukaan, isän oikea perhe on muualla. Minulla on sisaruspuolia, joista ei saanut puhua, koska he eivät tienneet minusta ja äidistäni mitään. Myöskään isäni nimeä en saanut koskaan missään esim. kavereille koulussa kertoa, ettei hän jää kiinni. Isälle ei myöskään samasta syystä voinut soittaa, vain hän oli halutessaan minuun yhteydessä. Kertomisen aikaan isän ja äidin välit viilenivät, joten yhteinen perheaika loppui. Tapasin kyllä isääni koko lapsuuden, mutta hän oli enemmän kiinnostunut äitini mahdollisista uusista suhteista kuin minusta. On minulla hänestä kyllä joitain ihan hyviäkin muistoja. Mitään todellista suhdetta ei kuitenkaan ollut, emmekä aikuistuttuani pitäneet yhteyttä.

En saanut aikanaan tilanteeseen mitään tukea. Hoidin hylkäämistä, turvattomuutta, arvottomuutta ja pahaa mieltä syömällä. Lihoin alakoulun aikana normaalipainoisesta lapsesta yli satakiloiseksi ja olenkin ollut koko ikäni lihava. Hain hyväksyntää ja rakkautta ihastumalla aikuisiin miehiin. Minua on myös käytetty seksuaalisesti hyväksi tämän seurauksena. En tunne itseäni arvokkaaksi enkä osaa liittyä porukoihin. Toisaalta ripustaudun ihmisiin liikaa ja olen epätoivoisen omistuksenhaluinen, toisaalta taas työnnän ihmisiä pois, ennen kuin minut työnnetään.

Isäni kuollessa en surrut häntä, mutta surin viimein kunnolla lapsuuttani. Viimeisenä kiirastulena isäni oli salannut minut loppuun asti muilta lapsiltaan, joten jouduin heidän vihansa kohteeksi minun ollessa perunkirjoituksessa yksi perillisistä.

Karmea, traumaattinen tarina. Silti tämmöisestäkin voi nousta.

Isäni oli etäinen. Ei minkäänlaista kontaktia lapsiin, meidän kuului olla hyödyksi, mutta pois jaloista. Minä naisena kliseisesti etsin miessuhteistani todistelua sille, että minusta välitetään. Tietenkin alitajuisesti valitsin miehiä, jotka toistivat isäni kaavaa. Nyt viiskymppisenä olen "nähnyt valon" ja ehkä vielä pystyn oikeaan aitoon parisuhteeseen, jos mahdollisuus enää sattuu kohdalle.

Millaisia fiiliksiä herännyt?

- Tunnen vihaa ja katkeruutta. Välitän isästäni, mikä tekee asiasta monimutkaisemman. Toivon, että isäni hakisi ammattiapua. 

Onko tilanne korjaantunut jossain kohtaa elämää?

- Ei ole. Isällä edelleen samoja ongelmia. 

t. nainen 29v

Vierailija kirjoitti:

Ompa kurjaa lukea miten ihmiset puhuu vanhemmistaan. Kaikki ei ole saaneet valita että ei vaan huvita olla tekemisissä isän kanssa. Isä kuoli ollessani 14.

Pitäisikö huonoista ihmisistä puhua hyvää vain sen takia kun ovat pystyneet lisääntymään. Sellaisia vanhempia pitäisi ylistää kun käyttävät väkivaltaa tai muunlaista kuristusta lapsiaan kohtaan?? 

Itselläni jollain tapaa ristiriitainen suhde. Jossain kohtaa isän kanssa meillä oli huonot välit. Se hiljaiselo kesti joitakin vuosia, ehkä pari vuotta. Asioista ei puhuttu. Välit korjaantui kyllä. Nyt kun olen saanut omia lapsia, ollaan jollain tapaa lähennytty. Tehdään yhdessä reissuja ym. Kuitenkaan emme halaile tms.. mistä lue johtuu..?

Joskus oli sellainen juttu, että voisi alkaa kyselemään isältä, miten hän muistaa tyttärensä lapsena jos kokee suhteen olevan huono. Itse lähestyin isääni tätä kautta ja huomasin, että isä tykkäsi jutella. 

Mulla on ollut aina rakastava isä mutta hänessä oli myös se synkempi puoli; hänellä oli todella lyhyt pinna. Kaikista vaikein ikä minulla oli 10-15-vuotiaana juuri sen takia kun sain pelätä isän raivokohtauksia. En uskaltanut näyttää ikäviä tunteita koska olisin silloin varmasti saanut siitä isältä kuulla. Hän teki myös pitkiä päiviä yrittäjänä ja oli varmaan stressaantunut ja väsynyt töiden jälkeen.

Se oli haastavaa sen takia kun hän osasi olla todella välittävä, lempeä, läsnäoleva mutta silti nopeasti suuttuva, arvaamaton ja pelottavakin ihminen. Onneksi hän ei sentään ikinä kurittanut fyysisesti mutta se lannistaminen oli enemmän henkistä. 

Vierailija kirjoitti:

Ompa kurjaa lukea miten ihmiset puhuu vanhemmistaan. Kaikki ei ole saaneet valita että ei vaan huvita olla tekemisissä isän kanssa. Isä kuoli ollessani 14.

Onpa mielenkiintoinen logiikka🤔

Sekä, että on pystynyt lapsen alulle panemaan, tekee ihmisestä, isästä, jotenkin "koskemattoman" tai täydellisen? Ihmeolennon jota tulisi kunnioittaa, rakastaa ja ihailla ilman minkäänlaista kritiikkiä tms?

Mene sanomaan se vaikkapa sille Joensuun 4v uhrille, "kuule äitisi on sentään äitisi, älä puhu hänestä pahaa" tai "isäpuolesi teki parhaansa ja on sentään isäpuolesi, mitä nyt jostain kiduttamispolttamisista" jne.

Kasva aikuiseksi.

-17-

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ompa kurjaa lukea miten ihmiset puhuu vanhemmistaan. Kaikki ei ole saaneet valita että ei vaan huvita olla tekemisissä isän kanssa. Isä kuoli ollessani 14.

Pitäisikö huonoista ihmisistä puhua hyvää vain sen takia kun ovat pystyneet lisääntymään. Sellaisia vanhempia pitäisi ylistää kun käyttävät väkivaltaa tai muunlaista kuristusta lapsiaan kohtaan?? 

Kuritusta käytettiin ennen yleisesti. Se yksinään ei tee kenestäkään "huonoa ihmistä" tai automaattisesti traumatisoi lasta.

En luota ihmisiin. Isän kanssa kun oli sovittu jotain, hän usein perui sen viime hetkellä.

Toisaalta sen oppi hyväksymään. Lupausten pitämisestä ei tullut yhtä tärkeää kuin joillekin sellaisille, joille sitä oli teroitettu mieleen lapsuudesta asti, koska saahan ihminen muuttaa mieltään. Mutta ei häneen kannata liikaa luottaa.

Vierailija kirjoitti:

Ompa kurjaa lukea miten ihmiset puhuu vanhemmistaan. Kaikki ei ole saaneet valita että ei vaan huvita olla tekemisissä isän kanssa. Isä kuoli ollessani 14.

Itkun kyynel sentään.

Narsisti-isä, joka erotti koko perheen toisistaan. Etäiset välit lapsuudenperheeseen. Onneksi lapsuudessa ja nuoruudessa oli sukulaisia, joiden kautta sai kokea normaalia huoletonta elämää.

Raivokohtauksia, vähättelyä ja väkivaltaa äitiä kohtaan.  Vähän olemme tekemisissä, mutta olemme kuitenkin. Yksi ihminen ei määrittele minua.

Nykyinen miesystävä on ainut johon luotan.Näistä en tosin ole kertonut koska äitini kieltänyt jo ajat sitten.

Olen pian 49. Jouduin koko lapsuuteni elää varpaillanu, onko isä kännissä ja joutuuko lähtee pakoon. Alkoholisoiduin jo teininä mutta apua en saanut mistään koska sitä salailtu. Pärjään jotenkin nykyään mutta paha olo on edelleen. Isä elossa vielä mutta jo vanha ja sairas. En tunne mitään, toisinaan jopa aivan sama vaikka kuolisi. Ei ole minkäänlaisia välejä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ompa kurjaa lukea miten ihmiset puhuu vanhemmistaan. Kaikki ei ole saaneet valita että ei vaan huvita olla tekemisissä isän kanssa. Isä kuoli ollessani 14.

Pitäisikö huonoista ihmisistä puhua hyvää vain sen takia kun ovat pystyneet lisääntymään. Sellaisia vanhempia pitäisi ylistää kun käyttävät väkivaltaa tai muunlaista kuristusta lapsiaan kohtaan?? 

Kuritusta käytettiin ennen yleisesti. Se yksinään ei tee kenestäkään "huonoa ihmistä" tai automaattisesti traumatisoi lasta.

Ennen olivatkin asiat eläinten hoidossa sekä lasten hoidossa todella kurjasti. Ja minusta jos aikuinen ihminen käyttää suullista tai fyysistä väkivaltaa lapseen tai eläimeen on todellakin huono ihminen. Kurittaminen ei milloinkaan kuulu turvalliseen lapsuuteen. 

Oma isäni on juonut niin kauan kuin muistan 

Vierailija kirjoitti:

Olen työstänyt isääni liittyviä ongelmia viimeisen reilun viiden vuoden aikana sekä terapiassa että itsenäisesti. Isäni ja lapsuuden perheeni tilanteet ovat aiheuttaneet minulle kehityksellisiä traumoja ja tunnelukkoja, jotka ovat näkyneet ihan kaikessa toiminnassani, jopa fysiikassani. Voin nyt paljon paremmin, mutta ehjäksi en tule koskaan.

Taustani on se, että olen ns. lehtolapsi eli salasuhteesta syntynyt. Luulin kouluikään asti, että isä asuu meillä, kunnes minulle kerrottiin, että eipä asukaan, isän oikea perhe on muualla. Minulla on sisaruspuolia, joista ei saanut puhua, koska he eivät tienneet minusta ja äidistäni mitään. Myöskään isäni nimeä en saanut koskaan missään esim. kavereille koulussa kertoa, ettei hän jää kiinni. Isälle ei myöskään samasta syystä voinut soittaa, vain hän oli halutessaan minuun yhteydessä.

Minä vuonna sä sitten olet syntynyt? Oletko kotoisin pikkupaikkakunnalta?

Vierailija kirjoitti:

Ompa kurjaa lukea miten ihmiset puhuu vanhemmistaan. Kaikki ei ole saaneet valita että ei vaan huvita olla tekemisissä isän kanssa. Isä kuoli ollessani 14.

Kaikki ei ole saaneet valita, että olisi niin hyvä isä jota kaipaisi hänen kuollessaan.

Kuulostat tyhmältä kuin saapas! Mieti hetki: valitsetko tuon isän joka kuoli ollessasi 14v vai isän jota lapsuutesi ajan jouduit todellakin pelkäämään ja joka säännöllisesti satutti sinua/muuta perhettä?

Valinnan ei luulisi olevan vaikea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ompa kurjaa lukea miten ihmiset puhuu vanhemmistaan. Kaikki ei ole saaneet valita että ei vaan huvita olla tekemisissä isän kanssa. Isä kuoli ollessani 14.

Pitäisikö huonoista ihmisistä puhua hyvää vain sen takia kun ovat pystyneet lisääntymään. Sellaisia vanhempia pitäisi ylistää kun käyttävät väkivaltaa tai muunlaista kuristusta lapsiaan kohtaan?? 

Kuritusta käytettiin ennen yleisesti. Se yksinään ei tee kenestäkään "huonoa ihmistä" tai automaattisesti traumatisoi lasta.

Asiat harvemmin ovat mustavalkoisia, sen allekirjoitan.

Mutta henkilö joka pelolla ja lasta satuttaen kasvattaa, on huono, ja erittäin neuvoton, vanhempi, piste. Ja kyllä, lapsi traumatisoituu, jos häntä kipua aiheuttaen tai sen uhalla kasvatetaan, ihan aina. Sinun selittelysi ei asiaa muuksi eikä varsinkaan paremmaksi muuta.

Mulla on ainoastaan siitä syystä huono isä suhde koska se kuoli! Sitä enen kaikki oli hyvin.Mietikää vähän itseänne ja kasvakaa aikuisiksi. Lopetakaa syytely ja tehkää sovinto.Ei se tarkoita joka päivä tavata,soitaa.Vaan jonkunmoinen rauha.Katkerutenne tartutatte jälkipolvelenne ja annatte huonon mallin elämälle..

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ainoastaan siitä syystä huono isä suhde koska se kuoli! Sitä enen kaikki oli hyvin.Mietikää vähän itseänne ja kasvakaa aikuisiksi. Lopetakaa syytely ja tehkää sovinto.Ei se tarkoita joka päivä tavata,soitaa.Vaan jonkunmoinen rauha.Katkerutenne tartutatte jälkipolvelenne ja annatte huonon mallin elämälle..

Jos ihminen on joutunut elämään traumatisoivissa olosuhteissa lapsena, kun hänellä ei ole muuta vaihtoehtoa, suotakoon hänelle edes oikeus olla vihainen sille trauman aiheuttaneelle ihmiselle.

Viha on aivan normaali reaktio, kun kokee tulleensa väärinkohdelluksi. Jotkut pystyvät käsittelemään traumansa, toiset eivät halua tai osaa.

Ei se sovun tekeminen ja yhteydenpito ole mikään velvollisuus, jos on kohdeltu huonosti. Tärkeintä, että saisi itsensä kuntoon.